Enni Mustonen: Emännöitsijä

Pidän yleensä historiaan liittyvistä kirjoista, mutta useimmiten päädyn lukemaan jotain traagista ja järkyttävää aihetta käsittelevää kirjaa. Evakkoretkistä, vankileireistä ja diktaattoreista olen siis lukenut jo vinot pinot, mutta harvemmin olen innostunut kirjoista, jotka käsittelevät arkista elämää menneinä aikoina. Olikin siis jossain määrin poikkeuksellista, että halusin välttämättä lukea Emännöitsijän sen osuttua eteeni kirjastossa.

Emännöitsijä on Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kolmas osa. Itselleni se oli kuitenkin ensimmäinen Mustosen kirja, johon tartuin. Mielestäni lukukokemusta ei juurikaan haitannut se, että en ole kahta aiempaa kirjaa lukenut. Uskaltaisin siis suositella tätä myös niille, jotka eivät ole ennen Ida Erikssonin seikkailuihin tutustuneet. Kirjassa tosin tulee ilmi paljon aiempien osien tapahtumia, joten jos haluaa varjella itseään juonipaljastuksilta, on parasta aloittaa ensimmäisestä osasta.

Eletään vuotta 1900 ja 20-vuotias Ida aloittaa uuden työn emännöitsijänä Albert Edelfeltin ateljeerissa. Uudessa pestissä Idan palkka nousee huomattavasti ja työmääräkin on aiempaa pienempi, koska hänen hommiinsa ei kuulu enää päivittäinen ruuanlaitto. Ida yllättääkin Edelfeltien perheen tarmokkuudellaan ja ahkeruudellaan hoitaessaan tehtävänsä paljon tunnollisemmin kuin aiempi taloudenhoitaja.

Emännöitsijässä Ida saa maistaa vapautta ensimmäistä kertaa, sillä enää hän ei ole tilivelvollinen kellekään omista menoistaan. Albert-isäntä matkustelee paljon ja Ida ehtii töidensä ohessa olla varsinainen lukutoukka sekä tutustua myös taidenäyttelyihin. Nuoren naisen elämään mahtuu myös romansseja.

"     En ikinä unohda ensimmäistä auringonnousua ateljeerin suuren ikkunan ääressä. Stenbergin tehtaankonttorin valkea torni kurotti taivasta kohti Siltasaaren rannassa. Sen takana aaltoili Berghällin kattojen kirjava meri ja niiden yläpuolella häämöttivät Alppilan kalliot ruusunpunaisessa usvassa. Sinä hetkenä tuntui siltä, että kaikki on mahdollista.
     Lopulta oli pakko sulkea ikkuna, etten saisi kuolemantautia. Kun lähdin kyökkiin, huomasin puulaatikon kannen jääneen raolleen. Talonmies oli täyttänyt laatikon eilispäivänä kukkuroilleen kuivia puita. Kohta räiskyi liedessä jo iloinen tuli. Minun hellani ja huushollini, ajattelin hilpeänä kaataessani kannusta lisää vettä lieden kiiltäväkylkiseen vesisäiliöön."

Hahmona Ida on aito ja viaton, mutta hän osaa myös ilmaista oman mielipiteensä jos niikseen tulee. Hän hoitaa velvollisuutensa hyvin tunnollisesti. 20-vuotiaana hän alkaa olla jo itsenäinen, rohkea nuori nainen. Myös muut kirjan henkilöt olivat mielestäni onnistuneita ja osaan oli selvästi haettu vaikutteita historiallisten henkilöiden oikeista luonteista.

Kirjasta huomasi, että taustatyö oli tehty huolella. Tarinasta löytyy todella paljon viitteitä todellisiin historian tapahtumiin sekä ajan yhteiskunnallisia asioita. Kyseessä onkin mielestäni loistava ajankuvaus, jossa limittyvät työväen elämä sekä Suomen kulttuurihistoria ja taiteilijasukujen vaiheet. Mustonen viljelee onnistuneesti vanhoja sanontoja ja ilmaisuja tekstissään.

Mielestäni kirja voisi sopia hyvin nuorille, jotka haluavat syventää tietämystään 1900-luvun alun elämästä. Kirjasta voi oppia niin menneen ajan kotitöistä, merkittävistä taiteilijoista kuin yhteiskunnallisista asioistakin. Idan tarinasta löytyy myös paljon samaistumispintaa, koska pohjimmiltaan nuoren naisen elämä oli hyvin samanlaista jo sata vuotta sitten.

Jos olet ihastunut Syrjästäkatsojan tarinoihin ja odottelet innokkaasti toukokuussa ilmestyvää neljättä osaa, kannattaa käydä kurkkaamassa myös Syrjästäkatsojan tarinoiden Facebook-sivua! Sieltä löydät vielä paljon lisää tietoa kirjoihin liittyvistä taustoista ja kurkistuksia neljännen osan asetelmiin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Jopas sattui, edellinenkin lukemani kirja oli Nousiaisen kynästä. Viimeksi kerkesin toki uhkailla lukevani myös Metsäjätin Maaninkavaaran ja Vadelmavenepakolaisen innoittamana. Kyllä kannatti.

Kirjailija oli siis jo vanha tuttu, mutta tutustuin tämän kirjan myötä täysin uuteen kirjaformaattiin. Löysin nimittäin kirjastosta Metsäjätin Miki-kirjana. Miki-kirjat ovat suunnilleen korttipakan kokoisia minikirjoja, jotka on helppo napata matkaan ja lukea lennossa. Pidin tästä formaatista kovasti, koska tapoihini kuuluu kanniskella kirjaa mukanani repussa. Tästä lähtien aion pitää kirjaston Miki-hyllyä tarkasti silmällä.

Siirrytään kuitenkin itse kirjan ruotimiseen. Metsäjätin keskiössä ovat pieni Törmälän kylä ja vaneritehdas, jonka ympärillä kyläläisten elämä pyörii. Nykyajan vaatimukset ovat kuitenkin saavuttaneet Törmälänkin ja suurkonserni Metsäjätti haluaa tehostaa tehtaansa toimintaa. Työhön valitaan Törmälässä kasvanut ja Helsingissä opiskellut ekonomi Pasi Kauppi. Hän on kovan paikan edessä yrittäessään säilyttää työpaikat tehtaalla, johon suurin osa ikätovereista on jäänyt töihin. Urahaasteiden lisäksi myös Pasin yksityiselämä on myllerryksessä. Hänestä on pian tulossa isä.

Pasin lisäksi kirjan kertojana on Pasin lapsuudentoveri Janne, joka on tehtaalla töissä kuumapuristimen hoitajana. Jannella olisi kykyjä muuhunkin, mutta kotoa peritty peripessimistinen elämänasenne on saanut hänet pitäytymään unelmiensa tavoittelusta ja jäämään Törmälään.

Koko kylän pohjavire on pessimistinen. Törmälässä on perinteisesti ajateltu ennemmin vihollisen haittaa kuin omaa etua. SDP ja Vasemmistoliitto ovat kamppaileet keskenään suurimman puolueen asemasta jo vuosikymmenet. Pasille vanhan tutun ja muuttumattoman työläiskylän sekä pinjansiementen ja rucolan makuisen Helsingin välillä on suuri kontrasti.

"Kävelen kierroksen ympäri Törmälää. Näyttää siltä, että aika monet asunnot ovat tyhjillään.
      Törmälä oli suurimmillaan neljäntuhannen asukkaan kunta. Sahan ja kuitulevytehtaan lakkautus on pienentänyt asukasluvun alle kolmentuhannen.
     Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita on kenties seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä lahjakkaasta."

"Kaikkiaan Törmälä on normaali suomalainen paikkakunta, kiva kesällä. Ei ehkä lamakesinä, mutta nousukauden kesinä vanhassa tukkisatamassa saattaa olla lämpiminä päivinä mukava tunnelma, ainakin alkuillasta.
     Ennakkoluulon ja pelon yhdistelmällä Törmälästä on kasvanut aistikkaan rasistinen kylä, joka on valmis katsomaan kieroon kaikkea uutta ja erilaista."

Kirjassa käsitellään Helsinki-Törmälä vastakkainasettelun lisäksi monia muitakin vastakohtia. Vaneritehtaan työntekijät joutuvat kohtaamaan Metsäjätin kasvottomaksi muuttuneen johdon yt-neuvotteluissa. Pasin ankea lapsuus alkaa selvitä hänen suomenruotsalaiselle vaimolleen Emilialle, joka on kasvanut varakkaassa.perheessä. Kirjassa luokkaerot nousevat selvästi esille.

Jos Vadelmavenettä ja Maaninkavaaraa yhdisti päähenkilöiden maaninen vihkiytyminen yhteen asiaan, tässä kirjassa teema erosi paljon aiemmasta. Minun on mahdotonta valita suosikkia näiden kolmen keskuudesta, mutta Metsäjätin on minulle aihepiiriltään mielenkiintoisin. Pidin erityisesti siitä, kuinka yt-neuvottelujen toivottomuus kuvataan myös keskiportaan johtajan näkökulmasta. Pasin saappaisiin hypätessään lukija alkaa pohtia, onko sittenkään niin auvoisaa taistella työntekijöiden toiveiden ja johtajien tulosvaatimusten ristitulessa.

