David Nicholls: Sinä päivänä

Sinä päivänä on David Nichollsin vuonna 2009 ilmestynyt romaani. Kirjassa seurataan Emman ja Dexterin elämää kahdenkymmenen vuoden ajan heidän valmistumispäivästään alkaen. Vuonna 1988 nuoret tutustuvat, juuri kun heidän opintonsa Edinburghin yliopistolla ovat päättyneet ja koko elämä on edessä. Tuona yönä he valvovat pohtien tulevaisuuttaan ja haaveitaan. Tästä alkaa vuosikymmenien mittainen ystävyys, jota seurataan kirjassa jokaisena 15. päivänä heinäkuuta.

Mielestäni onnistuneinta kirjassa olikin rakenne, jossa luodaan kurkistus henkilöiden elämään aina yhtenä päivänä vuodesta. Näin 20 vuodenkaan aikajänne ei tunnu turhan pitkältä, vaan tarina etenee jouhevasti. Tarina on mielestäni myös hyvä ajankuvaus, josta ilmenee maailman muuttuminen vuosien 1988 ja 2008 välillä. Nicholls on saanut taltioitua joitain aikakauden ominaisia piirteitä elävän oloisesti.

Valitettavasti muilta osin kirja ei ollut mielestäni yhtä onnistunut. Huumori tuntui päälleliimatulta ja väkinäiseltä, eikä ainakaan minua naurattanut. Henkilöhahmot eivät olleet lumoavia tai ihastuttavia, korkeintaan kohtalaisia. Dexterin luonne oli mielestäni paikoin jopa raivostuttava. Aloin jo hämmästellä, kuinka Emma halusi edes kaveerata tällaisen omahyväisen tv–juontajan kanssa. Tarinassa oli noudatettu perinteistä lähtöasetelmaa sikäli, että Emman luonne oli lähes vastakohta Dexterille. Tämäkin tympi minua alusta alkaen. Välillä myös kirjan suomennos tuntui hiukan tönköltä.

"     "Vain koko elämä edessä", Emma  sanoi unisesti ja haistoi Dexterin ihanan tympeän hajun. Samalla hän tunsi pelon värähdyksen selkäpiissään, kun hän ajatteli: aikuinen elämä omillaan. Hän ei tuntenut itseään aikuiseksi. Hän ei ollut millään tavoin valmistautunut aikuisuuteen. Aivan kuin palohälytys olisi tullut keskellä yötä ja hän olisi seisonut keskellä katua vaatemytty sylissään. Ellei hän enää opiskellut, mitä hän oikein tekisi? Kuinka hän täyttäisi päivänsä? Hänellä ei ollut aavistustakaan.
     Jutun juju, hän vakuutti itselleen, oli olla rohkea ja peloton ja tehdä jotain tärkeää. Ei nyt välttämättä muuttaa koko maailmaa, mutta ainakin jotain pientä lähellään. Pitää vain lähteä ulos maailmaan täynnä intoa, mukanaan erinomaiset arvosanat ja uusi Smith Corona -sähkökirjoituskone, ja tehdä kovasti töitä... jossakin. Vaikuttaa ihmisten elämään ehkä taiteen kautta. Kirjoittaa jotain kaunista. Vaalia ystäviään, pysyä uskollisena periaatteilleen, elää intohimoisesti ja täysillä ja hyvin, kokea uusia asioita. Rakastaa ja tulla rakastetuksi, jos vain mahdollista. Syödä järkevästi. Kaikkea sen tapaista. Se ei ollut kummoinenkaan elämänfilosofia, eikä varsinkaan sellainen, jonka voisi jakaa, ainakaan tämän miehen kanssa, mutta siihen hän uskoi. Ja ainakin nämä ensimmäiset itsenäisen aikuiselämän tunnit olivat menneet ihan hyvin."

Kirjan rakenne oli kuitenkin kekseliäs ja juonikin ihan
hyvä. Samaistuttavammilla henkilöhahmoilla tarina olisi voinut tuntua aidommalta ja voisin kuvitella jopa pitäneeni siitä. Nyt kirjasta tuli minulle vain yksi romanttinen romaani muiden joukossa.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Viime vuoden lopulla tutustuin ensimmäistä kertaa Miika Nousiaisen tuotantoon lukemalla hänen esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolaisen. Arvio kyseisestä kirjasta löytyy täältä. Nyt olen jatkanut Nousiaisen tekeleiden parissa loogisesti kronologisessa järjestyksessä, joten tällä kertaa on vuorossa vuonna 2009 ilmestynyt Maaninkavaara.

Maaninkavaaran keskiössä on Huttusen perhe, Martti-isä, Sirkka-äiti ja lapset Jarkko ja Heidi. Jarkko on perheen juoksijalupaus, jota isä valmentaa suurella tarmolla. Heidi on jo luopunut juoksuharrastuksestaan ja on enemmän kiinnostunut taiteesta.

Perheen elämä kuitenkin muuttuu hetkessä. Jarkko on palaamassa Ruotsista PM-kisoista hopeamitalin kanssa, ja muu perhe lähtee satamaan vastaanottamaan urheilijalupausta. Jarkko ei kuitenkaan astu maihin laivasta. Hän on kadonnut merimatkan aikana.

