Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Joululomalla oli taas aikaa syventyä muunkinlaisen kirjallisuuteen kuin koulukirjoihin. Kotoa löytyikin luettavaa muutamaksi päivää. Ensimmäinen kirja oli jo aiemmin herättänyt kiinnostukseni, kun kuulin siitä radiossa. Aloin siis mielenkiinnolla lukea esikoiskirjailija Pauliina Rauhalan Taivaslaulua.

Kiinnostuin kirjasta aluksi aiheen takia. En ole ennen lukenut kirjallisuutta lestadiolaisuudesta ja halusin lukea Aleksin ja Viljan rakkaustarinan heti siitä kuultuani. Kuitenkin jo ensimmäisellä sivulla huomasin, että kirja ei taida olla aivan minun tyyliäni. 

Kirjailijan esittelyssä kerrotaan Rauhalan olevan äidinkielenopettaja, joka tulee onnelliseksi sanoista jotka tavoittavat katoavan. Äidinkielenopettajan kirjoittamalta kirja kuulostaakin. Luin kuitenkin kirjan alusta loppuun parin päivän sisällä, koska juonikulku kiinnosti minua. Silti koin kirjan välillä lähinnä ärsyttäväksi. Minua kismittivät etenkin teennäisen oloiset pätkät, joissa tapahtumia kuvattiin lasten nukkeleikin kautta.

Kirjassa käytetyn kielen takia olisin varmasti jättänyt lukemisen kesken ensimmäisten sivujen jälkeen, jos en olisi kiinnostunut uudenlaisesta aiheesta ja näkökulmasta. Pidän monisanaisesta, kuvailevasta ja jopa rönsyilevästä kielestä, mutta Taivaslaulu meni tässä kaikessa yli äidinkielenopettajamaisuudessaan. Toistoa käytettiin tehokeinona niin hanakasti, että se alkoi tuntua raivostuttavalta. Välillä tapahtumat sekä henkilöhahmot jäivät etäisiksi ja epäselviksi runollisuuden ja kiertoilmausten takia. 

"Mitä pitää ajatella kun rakastelee? Seurapuhujaa. Päivämiestä, suvivirttä? Siivouspäivää, kauppalistaa, tonnikalapastaa? Mansikkamaata, omenapuita, keltaista kuuta? Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantionpohjalihakset, välilihan repeytymisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuulu lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan."

Olin aika pettynyt kirjaan, koska toivoin pitäväni siitä. Lukemisen jälkeen olisin halunnut kuulla Aleksin ja Viljan rakkaustarinan jonkun muun kuin Rauhalan kynästä. Kirja oli paikoin turhan vaikeaselkoinen, ja tekstissä paistoi yliyrittäminen. Uusi näkökulma vaiettuun aiheeseen oli kuitenkin kaivattu. Suosittelen lukemaan kirjan, mikäli se herättää kiinnostusta. Ovatpa monet kehuneetkin kirjaa ja sen kaunista runollisuutta maasta taivaisiin. Vaikka en pitänytkään, tulipa nyt minunkin luettua tämä paljon puhuttu uutuus.