Vaikka synkempää aihetta saa 2010-luvun Suomesta etsiä, kirvotti Nousiainen jälleen monet naurut tekstillään. Jonkinlaisesta lahjakkuudesta täytyy olla kyse, jos saa ihmisen nauramaan näin vakavan aiheen edessä. Pidän Nousiaisen toteavasta ja suorapuheisesta tyylistään. Kirjan parasta antia olivat Jannen nokkelat filosofoinnit

Joissain arvioissa olen lukenut Metsäjättiä ylistettävän jopa nykypäivän klassikkoteokseksi. Saa nähdä, vakiinnuttaako se asemansa suomalaisen kirjallisuuden tähtinimien joukossa. Sen voin jo kuitenkin sanoa, että kyseessä on loistava ajankuvaus 2000-luvun yt-neuvottelu-Suomesta. Luulen, että tämä kirja voi tehdä vaikutuksen niihinkin, joita Nousiaisen aiemmat teokset eivät viehättäneet. Toivottavasti tämä ei tule jäämään viimeiseksi Miika Nousiaisen kirjaksi, josta tänne saan kirjoittaa.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Viime vuoden lopulla tutustuin ensimmäistä kertaa Miika Nousiaisen tuotantoon lukemalla hänen esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolaisen. Arvio kyseisestä kirjasta löytyy täältä. Nyt olen jatkanut Nousiaisen tekeleiden parissa loogisesti kronologisessa järjestyksessä, joten tällä kertaa on vuorossa vuonna 2009 ilmestynyt Maaninkavaara.

Maaninkavaaran keskiössä on Huttusen perhe, Martti-isä, Sirkka-äiti ja lapset Jarkko ja Heidi. Jarkko on perheen juoksijalupaus, jota isä valmentaa suurella tarmolla. Heidi on jo luopunut juoksuharrastuksestaan ja on enemmän kiinnostunut taiteesta.

Perheen elämä kuitenkin muuttuu hetkessä. Jarkko on palaamassa Ruotsista PM-kisoista hopeamitalin kanssa, ja muu perhe lähtee satamaan vastaanottamaan urheilijalupausta. Jarkko ei kuitenkaan astu maihin laivasta. Hän on kadonnut merimatkan aikana.

Jarkon katoaminen jättää kaikille suuren surun, mutta erityisen huolissaan Heidi on isästään, jolle Jarkon valmentaminen oli henkireikä. Heidi on päättänyt juosta isänsä ylös masennuksesta ja aloittaa juoksemisen isänsä valmentamana. Kunnon kohentuessa harjoitukset muuttuvat rankemmiksi ja rankemmiksi ja koulunkäyntikin saa jäädä taka-alalle. Heidinkin elämä alkaa pyöriä ainoastaan juoksun ympärillä.

Kirjan kertojina toimivat vuorotellen Martti ja Heidi. Martin kerronnassa on paljon filosofista pohdintaa nykyisestä maailmanmenosta ja metaforia ihmiselosta ja kestävyysjuoksusta. Heidin näkökulmassa tulevat esiin teinitytön murheet ja ongelmat, joita aiheutuu, kun juoksuharrastus alkaa syrjäyttää kaiken muun. Tai kuten Martin tekemässä inspiraatiotaulussa sanotaan: "teidän harrastus, meidän elämäntapa". Sirkka-äiti kulkee mukana hiukan alistuvana hahmona, joka haluaa yrittää ymmärtää miehensä päähänpistoja.

"-Muistatko Sirkka mitalikahvit?
-Muistan, muistan.
-Tultiinko kuokkavieraina?
-Älä nyt lomalaista jaksa kiusata.
-En minä kiusaa. Tultiinko sillon tänne kuokkimaan, mitä? Sinä kun aina haukuit minua. Aina valitit, että pitääkö sitä kuokkavieraana. Paavon hautajaisissa ja Lassen häissä oltiin näennäisesti kukkavieraina, mutta olihan meidät moraalisesti kutsuttu. Mutta miten silloin mitalikahveilla täällä, tultiinko kuokkavieraina?
-No ei tultu!
-Ei tultu kuokkimaan vaan kutsuttuina. Muistatko kuka kutsui?
-Muistan, muistan. Ole nyt siinä. Pysy housuissasi.
-No kuka kutsui? Oliko Martti itse, oliko mitalikahvit, mitä?
-Oli, oli.
      Kotikisoissa 1983 Martti syöksyi MM-pronssille. Näin sen paikan päällä. Oltiin Sirkan kanssa vapaaehtoisina kisa-apulaisina. Saatiin semmoiset takitkin. Iveco niissä luki. Taisi olla rekkafirma, joka sponsoroi kisoja.
      Ehdittiin kisailtana kotiin katsomaan urheilu-uutisia. Silloin Martti sen sanoi: "Kaikki ovat tervetulleita Lomakouheroon mitalikahveille."
      Otettiin perjantai vapaaksi ja lähdettiin aamuvarhaisella kohti Keski-Suomea. Niin tekivät muutkin. Innokkaimmat tulivat polkupyörällä Varkaudesta." 

Maaninkavaarassa on mielestäni tunnistettavissa sama tragikoomisuus, joka viehätti myös Vadelmavenepakolaisessa. Kirjan parissa sai nauraa monta kertaa, mutta samalla lukijaa ahdistaa enenevissä määrin päähenkilön kasvava pakkomielteisyys. Martin henkilöhahmo vaikuttaa samaan aikaan hyvin kärjistetyltä karikatyyriltä sekä todella aidolta suomalaiselta kestävyysjuoksufanaatikolta.

Elämä kolhii Marttia reilusti Maaninkavaarassa. Nousiainen tuo hienosti esille sen, kuinka vaikeaa miehelle voi olla näyttää tunteensa ja tunnustaa heikkoutensa. Vain ainoalle ystävälle, Reijolle voi ongelmistaan puhua saunan lauteilla.

"Sirkka on edelleen alamaissa. Eikä tässä itselläkään mihinkään suuriin tuuletuksiin ole varaa. Meille on varattu aika terapeutille. Urheiluliitto maksaa. Päätin kokeilla, kun liitosta soittivat.
      Tultiin Helsinkiin asti. Täällä on kuulemma paras terapia. Vaikka en minä tajua, mitä me terapialla tehdään. Tai ainakaan minä. Selvä hommahan tämä tapaus on. Poika kuoli ja elämää pitää jatkaa. Tuskin se terapialla paranee.
      Sirkan takia tulin, en itseni. Naisille on apua juttelusta. Se on niille perustarve. Kuin juoksukilpailujen seuraaminen tai veneen tervaaminen miehille. Tulin, kun alttarilla lupasin. Nyt jos koska on vastamäki." 

Kahden positiivisen yllätyksen jälkeen joudun lisäämään Nousiaisen kolmannen romaanin, Metsäjätin lukulistalleni. Suosittelen Maaninkavaaraan tutustumista kaikille Vadelmavenepakolaisesta pitäneille ja myös niille, joille kirja tuntuu vieraalta urheiluteeman vuoksi!

Sofi Oksanen: Norma

Yleensä olen uutuuskirjojen ja ajankohtaisten kirjatapausten suhteen reilusti jäljessä, mutta tällä kertaa olenkin ehkä lähestulkoon ajan tasalla. Tällä kertaa nimittäin kävin hankkimassa oman kappaleeni Sofi Oksasen uudesta kirjasta signeerattuna enkä jäänyt odottelemaan vuosiksi kirjaston varausjonoon.

Lehdet ovat otsikoineet pitkin syksyä Oksasen muuttaneen tyyliään täysin ja uudistuneen kirjailijana. Viimeisissä romaaneissaan Oksanen on käsitellyt Viron lähihistoriaa ja kansakunnan vaiheita, mutta nyt tapahtuvat sijoittuvatkin kesäiseen Helsinkiin ja vuoteen 2013. Historiallisen otteen sijaan Oksasen uudessa romaanissa on tutun realismin mausteena magiaa ja yliluonnollisia elementtejä sekä rikosromaanin piirteitä.

Kirjan alussa hypätään suoraan hautajaisten keskelle. Norman äiti on kuollut. Anita on jättänyt kenkänsä ja laukkunsa aseman penkin alle ja juossut suoraan metron eteen. Norma haluaisi selvittää, miksi hänen äitinsä teki itsemurhan. Vai oliko kyseessä edes itsemurha? Entä mitä haluaa mies, joka hautajaisten jälkeen tulee esittäytymään Anitan ystävänä?

Äitinsä kohtaloa selvittäessään Norma pääsee selville sukunsa kirjavista vaiheista ja Anitan hiusbisneksistä. Äiti oli jonkin aikaa ennen kuolemaansa aloittanut uuden työn kampaamossa. Norma ei ole arvannut, että työn taakse kätkeytyy tällainen vyyhti. Oksanen tuo tähänkin kirjaan mukaan ihmisoikeus- ja eettisyysongelmia hämärien hiustenpidennys- sekä kohdunvuokrausmarkkinoiden kautta. Kirjaan mahtuu myös häivähdys mielialasta yt-neuvottelujen täplittämässä Suomessa.

"Esimies tiputteli irtisanomisperusteet harkiten. Ääni voimistui, kun mies huomasi Norman kuivat silmät. Potkut olivat hänen oma vikansa, osoitus uppiniskaisuudesta ja työyhteisöä höllentävästä moraalista, kapinamielialan kylvämisestä hetkenä, jolloin tarvittiin ihan toisenlaista asennetta.Norma Ross myöhästeli jatkuvasti ja varoituksista huolimatta, uhmakas käytös oli selvästi lisääntynyt viime aikoina. Sitä Norman ei käynyt kieltäminen, hän saattoi vain salaa syyttää hiuksiaan, jotka olivat imeneet muiden ahdistusta ja muuttuneet yt-neuvottelujen aikana päivä päivältä jäykemmiksi. Niistä oli tullut vuoroin hankalasti leikattavaa piikkilankaa, vuoroin hamppuköyttä, ne olivat myöhästyttäneet häntä aamuisin, venyttäneet hänen lounastuntejaan ja niiden paino oli kasvanut ikään kuin ne olisivat valmistautuneet puolustamaan häntä sodassa. Ranteisiin oli alkanut koskea, hän oli keksinyt valitella hiirikättä. Ja sitten oli tullut äidin kuolema."

Olin hiukan yllättynyt siitä, että Oksanen on liittänyt romaaniinsa magiaa ehdottoman realismin sijaan, mutta tähän tarinaan muun muassa Tähkäpää-sadusta saatu inspiraatio sopii hyvin ja nivoo tarinan yhteen. Kielellisesti kirja on mielestäni tuttua Oksasta ja löydän siitä myös samanlaista jännitystä kuin esimerkiksi Puhdistuksesta. Norma ei saa kuitenkaan lukijaansa haukkomaan henkeään yllättävissä juonenkäänteissä, vaan ennemminkin pitää yllä alusta loppuun latautunutta tunnelmaa ja hitusen taianomaista ilmapiiriä.

Kirja ei nouse omaksi suosikikseni Oksasen tuotannosta osittain aihepiirinsä vuoksi. Itseäni koskettavat enemmän historialliset romaanit, mutta samalla tämä kirja voi avata Sofi Oksasen tuotantoa hiukan uudenlaiselle lukiijakunnalle. Tässäkin teoksessa Oksanen on mielestäni silti aivan omaa luokkaansa siinä, kuinka hän osaa yhdistellä erilaisia aiheita ja elementtejä yhdeksi eheäksi tarinaksi luoden siihen vielä mielenkiintoisen juonenkin.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Kyseessä on siis Mielensäpahoittaja-sarjan toinen kirja. Ensimmäisestä osasta kirjoitin jo täällä. Tällä kertaa en avaa Mielensäpahoittajan hahmoa sen enempää. Jos hän ei ole sinulle vielä tuttu, kannattaa ehkä aloittaa aiemmasta arviosta.

Kuva: Goodreads.com

Siirrytään siis suoraan toisen kirjan kuvioihin. Tässä osassa Mielensäpahoittaja joutuu uudenlaisen ongelman eteen. Aiemmin hänen luonaan käynyt kodinhoitaja vaihdetaan uuteen. Kuten yleensäkin, Mielensäpahoittaja vastustaa muutosta. Hän ei enää päästä kodinhoitajaa luokseen. Pari päivää Mielensäpahoittaja näkee nälkää, mutta sitten hän tarttuu emäntänsä reseptikirjaan. Alku on hankala. Silti Mielensäpahoittaja ei luovuta, ja lopulta naapurin Kolehmainenkin tahtoo käydä santsaamassa Mielensäpahoittajan pöperöitä.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ruoka pitää saada nopeasti. Pikaruoka, hätäruoka, laiskuusruoka. Tiskin takaa ojennetaan autoihmiselle paperipussi. Sisältö syödään etupenkillä. Kyllä on eväkset erikseen. Oikea ruoka alkaa viisi yli viisi, kun töistä palannut isäntä nostaa ensimmäisen perunan kattilasta."

Jos mahdollista, tämä kirja oli mielestäni ehkä vielä parempi kuin ensimmäinen. Tässä kirjassa luvut sitoutuvat tiiviimmin yhteen, ja juonella on enemmän merkitystä. Pääosassa ovat silti edelleen Mielensäpahoittajan nurinat ja sutkautukset.


Nyt jään odottelemaan, että löydän kirjastosta Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja -kirjan. Opus taitaa olla sen verran suosittu, että hetki voi tässä vierähtää. Myös muut Tuomas Kyrön kirjat ovat alkaneet kiinnostaa Mielensäpahoittajaan perehtymisen jälkeen, joten ehkä niistäkin kuullaan vielä täällä. Sillä välin käykää te piristämässä itseänne Mielensäpahoittaja-huumorilla!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Aiemmin tänä vuonna kävin elokuvissa katsomassa Mielensäpahoittajan. Filmi oli oikein viihdyttävä, ja nyt päätin perehtyä kahteen ensimmäiseen Tuomas Kyrön kirjoittamaan Mielensäpahoittajaan. Seuraavasta osasta nimeltään Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike luvassa lisää siis pian.

Tuomas Kyrö on kertonut saaneensa innoituksensa Mielensäpahoittajan hahmoon yleisönosastokirjoituksista. Syksyllä julkaistussa kirjoituksessa oikean elämän Mielensäpahoittaja kertoi, että hänen katiskansa oli viety ja että lättähatut olivat vieneet sen. Seuraavana keväänä tarina sai jatkoa, kun mies palasi asiaan kirjoittamalla uudestaan lehden palstalle. Tällä kertaa hän kirjoitti, että katiskaa ei oltukaan viety, vaan hän oli itse unohtanut sen. "Mutta jos sinä lättähattu olisit ollut paikalla, olisit kyllä vienyt sen!"

Alunperin Mielensäpahoittajan tekstejä on kuultu radiossa Antti Litjan tulkitsemina. Sen jälkeen kirjoitusten ympärille on luotu kolme kirjaa ja elokuva, ja onpa Mielensäpahoittajaa saatu lukea Helsingin sanomistakin.

Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias mies, joka asustaa yksin omakotitaloa maaseudulla. Hänen vaimonsa on hoitolaitoksessa ja ainoa ystävä, Yrjänä on kuollut. Kirjassa esiintyvät myös yksi Mielensäpahoittajan pojista sekä miniä, jotka asuvat kaupungissa. Koska Mielensäpahoittajan purnausta ei ole moni kuuntelemassa, hän kirjoittaa näkemyksiään lehden yleisönosastolle. Näistä kirjoituksista rake
ntuu novellimuotoinen kokoelma, joka on aika nopealukuinen.

Tässä kirjassa juoni ei ole täysin koherentti tai edes olennainen, vaan Mielensäpahoittaja valittaa aina muutaman sivun pituisesti kerrallaan jostain häntä närkästyttäneestä aiheesta. Ärsytystä herättävät erilaiset nykyajan kotkotukset ja ilmiöt light-tuotteista maanteiden kunnostamiseen. Kyllä routavaurio on luontainen nopeusrajoitus.

Kuva: finnkino.fi

Mielensäpahoittaja on samaan aikaan juro ja hellyttävän sympaattinen. Hahmona Mielensäpahoittaja vaikuttaa melko kärjistetyltä ja karikatyyriseltä, mutta toisaalta persoona on niin todellinen, että kirjan voisi ajatella perustuvan oikeaan henkilöön. Tällaisiin oman elämänsä Mielensäpahoittajiin törmää aina silloin tällöin, kuten Tuomas Kyrö lehden palstalla.

Suosittelisin siis ehdottomasti huumoria kaipaavalle tutustumista Mielensäpahoittaja-kirjoihin, elokuvaan, äänikirjoihin tai kuunnelmiin. Seuraava osa kirjoista on minulla jo luettuna, joten arvostelu onkin kirjoittamista vaille valmis. Pysykää toki kuulolla.

Faina Jyrkilä: Kotikylä Karjalassa

Kuva: antikvaari.fi

Kirjassaan Kotikylä Karjalassa sosiologi Faina Jyrkilä kuvaa talonpoikaiselämää Impilahden pitäjässä 1930-luvulla. Läpi käydään järjestelmällisesti kotikylän kasvillisuus, eläimistö, maantiede, elannon hankkiminen, perinteet ja tavat ruokien valmistuksesta sadonkorjuuseen. Syystä tai toisesta Jyrkilä ei kuitenkaan paljasta kotikylänsä nimeä, vaan kutsuu sitä teoksessaan ainoastaan Kotikyläksi.

Kirjan alkupuolella Jyrkilä luo elävästi kuvaa luovutetun Karjalan mukana menetetystä elämänmuodosta. Kuitenkin kirjan edetessä kuvaus muuttuu mielestäni akateemisemmaksi ja vähemmän tunnepitoiseksi. Tästäkin huolimatta teos on jälkipolville todella arvokas silminnäkijäkuvaus karjalaisesta kulttuurista, joka on sellaisenaan jo jäänyt historiaan. Kirja myös lisäsi tiedonjanoa, joten ehkä aihetta käsitteleviä kirjoja päätyy yöpöydälle vastaisuudessakin.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Tätä kirjaa kohtaan minulla oli jo jonkinlaisia odotuksia. Olihan teos jopa Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2012. Haaveilin kirjan lukemisesta jo tuolloin, mutta kymmenet ja taas kymmenet kirjaston varausjonossa odottavat ihmiset saivat minut lykkäämään lukemista aikaan, jolloin kirjan suosio on jo vähän hiipunut. Kirja kuulosti kovin lupaavalta. Päähenkilö, Julie on 47-vuotias ranskalaisnainen, joka on opiskellut historiaa ja toimii maihinnousuoppaana kierrättäen turisteja normandialaisen pikkukylän rannoilla. Itse luokittelen kiinnostuksen kohteisiini sotahistorian ja -kirjallisuuden, joten ajattelin kirjan olevan näiltä osin minulle mieluinen. Historiallisten maisemien lisäksi kirjasta löytyy myös tragediaa, kun Julie saa aviomiehensä kiinni pettämisestä ja heidän tyttärellään diagnosoidaan leukemia. Kuvauksen luettuani totesin, että tässä on koossa ainekset todella sykähdyttävään kirjaan. Epäilin jopa kirjan olevan liian suuria tunteita herättävä. Fiktiiviset hahmot saavat minut toisinaan yliempaattiseksi.

Kuva: like.fi

    "Emme katso Henrin kanssa toisiamme. Istumme samankorkuisina ja pelokkaina, istumme rinnakkain, odotamme hiljaa että puhelu päättyy, puhelu, jonka sanoja me emme suureksi osaksi ymmärrä.
      Sitten ylilääkäri katsoo meihin.
      Leukemia, hän sanoo rauhallisesti.
      Katson ylilääkäriä, se puhuu minulle, se sanoo leukemia.
      Emmalla on akuutti leukemia, ylilääkäri sanoo. Verisyöpä.
      Emmalla on syöpä, Emma on kahdeksan, Emmalla on verisyöpä.
      Tämä muuttaa kaiken. Tämä muuttaa aivan kaiken.
      Tässä me olemme.
      Kuuntelen ylilääkäriä, en katso Henriä. Olen hiljaa, vain kuuntelen.
      Luuytimen tuottamat valkosolujen esiasteet muuttuvat pahanlaatuisiksi syöpäsoluiksi. Meidän tehtävämme on nyt estää syöpäsolujen syntyminen. ylilääkäri sanoo.
      Akuutin leukemian paranemisprosentti Emman ikäisillä potilailla on yli kahdeksankymmentä prosenttiä, ylilääkäri jatkaa.
      Kuinka paljon yli? Promillen yli vai läheneekö luku sataa? Kuinka paljon ennuste voi tarkalleen olla?
      En kykene kysymään mitään."

Aloitin kirjan mielenkiinnolla. Teksti on helppolukuista ja tapahtumat etenevät nopeasti. Pian perheen nuori lapsi on jo letkuihin kytkettynä ja vanhemmat mykkäkoulussa. Tässä vaiheessa alan epäillä jonkin olevan pielessä. Jostain syystä Julien onneton elämäntilanne ei aiheuta minussa oikeen minkäänlaisia tunteita. Julien minäkerronta kuvaa hätääntyneen äidin tunteita lyhyillä lauseilla, toistolla ja luetteloilla. Sen lisäksi, että Julien työ käsittelee sotaa hän on joutunut sotaan myös avioliitossaan sekä sotaan leukemiaa vastaan. Kuitenkin kahlaan tekstiä läpi kokematta kummempia tunne-elämyksiä. Ehkä se johtuu osittain tekstin toteavuudesta. Julien tunteista sain irti lähinnä paniikin lapsen terveydentilasta sekä katkeruuden aviomiehen uudesta naisesta. Alussa Julien hätääntyminen on perusteltua. Kirjassa kuvailtu tilanne on omiaan laukaisemaan shokin äidissä. Kuitenkaan odotusteni vastaisesti kirja ei koskaan edennyt kriisin käsittely- ja suremisvaiheeseen. Olisin toivonut kuvailevampaa ja tunteikkaampaa kerrontaa alkujärkytyksen hälvettyä.

Kuten alussa totesin, kirjan teemat olivat mielenkiintoisia ja yhdistelmänä jännittävä sekä uudenlainen. Juonessakaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään yllättävää, vaan asiat etenivät niin kuin odotinkin, tosin ilman toivomaani suurta tunnelatausta. Yllätyin, että juonenkulku oli näinkin yksinkertainen. Kirjan lukemisen jälkeen olin aika hämmentynyt siitä, kuinka se ei ollenkaan vastannut odotuksiini. Suuntasin tietysti nettiin lukemaan muiden kokemuksia ja onneksi löysin Hannan blogimerkinnän Kirjainten virrassa -blogista! Olin jo varma, että tunneälyssäni tai kirjallisuuden tulkinnassani on jotain perustavanlaatuista vikaa.

Samalla törmäsin kirjan ympärillä velloneeseen kohuun, jolta olin aiemmin välttynyt. Kirjailijan sisko perheineen alkoi syyttämään Helsingin sanomissa Ala-Harjan käyttäneen heidän tuskaansa tehdäkseen bisnestä. Heidän poikansa sairastui leukemiaan vuonna 2010. Tämä poru kummastutti minua. Oliko kyseessä julkisuustemppu? Vai oliko kirjailija kirjoittanut ja julkaissut romaanin mainitsematta inspiraationsa lähteestä siskolleen? Siskokset kuitenkin ovat olleet muutoin yhteyksissä, koska jutussa mainittiin kirjailijan käyttäneen lähes suoraan materiaaleinaan tekstiviestejä, sähköposteja ja Facebook-päivityksiä.

Perhe kysyy, onko tällaisiin tapauksiin mitään eettisiä ohjeita. Käytin aikaa asian pohtimiseen. Tavallinen sähköposti tai muu vastaava yhteydenpito ei taida kuulua tekijänoikeuslain piiriin, koska teoskynnys ei välttämättä ylity. Onko silti oikein kopioida sukulaislapsen sairaskertomus omaan romaaniin? On se ainakin minusta vähän arveluttavaa. Toki kirjailija imee kaikki vaikutteensa ympäristöstään, mutta yleensä piirteitä ja sattumia yhdistellään fiktiossa niin, että fiktiiviset hahmot ovat todella fiktiivisiä. Mielestäni on hassua, että Ala-Harja ei ollut tahtonut edes omistaa tätä teosta syövän kokeneelle siskonpojalleen.

Oli sitten kyseessä mainostemppu tai outo perheensisäinen välien selvittely lehtien palstoilla, eivät kohu, kirja ja kirjailija herättäneet suuria positiivisia tunteita. Tulipa luettua kuitenkin.

Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Fagerö on pieni saari ulkosaaristossa. Saaren väki on kovin sisäänpäinlämpiävää ja vieraisiin suhtaudutaan hyvin varautuneesti. Asukkaat ovat tuttuja keskenään ja kesävieraidenkin asiat tunnetaan perinpohjaisesti. Mantereella asuviin suhtaudutaan nuivasti. Saaren idylli alkaa järkkyä, kun rantaan ajautuu tuntematon ruumis toisensa jälkeen.

kuva: kirjasampo.fi

Luin tästä kirjasta arvostelun ennen lainaamista. Arvostelija totesi, että kirjassa tapahtuu aika vähän, mikä sai minut melkeen jättämään kirjan hyllyyn. Päädyin kuitenkin testaamaan kirjaa ja onneksi sen teinkin. Itse pidin tästä kirjasta kovasti. Kirjassa syvennytään eriskummallisiin sattumuksiin, joita saaren asukkaille on sattunut heidän elämänsä aikana. Välillä pohditaan rantaan ajautuneita muukalaisia, ja kirja saa dekkarimaisiakin piirteitä, vaikka se ei ole mikään rikoskirja. Nautin myös kauniista miljöön kuvailusta, joka aiheutti minussa innostuksen matkustaa saaristoon ensi kesänä.

Kirjan hahmot olivat hyvin kiinnostavia ja persoonallisia. Saaren asukkaita oli paljon, mutta siitäkään huolimatta henkilöt eivät jääneet yksiulotteisiksi tai vaisuiksi. Oma suosikkini oli varmaankin Posti-Jannen isä, Posti-Janne vanhempi, joka oman henkensäkin uhalla toimitti perille saariston asukkaiden postit ja osasi postilain ulkoa sanasta sanaan. Itseäni viehätti myös kirjassa käytetty metafiktiivinen kertoja, jota kutsuttiin kirjuriksi. Kirjuri johdattelee lukijaa seuraamaan Fageröläisten elämää. Kirjuri puhuttelee lukijaa ja käyttää tietolähteenään Posti-Jannea. Google-hakuja tehdessäni huomasin tällaisen kertojan olevan joidenkin mielestä suorastaan kamala. Tämä on selvästi mielipiteet jakava asia.

"Syksy on täällä: tuuli nostattaa vaahtoavia, vihaisia aaltoja Tunnhamnin laiturinrunkoja vasten ja repii koivujen harventuneita latvoja, yhteysaluksen laiturin ohi tanssii matkoihinsa keltaisia lehtiä, ilmassa kieppuu poisheitetty paperipussi, lipputangon köysi takoo salkoa vasten nopeina sivalluksina. Taivas on silkkaa vyöryvää, risaisen harmaata liikettä. Parvi pilkkasiipiä lentää ohi Norrfjärdenin yllä, ne lentävät rivissä etelään tuuli selän takana, katoavat näkyvistä Gråharukläppenin takana.
      Nyt yhteysalus Arkipelagin kyydissä ylittävät Norrfjärdenin taas vain paikkakuntalaiset ja tutut ihmiset- ja sitten me, lukija ja kirjuri."

Vaikka teos pyörii saaren asukkaiden arkielämän ympärillä, muukalaisten mysteeri ja persoonalliset hahmot tuovat siihen oman lisänsä. Kirjasta löytyy sopivissa määrin osuvaa huumoria sekä makaaberejakin piirteitä. Lopussa asiat jäävät kuitenkin auki. Moni kohtalo jää yksin lukijan päätettäväksi. Pidin tästä kirjasta siinä määrin, että aion ottaa selvää, josko Sundilta löytyisi muitakin makuuni sopivia teoksia.

Jari Järvelä: Särkyvää

Teemu on ylipainoinen, avioeron kokenut keski-ikäinen suomalaismies. Hän yritti polttaa talonsa eikä ex-vaimo Heli anna hänen enää tavata lapsia. Katkeroituneena Teemu starttaa Lada 1200L:n suuntana Pamplonassa järjestettävä härkäjuoksu. Hän on päättänyt tehdä itsemurhan miehekkäimmällä tavalla. Matkalla kyytiin hyppää myös liftaava tyttö, Agnes. Pitkällä matkalla Espanjaan heille kehittyy omaperäinen ystävyyssuhde.

Kuva: kirja.fi

Kirjan juoni oli mielestäni hyvä ja viihdyttävä. Lukemisen jälkeen pohdin, että tässä romaanissa olisi ehkä aineksia elokuvaan. Olisin ihan mielelläni katsonut Teemun ja Agnesin road tripiä kotisohvalla lauantai-iltana. Kirjassa jotkin asiat kuitenkin häiritsivät minua. Päähenkilö Teemu oli mielestäni ärsyttävä. Vaikka hahmon on luultavasti tarkoituskin olla liioteltu, alkoi Teemu tuntua kaikessa kurjuudessaan yliampuvalta. Eron jälkeistä katkeroitumista oli havaittavissa, mutta siitä alkoi mennä maku Teemun syyttäessä ex-vaimoaan suurin piirtein kaikesta. Teemun hahmo oli aika yksiulotteinen: hän oli vaan ruikuttava, katkeroitunut mies. Agnes oli hahmona minusta kiinnostavampi. Tämä saattoi johtua osittain siitä, että tytön elämäntilannetta ei paljon avattu Teemun surkutellessa omaansa. Tietynlainen salamyhkäisyys toi kuitenkin hyvän lisän hahmoon. Kirjassa Teemu kertoi asioita bloginsa kautta, mikä oli minulle uutta kirjallisuudessa. Ideana päähenkilön ajatusmaailman valottaminen blogipostausten kautta oli mielestäni hauska, mutta käytännössä se ei tuonut juuri lisää kirjaan. Blogia kirjoittaessaan Teemun surkeus kärjistyi, ja minua ärsytti tapa, jolla Teemu parjasi jatkuvasti ex-vaimoaan, isäänsä ja siskoaan. En myöskään ymmärtänyt, miksi blogin kommenteissa puhuttiin jatkuvasti tupajumeista ja hevosmuurahaisista. Liittyiköhän niihin jotain symboliikkaa?

Ei kirja kuitenkaan aivan kelvoton ollut. Siitä kertoo sekin, että jaksoin helposti lukea romaanin loppuun, vaikka juoni ei edennyt kovin nopeasti. Teemun ja Agnesin automatka oli pitkä, mutta se ei ollut pitkästyttävää lukemista. Kirjassa riitti myös huumoria ja tragikomediaa. Pidin härkäjuoksua mielenkiintoisena aiheena kirjassa. Hyvää oli myös se, että loppuratkaisua en osannut päätellä etukäteen. Ai niin, pidin myös siitä, kuinka kirja ulkoasultaan kuvasi Teemun peräluukussa kuljettamaa pahvilaatikkoa. Tässä oli pitkästä aikaa kansikuva, joka herättää mielenkiinnon.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Taas tuli tehtyä jotain ensimmäistä kertaa. Lainasin nimittäin ensimmäistä kertaa e-kirjan. (Jos et ole kiinnostunut kokemuksistani e-kirjan parissa, vaan itse teoksesta, hyppää kahden seuraavan kappaleen yli, jotka menivät jaaritteluksi.)

Jo pari kuukautta sitten lisäsin verkkokirjastossa omaan hyllyyni Miika Nousiaisen esikoisteoksen Vadelmavenepakolainen. Odottelin, että se palautuisi kirjastoon lainattavaksi, mutta lainaaja päättikin alkaa hautoa kirjaa itsellään vaikka palautuspäivä oli mennyt ajat sitten. Kerran tarkastaessani varaustilannetta huomasin, että kirja on mahdollista saada myös e-kirjana. Ajattelin tämän olevan hyvä tilaisuus testata kirjojen lainaamista sähköisesti, mutta kuinka ollakaan kaikki e-kirjatkin olivat lainassa. E-kirjoissa on onneksi se hyvä juttu, että ne palautuvat sähköiseen kirjastoon laina-ajan päätyttyä, vaikka lainaaja ei tekisikään toimenpiteitä. Näin ollen painoin mieleeni seuraavan kirjan vapautumisajan ja onnekseni sainkin e-kirjan itselleni silloin.

Kuitenkin opiskeluhommat painoivat sen verran päälle, että ensimmäisellä lainaviikolla eteneminen kirjassa oli hyvin hidasta. Tällä viikolla kirjan kanssa olikin jo hoppu. Kirjojen lukemiseen tarkoitettu ohjelma ilmoitti, että kirja on minulla enää pari päivää. Melko tiukille kirjan loppuun saattaminen menikin. Viimeisen 30 sivun rykäisyn aloitin, kun laina-aikaa näytti olevan jäljellä vain tunti. Tällä kertaa olisin kovasti arvostanut, jos laina-aika olisi ollut normaali kuukausi, mutta e-kirjoille se on vain kaksi viikkoa. Havaitsin myös sen, että e-kirjasta ei saa yhtään niin tyylikkäitä kuvia kuin perinteisestä kirjasta.

Sitten asiaan! Ennakkotietojeni mukaan pidin Vadelmavenepakolaista humoristisena teoksena. Tämän lajin kirjoja tulee luettua harvemmin. Kuitenkin kirja paljastui mielestäni paljon moniulotteisemmaksi kuin oletin.

Kirjan päähenkilö Mikko Virtanen on kansallisuustransvestiitti. Hän on syntynyt Suomessa, suomalaiseen perheeseen, mutta kokee vahvasti olevansa ruotsalainen. Hän elää mahdollisimman ruotsalaisittain. Hänellä on kotonaan jopa alttari, jossa ovat kuvat hänen eniten ihailemistaan ruotsalaisista Olof Palmesta Abban Björniin. Virtanen yrittää hakea Ruotsin kansalaisuuttaa, mutta hänelle ei myönnetä sitä, koska hän ei ole asunut päivääkään Ruotsissa.

"Ei Suomi minua tarvitse. En minä sovellu Suomeen. En ainakaan suomalaiseksi. En innostu formula-ajoista, en herkity Maamme-laulusta, en pidä liian kuumasta saunasta enkä varsinkaan tykkää olla tuntitolkulla yksin hiljaa. Sotaveteraanit ovat minulle vain joukko miehiä, jotka kävivät jossain itärajalla häviämässä sodan. Toki se ponnistus koitui lopulta Ruotsin hyväksi.

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.

Haluan jonottaa pankkiautomaatille seinän viertä, niin kuin ruotsalaiset. Suomessa jonotetaan hankalasti jalkakäytävälle ja tukitaan katu. Ruotsissa autot pysähtyvät suojatielle ja päästävät jalankulkijan yli; jopa autoilijat ovat pyyteettömiä ja ystävällisiä. Eivät katso kiroillen perään kun jalankulkija käyttää laillista oikeuttaan ylittää suojatie." 

Kirjan ensimmäinen osa keskittyy lähinnä kuvailemaan Virtasen ruotsalaisuutta lapsuudesta asti ja ruotsalaisen kansankodin ylistämiseen. Päähenkilön obsessio Ruotsia kohtaan vaikuttaa vielä melko harmittomalta ja hassulta, mitä hän nyt vähän käy terrorisoimassa meteorologi Petri Takalan kotia, koska hän seisoo aina Ruotsin edessä ennustaessaan säätä. Ensimmäisen osan edetessä kerkesin jo miettiä, alkaako kirjassa koskaan tapahtua. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja alku sisältää paljon Virtasen pohdintaa ruotsalaisuudesta. Kun lukijalle on valotettu, kuinka pakkomielteinen päähenkilö on naapurimaatamme kohtaan, juoni alkaa edetä.

Kirjan alku oli sellainen kuin odotinkin. Naurahdin monta kertaa ja suomalaisista ja ruotsalaisista tehtiin stereotypioita. Vaikka ensimmäinen osa oli melko kevyttä ja viihdyttävää luettavaa, kirja alkoi saada uudenlaisia sävyjä. Virtanen on valmis tekemään yhä enemmän saavuttaakseen haaveensa, ruotsalaisuuden. Todella pitkälle hän tämän haaveen tavoittelussa meneekin. Kirja alkaa muuttua tragediaksi psyykkisesti sairaasta miehestä. Hassuttelu kulttuurieroilla jatkuu edelleen, mutta samalla selväjärkinen lukija joutuu seurata kauhuissaan päähenkilön harhaisia toimia. Loppua kohden juoni alkaa muuttua jopa jännittäväksi. Luin internetissä kommentteja siitä, kuinka tässä kirjassa ei ole juonta ollenkaan, mutta minun täytyy olla eri mieltä. Juoni oli jopa sangen hyvä.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta. Se ei jäänyt pelkäksi suomalaiset vastaan ruotsalaiset -hassutteluksi, vaan kirjasta löytyi muitakin ulottuvuuksia. Kirja oli yhtä aikaa todella koominen sekä todella surullinen ja ahdistava. Olin jossain määrin huvittunut huomatessani, että liioteltu ruotsalaismielinen hahmo ei kuitenkaan ole niin kaukana todellisuudesta. Virtanen muistutti fanaattisuudessaan pelottavan paljon nuoria, jotka ihailevat jotain tiettyä Aasian maata, yleisimmin Japania koko sydämestään ja haluavat elää vieraan kulttuurin tavoin. Kirjassa voi nähdä myös suuremman teeman: joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Kauko Röyhkä- Juha Metso: Et muuten tätäkään usko- Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä

Aikalailla kuukausi sitten löysin viimein kirjastosta Ville Haapasalon 1990-luvusta Venäjällä kertovan et kuitenkaan usko -kirjan. Oman mielipiteeni kerkesinkin jo kirjoittaa. Tarinat olivat mielenkiintoisia, mutta jotain jäin kaipaamaan. Lisäksi minulle hiukan tökki tapa, jolla Röyhkä oli kirjoittanut itsensä mukaan. Halusin kuitenkin lukea tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan, joka puolestaan kertoo Haapasalon 2000-luvusta. Tällä viikolla onni suosi, ja kirja sattui olemaan paikalla kirjastossa, joten tässä tunnelmani teoksen lukemisen jälkeen.

Kuva: docendo.fi

Kirja jatkaa luonnollisesti hyvin samoissa merkeissä edellisen kanssa. Tämäkin osa on haastattelumuotoinen ja tarinaa siivittävät Juha Metson valokuvat. Haastattelumateriaalit kirjaan on kerätty noin viikon aikana Georgian Tbilisissä, jossa ilmeisesti oltiin tekemässä myös jonkin sortin keittokirjaa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla?

Tässä kirjassa ote on mielestäni vakavampi kuin edellisessä. Keskustellaan maailman politiikasta- Georgian ja Ukrainan tilanteista, Sotshin olympialaisista, Venäjän luokkaeroista ynnä muusta. Uskomattomia tarinoita tästäkin osasta löytyy, mutta ei niin paljoa kuin ensimmäisestä osasta eivätkä ne yltäneet ihan samoihin sfääreihin. Kirjassa Haapasalo valottaa myös suosittujen 30 päivän matkailuohjelmien taustoja.

Haapasalon kertomukset olivat mielenkiintoista luettavaa, ja kuten aiemmin totesin, odotan edelleen kunnollista elämäkertaa hänestä. Miehelle on sattunut ja tapahtunut niin paljon, että aineksia olisi vaikka minkälaiseen romaaniin. Hän myös tuntee sekä suomalaisen että venäläisen kulttuurin, ja on kiinnostavaa kuulla naapurimaiden eroista joltain, joka on ikään kuin valtioiden välissä.

Kuitenkin tämä kirja oli mielestäni joka taholla heikompi esitys kuin ensimmäinen osa. Tämä on surullista, sillä ainekset vähintään yhtä hyvään jatko-osaan olivat olemassa. Ehkä kiire ja halu tahkota rahaa ovat verottaneet laatua.

Tämäkään kirja ei ole pitkä, vaan sen lukee läpi muutamassa tunnissa. Kuitenkin huomasin joidenkin asioiden toistuvan kirjassa kaksi tai kolmekin kertaa. Tällaisia tapauksia olivat esimerkiksi Georgian kriisin alku sekä Suomensukuiset 30 päivässä -ohjelman kuvaukset. Mielestäni näin kompaktissa teoksessa ei ole tilaa käydä samoja asioita läpi kerrasta toiseen. Vaikka asiat olisivat nousseet esiin haastattelutilanteissa toistuvasti, olisi Röyhkä kirjaa kootessaan voinut mielestäni kerätä samasta aiheesta käydyt keskustelut loogisesti yhteen lukuun ja poistaa päällekkäiset asiat.

Tässä kirjassa minua ärsyttivät jopa vielä edellistä osaa enemmän Röyhkän kommentit Haapasalon tarinoinnin keskellä. Kommentit eivät vie keskustelua eteenpäin vaan useammin keskeyttävät tai häiritsevät sitä. Haapasalo myöskään harvemmin tarttuu näihin kommentteihin, joten minusta ne olivat turhaa kirjan täytettä.

Välillä Röyhkän kommentit saivat minut myös ihmetyksen valtaan. Haapasalo kertoi juntti-imagonsa olevan tietoinen valinta, jonka jälkeen Röyhkä kommentoi imagon miettimisen olevan todella älykästä ja epäili, että monet muut näyttelijät ovat paljon yksinkertaisempia kuin Haapasalo, joka pohtii tällaisiakin asioita. Pidän aika kummana sitä, kuinka erikoista Röyhkästä tietoinen julkisuuskuvan luominen oli. Luulisi hänen tehneen sitä itsekin. Vähäpätöisempiäkin mediaesiintymisiä varten järjestetään mediakoulutuksia ja haetaan imagoa, puhumattakaan näyttelijöistä, joiden työ edellyttää julkisuutta. Lisäksi minua ihmetytti, ettei Röyhkä ollut kuullut esimerkiksi hiihtovalmentajan tipahtamisesta hissikuiluun Sotshin olympialaisten aikaan, vaikka muistan tapauksen olleen jokaisen lehden otsikoissa.

Kumma kyllä Juha Metson kuvatkaan eivät sytyttäneet tässä kirjassa. Ihan kivoja ne olivat, mutta mitään kuvaa en palannut katsomaan kuten viime kirjaa lukiessa. Mielessäni kävi, että kuvamateriaalikin olisi kerätty nopeammin ja pienemmästä valikoimasta ei ole yhtä paljon sykähdyttäviä kuvia löytynyt kuin viimeksi.

Yhteenvetona voisin todeta tämän kirjan sopivan varmasti niille, jotka edellisestäkin kirjasta pitivät. Myös niiden, joita Haapasalon ura kiinnostaa kannattaa tämä kirja lukea, vaikka se ei tarjonnutkaan niin paljon uutta kuin ensimmäinen osa. Itselleni päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne, että kirja on kasattu nopeasti, rahankiilto silmissä edellisen kirjan menestyksen jälkeen. Onhan tätä kirjaa sen verran mediassa rummutettukin, että tekijöille projekti oli varmaan ihan onnistunut.

Markus Hotakainen: Onko siellä ketään: Avaruuden älyä etsimässä

Tämäkin kirja kuuluu sarjaan kirjaston pikalainapöydältä löydettyä. Tästä kirjasta en ollut kuullut etukäteen mitään, mutta nähtyäni sen se oli aivan pakko lukea. Onneksi tiemme kohtasivat.

Fyysikko Enrico Fermi pohti aikoinaan maan ulkopuolista elämää. Aurinko on suhteellisen nuori tähti, joten Aurinkoa vanhempia tähtiä täytyy olla miljardeja galaksillamme. Tästä Fermin päätteli, että on lähes väistämätöntä, että joillain tähdistä on maankaltaisia planeettoja. Jos Maata pidettäisiin tyypillisenä tapauksena, joillekin näistä maankaltaisista planeetoista olisi voinut kehittyä myös älykästä elämää. Näin ollen voisi olettaa, että olisimme saaneet viitteitä maan ulkopuolisesta älykkäästä elämästä. Päättelyketjunsa jälkeen Fermi lausahti:"Missä kaikki ovat?".

Saman kysymyksen äärellä on myös Hotakainen uudessa teoksessaan. Kirjassa käsitellään melko kattavasti eksoplaneetat, niiden etsintämenetelmät, elämän edellytykset sekä mistä ja miten sitä voidaan etsiä. Hotakainen pitäytyy kuitenkin keskittymästä liikaa yksityiskohtiin, teoriaan ja kaavoihin, ja teos pysyy hyvin kansantajuisena. Lukijan ei tarvitse olla ihan ajantasalla ulkoavaruuden kartoituksessa, sillä kirjassa luodaan hyvä ajankohtaiskatsaus löydettyihin eksoplaneettoihin. Tosin tämä ajankohtaisuus tulee varmasti muuttumaan hyvin nopeasti tiedon päivittyessä. Ensimmäinen eksoplaneetta löydettiin vuonna 1992, tämän vuoden helmikuussa eksoplaneettoja oli löydetty jo 1700 kappaletta. Suurimman osan löydöistä, yli tuhat planeettaa on tehnyt Kepler-teleskooppi, joka oli toiminnassa 2009-2013. Varmistettuja löytöjä tehdään siis alati kasvavalla nopeudella.

Älyllisen elämän löytyminen ei ole kuitenkaan vielä käsillä. Elämän merkkien etsiminen kaukaisilta planeetoilta on tällä hetkellä hankalaa. Toistaiseksi havaintoja on yritetty tehdä esimerkiksi kuuntelemalla radiosignaaleja avaruudesta. Kuitenkaan Maasta käsin ei olla vielä onnistuttu nappaamaan alienien radiolähetyksiä- vai ollaanko? Hotakainen mainitsee kirjassaan niin sanotun wow-signaalin. Vuonna 1977 radioteleskooppi Big Ear havaitsi voimakkaan, 72 sekuntia kestäneen signaalin. Nimensä signaalille antoi tähtitieteilijä Jerry R. Ehman, joka merkkasi tulosteeseen muistiinpanoksi "Wow!" viitaten signaaliin. Lukuisista yrityksistä huolimatta signaalia ei ole enää havaittu uudestaan. Näin ollen sen lähdettä ei ole voitu määrittää. Arvailuja on kuitenkin esitetty. Ehman itse epäili säteilyn olevan peräisin Maasta ja heijastuneen takaisin teleskooppiin avaruusromusta. Hän kuitenkin kumosi väitteensä myöhemmin, kun havaittiin, että säteilyn taajuus oli sellainen, jota maanpäälliset lähettimet eivät käytä. Wow-signaali voi jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.

Hotakainen oli mielestäni koonnut niin hyvin tietoa älyllisen elämän synnystä, etsinnästä sekä mahdollisuuksista Maan ulkopuolella, että voisin suositella kirjaa kaikille, joita kiinnostaa kansantajuinen, muttei liian yksinkertaistettu lähestyminen Maan ulkopuoliseen elämään. Suositukseen täytyy kuitenkin liittää varoitus: ainakin itsestäni tuntui, että kirja herätti jopa enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastasi. Voi siis olla, että tämän kirjan jälkeen lukija huomaa raahaavansa kotiinsa yhä uusia ja uusia tietokirjoja ulkoavaruudesta. Tämä kirja toimiikin varmaan parhaiten yhteenvetona niille, joiden tiedot eivät ole enää ajantasalla nopeasti etenevästä avaruuden kartoituksesta sekä niille, jotka ovat vasta alkaneet perehtyä ulkoavaruuden mysteereihin.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Tulipa pitkästä aikaa lainattua kirjastosta hyvin satunnainen kirja. Edellisiä kirjoja palauttaessani loin silmäyksen pikalainojen pöytään. Sieltä minua takaisin tuijotti musta kissa. Muistelin nähneeni samannäköisen kissan jossain, ehkä Aamulehden kirja-arvioissa, joten nappasin sen mukaani.

Kissani Jugoslavia on Pajtim Statovcin esikoisteos. Kirjassa kaksi tarinaa limittyy keskenään. Toisessa tarinassa kertojana on Bekim, Suomeen Jugoslaviasta perheensä kanssa muuttanut nuori mies. Toinen tarina alkaa 1980-luvun Jugoslaviasta, ja sen kertojana on Bekimin äiti Emine. Emine on nuori tyttö, joka odottaa tulevia häitään. Hän menee naimisiin Bajram-nimisen miehen kanssa, jonka hän on tavannut kerran ohimennen. Bajramin vaikutus näkyy kummassakin kertojassa, ja hän on yksi yhdistävistä tekijöistä kertomusten välillä. Yhteistä on myös vieraaseen maahan sopeutuminen ja suomalaisten kuvaus maahanmuuttajan silmin.

Kirjassa ajateltavaa antoivat monet kissat ja käärmeet, joilla on symbolinen merkitys. Itselleni ei vielä lukukokemuksen aikana avautunut eläinten symboliikka. Ihmettelin myös sitä, kuinka yksi kirjan kissoista on puhuva ja inhimillistetty, kun taas muut eläimet on kuvattu tavallisina kissoina ja käärmeinä. Jugoslaviassa kissaa pidetään iljettävänä olentona. Nuori Bekim näkee kirjassa hirveitä painajaisia käärmeistä. Lukemisen jälkeen löysin pohdinnoissani eläimille mahdollisia merkityksiä. Samalla kirjan juoni ja henkilöhahmojen tuntemukset selkiytyivät hiukan symboliikan kautta.

Jostain syystä minuun vetosivat enemmän Bekimin osuudet, kertomukset hänen miessuhteistaan, elämästä kissan ja käärmeen kanssa sekä sopeutumisesta Suomeen. Pidin Eminen osuuksia ennalta-arvattavampina, joten niiden lukemista en odottanut yhtä innokkaasti. Myös kerronta eri osioissa poikkesi hieman toisistaan. Eminen osuuksissa teksti oli ehkä vähän perinteisempää kuin Bekimin osuuksissa, joissa lauserakenteet olivat välillä pitkiä.

Kyseessä on ehdottomasti loistava esikoisromaani, jossa on onnistuttu yhdistelemään monenlaisia teemoja ja elementtejä kirjan jäämättä silti hajanaiseksi. Teokselle kerettiinkin jo myöntää Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinto, eikä ihan syyttä. Minulle kirja ei kuitenkaan ollut mikään elämää suurempi kirja, se oli lähinnä hyvä kirja. Kirjailijassa havaitsin kuitenkin jotain sellaista poikkeuksellisuutta ja potentiaalia, että jään ehdottomasti odottamaan hänen tulevaa tuotantoaan.

Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Tämän kirjan olin muutama viikko sitten lisännyt verkkokirjastossa omaan hyllyyni, jonka jälkeen olen aktiivisesti kytännyt sen lainaustilannetta. Itselläni on jonkinlainen antipatia kirjojen varaamista kohtaan (ja nykyisessä asuinkunnassani se on jopa maksullista), joten taktiikkani oli odottaa, että loputon varausjono päättyisi joskus tai tieni kohtaisivat pikalainaniteen kanssa. Tämä tapahtuikin yllättäen eilen illalla, jolloin säntäsin kirjastoon nappaamaan tuon vapautuneen opuksen. Vaikka piti vain yksi käydä lainaamassa, jostain syystä mukaan tarttui samasta hyllystä toinenkin kirja, josta lisää myöhemmin.

 
Ville Haapasalo on suomalainen näyttelijä, joka on kuitenkin tullut paljon tunnetummaksi naapurimaassamme Venäjällä kuin Suomessa. Itse tutustuin Haapasaloon pari vuotta sitten hänen 30 päivää milloin missäkin -matkailuohjelmiensa kautta. Isäni sattui seuraamaan ohjelmaa televisiosta ja valaisi minulle, että ohjelman juontaja on Venäjällä hyvin tunnettu näyttelijänä. Suhtauduin tietoon vähän epäluuloisesti, koska en ollut koskaan kuullut tai nähnyt tätä pipopäistä miestä, mutta uskottavahan se oli. Sittemmin olen itsekin ihastunut Haapasalon matkailuohjelmiin. Viimeisimpänä olen tutustunut Jenkkilän route 66:n Haapasalon johdolla. Kun kuulin tästä kirjasta, minulle syttyi heti innostus selvittää, mitä se tyyppi oikeasti on siellä Venäjällä tehnyt ja saavuttanut.

Kirjastosta palattuani istahdin siis alas ja voin ehkä oikeutetusti sanoa lukeneeni kirjan kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Aikaa tähän vierähti noin kaksi tuntia, joten kirjan voisi sanoa olevan helppo- ja nopealukuinen. Kirja sisältää paljon Juha Metson huikeita valokuvia, joita huomasin jääväni katselemaan pitkäksi aikaa.

Takakannessa teosta tituleerataan haastattelukirjaksi. Etukäteen minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tällaisesta lajityypistä enkä muista kuulleeni muista vastaavista kirjoista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan haastattelukirja oli kirjoitettu haastattelumuodossa. Teksti oli vuoropuhelua Ville Haapasalon ja Kauko Röyhkän välillä, ja taisipa Röyhkän vaimo Olgakin pari kommenttia sanoa. Suhtautumiseni tällaiseen tyyliin oli vähän ristiriitainen. Toisaalta välitön tunnelma sai aikaan kokemuksen kuin olisi itse istunut keskustelemassa Haapasaloa vastapäätä. Ensimmäisenä mieleen tuli kuitenkin, että onko kirjan teossa menty siitä mistä aita on matalin ja julkaistu kahden haastattelukerran anti kirjallisena ilman kummempia kikkailuja. Itse olisin lukenut mielelläni tavanomaisempaan elämäkertatyyliin kirjoitettua muistelmaa. Nyt jutut eivät edenneet kronologisessa järjestyksessä, ja Haapasalo kertoi satunnaisia hassuja sattumuksia sieltä täältä. Viihdyttävää ja helppolukuista tämä toki oli, mutta olisin ehkä kaivannut jotain syväluotaavampaa. Kummallista oli myös se, että Kaukon Röyhkän omia sanomisia oli lisätty kirjaan, vaikka ne eivät vieneet keskustelua eteenpäin tai tuoneet siihen mitään lisää. Mielestäni Röyhkä olisi voinut jättää itsensä kirjasta pois täysin.

Kirja kuitenkin myös vastasi odotuksiini. Jo kirjan nimessä, Et kuitenkaan usko, lupaillaan tapauksia, joissa totuus voi olla taruakin ihmeellisempää. Hämärän peittoon jäi silti, kuinka suuri osuus tarinoista oli oikeasti täyttä totta. Uskomattomiin tapahtumiin liittyi ydinsukellusveneitä, kalastusta Putinin kanssa, mafiapomoja, oligarkeja, alligaattorien metsästystä Volgalla, jättimäisiä rottia sun muuta. Nämä kaikki legendat kytkeytyvät kuitenkin kirjan hämmästyttävimpään kertomukseen siitä, kuinka ylioppilaaksi valmistunut Ville päättää lähteä Neuvostoliittoon Leningradiin teatterikouluun osaamatta sanaakaan venäjää, päätyy valmistumisen jälkeen näyttelemään pienen budjetin elokuvaan, josta tuleekin suurmenestys, ja nousee koko kansan suosioon. Sen jälkeen miestä onkin viety ympäri maata ja maailmaa. Vuonna 2013 Forbes valitsi Haapasalon Venäjän kolmanneksi arvokkaimmaksi kasvoksi, mikä ehkä kertoo jotain hänen asemastaan naapurimaassamme. Kirja ei kuitenkaan kerro ainoastaan Haapasalosta, vaan on hieno katsaus venäläiseen yhteiskuntaan ja sielunmaisemaan ylipäätään.

Haapasalon vaiheita käsitellään kirjassa aika pintapuolisesti, minkä takia jäänkin odottamaan, että joku päivä saataisiin ilmoille ihka oikea elämäkerta. Sitä odotellessa aion vahtia, milloin 2000-luvun tapahtumista kertova jatko-osa Et muuten tätäkään usko olisi vapaana kirjastossa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Joululomalla oli taas aikaa syventyä muunkinlaisen kirjallisuuteen kuin koulukirjoihin. Kotoa löytyikin luettavaa muutamaksi päivää. Ensimmäinen kirja oli jo aiemmin herättänyt kiinnostukseni, kun kuulin siitä radiossa. Aloin siis mielenkiinnolla lukea esikoiskirjailija Pauliina Rauhalan Taivaslaulua.

Kiinnostuin kirjasta aluksi aiheen takia. En ole ennen lukenut kirjallisuutta lestadiolaisuudesta ja halusin lukea Aleksin ja Viljan rakkaustarinan heti siitä kuultuani. Kuitenkin jo ensimmäisellä sivulla huomasin, että kirja ei taida olla aivan minun tyyliäni. 

Kirjailijan esittelyssä kerrotaan Rauhalan olevan äidinkielenopettaja, joka tulee onnelliseksi sanoista jotka tavoittavat katoavan. Äidinkielenopettajan kirjoittamalta kirja kuulostaakin. Luin kuitenkin kirjan alusta loppuun parin päivän sisällä, koska juonikulku kiinnosti minua. Silti koin kirjan välillä lähinnä ärsyttäväksi. Minua kismittivät etenkin teennäisen oloiset pätkät, joissa tapahtumia kuvattiin lasten nukkeleikin kautta.

Kirjassa käytetyn kielen takia olisin varmasti jättänyt lukemisen kesken ensimmäisten sivujen jälkeen, jos en olisi kiinnostunut uudenlaisesta aiheesta ja näkökulmasta. Pidän monisanaisesta, kuvailevasta ja jopa rönsyilevästä kielestä, mutta Taivaslaulu meni tässä kaikessa yli äidinkielenopettajamaisuudessaan. Toistoa käytettiin tehokeinona niin hanakasti, että se alkoi tuntua raivostuttavalta. Välillä tapahtumat sekä henkilöhahmot jäivät etäisiksi ja epäselviksi runollisuuden ja kiertoilmausten takia. 

"Mitä pitää ajatella kun rakastelee? Seurapuhujaa. Päivämiestä, suvivirttä? Siivouspäivää, kauppalistaa, tonnikalapastaa? Mansikkamaata, omenapuita, keltaista kuuta? Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantionpohjalihakset, välilihan repeytymisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuulu lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan."

Olin aika pettynyt kirjaan, koska toivoin pitäväni siitä. Lukemisen jälkeen olisin halunnut kuulla Aleksin ja Viljan rakkaustarinan jonkun muun kuin Rauhalan kynästä. Kirja oli paikoin turhan vaikeaselkoinen, ja tekstissä paistoi yliyrittäminen. Uusi näkökulma vaiettuun aiheeseen oli kuitenkin kaivattu. Suosittelen lukemaan kirjan, mikäli se herättää kiinnostusta. Ovatpa monet kehuneetkin kirjaa ja sen kaunista runollisuutta maasta taivaisiin. Vaikka en pitänytkään, tulipa nyt minunkin luettua tämä paljon puhuttu uutuus.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Aluksi minun täytyy tehdä tunnustus: olen Oksas-fani. Tämän sanottuani voitte arvata kauan odottamani Kun kyyhkyset katosivat -romaanin olleen mieluinen yllätys, kun sain sen lahjaksi.

Tunteeni kirjaa kohtaan vaihtelivat monta kertaa. Aluksi ahmin sivuja innoissani, odottaen jälleen yhtä mullistavaa lukukokemusta kuin jokainen Oksasen kirjoista on minulle ollut. Kirjan alkupuoliskolla aloin kuitenkin kyllästyä. Ihmettelin, onko suosikkikirjailijani todella kirjoittanut näin tylsän kirjan. En edes päässyt oikeen perille, mistä kirjassa oli kyse. Jatkoin silti lukemista hiljalleen, ja tarina alkoikin muuttua jännittävämmäksi sivu sivulta. Kirjan lopun luin taas samanlaisella intohimolla kuin aiemmatkin Oksasen teoksesta. Kertomus kasvoi koko ajan, ja henkilöhahmot alkoivat selkiytyä. Kun palaset loksahtivat kohdilleen, olin yhtä mykistynyt kuin toivoinkin olevani. Kirja yllätti minut monta kertaa. 

Oksaselle tuttuun tyyliin, tässäkään kirjassa tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä. Yleensä olen pitänyt sitä ihan kivana ja jännittävänä valintana, mutta uusimmassa kirjassa se toimii aivan loistavasti. Tapahtumat ja henkilöhahmot tulevat tutuksi hiljalleen, ja joka luku paljastaa jotain uutta. Loppuratkaisuun Oksanen luo lukuhermoja kutkuttavan jännitteen.

Heti kirjan luettuani totesin, että tämä on pakko lukea toiseen kertaan. Luen harvoin jo kertaalleen lukemiani kirjoja uudestaan, mutta tämä teos tekee poikkeuksen. Koska juoni selkiytyy vasta lopussa, minulla jäi moni vihje ja motiivi huomaamatta. Tämä on luultavasti kirja, joka vain paranee lukukertojen myötä. Kirjoitan tästä kirjasta luultavasti enemmän joskus hamassa tulevaisuudessa, kun olen lukenut kirjan uudestaan ja päässyt juonen jäljille alusta alkaen. Jokohan Oksasella on uusi kirja työn alla? Sitä odotellessa.