Jarkon katoaminen jättää kaikille suuren surun, mutta erityisen huolissaan Heidi on isästään, jolle Jarkon valmentaminen oli henkireikä. Heidi on päättänyt juosta isänsä ylös masennuksesta ja aloittaa juoksemisen isänsä valmentamana. Kunnon kohentuessa harjoitukset muuttuvat rankemmiksi ja rankemmiksi ja koulunkäyntikin saa jäädä taka-alalle. Heidinkin elämä alkaa pyöriä ainoastaan juoksun ympärillä.

Kirjan kertojina toimivat vuorotellen Martti ja Heidi. Martin kerronnassa on paljon filosofista pohdintaa nykyisestä maailmanmenosta ja metaforia ihmiselosta ja kestävyysjuoksusta. Heidin näkökulmassa tulevat esiin teinitytön murheet ja ongelmat, joita aiheutuu, kun juoksuharrastus alkaa syrjäyttää kaiken muun. Tai kuten Martin tekemässä inspiraatiotaulussa sanotaan: "teidän harrastus, meidän elämäntapa". Sirkka-äiti kulkee mukana hiukan alistuvana hahmona, joka haluaa yrittää ymmärtää miehensä päähänpistoja.

"-Muistatko Sirkka mitalikahvit?
-Muistan, muistan.
-Tultiinko kuokkavieraina?
-Älä nyt lomalaista jaksa kiusata.
-En minä kiusaa. Tultiinko sillon tänne kuokkimaan, mitä? Sinä kun aina haukuit minua. Aina valitit, että pitääkö sitä kuokkavieraana. Paavon hautajaisissa ja Lassen häissä oltiin näennäisesti kukkavieraina, mutta olihan meidät moraalisesti kutsuttu. Mutta miten silloin mitalikahveilla täällä, tultiinko kuokkavieraina?
-No ei tultu!
-Ei tultu kuokkimaan vaan kutsuttuina. Muistatko kuka kutsui?
-Muistan, muistan. Ole nyt siinä. Pysy housuissasi.
-No kuka kutsui? Oliko Martti itse, oliko mitalikahvit, mitä?
-Oli, oli.
      Kotikisoissa 1983 Martti syöksyi MM-pronssille. Näin sen paikan päällä. Oltiin Sirkan kanssa vapaaehtoisina kisa-apulaisina. Saatiin semmoiset takitkin. Iveco niissä luki. Taisi olla rekkafirma, joka sponsoroi kisoja.
      Ehdittiin kisailtana kotiin katsomaan urheilu-uutisia. Silloin Martti sen sanoi: "Kaikki ovat tervetulleita Lomakouheroon mitalikahveille."
      Otettiin perjantai vapaaksi ja lähdettiin aamuvarhaisella kohti Keski-Suomea. Niin tekivät muutkin. Innokkaimmat tulivat polkupyörällä Varkaudesta." 

Maaninkavaarassa on mielestäni tunnistettavissa sama tragikoomisuus, joka viehätti myös Vadelmavenepakolaisessa. Kirjan parissa sai nauraa monta kertaa, mutta samalla lukijaa ahdistaa enenevissä määrin päähenkilön kasvava pakkomielteisyys. Martin henkilöhahmo vaikuttaa samaan aikaan hyvin kärjistetyltä karikatyyriltä sekä todella aidolta suomalaiselta kestävyysjuoksufanaatikolta.

Elämä kolhii Marttia reilusti Maaninkavaarassa. Nousiainen tuo hienosti esille sen, kuinka vaikeaa miehelle voi olla näyttää tunteensa ja tunnustaa heikkoutensa. Vain ainoalle ystävälle, Reijolle voi ongelmistaan puhua saunan lauteilla.

"Sirkka on edelleen alamaissa. Eikä tässä itselläkään mihinkään suuriin tuuletuksiin ole varaa. Meille on varattu aika terapeutille. Urheiluliitto maksaa. Päätin kokeilla, kun liitosta soittivat.
      Tultiin Helsinkiin asti. Täällä on kuulemma paras terapia. Vaikka en minä tajua, mitä me terapialla tehdään. Tai ainakaan minä. Selvä hommahan tämä tapaus on. Poika kuoli ja elämää pitää jatkaa. Tuskin se terapialla paranee.
      Sirkan takia tulin, en itseni. Naisille on apua juttelusta. Se on niille perustarve. Kuin juoksukilpailujen seuraaminen tai veneen tervaaminen miehille. Tulin, kun alttarilla lupasin. Nyt jos koska on vastamäki." 

Kahden positiivisen yllätyksen jälkeen joudun lisäämään Nousiaisen kolmannen romaanin, Metsäjätin lukulistalleni. Suosittelen Maaninkavaaraan tutustumista kaikille Vadelmavenepakolaisesta pitäneille ja myös niille, joille kirja tuntuu vieraalta urheiluteeman vuoksi!

Ann Cleeves: VERA- kuolonkukkia

Tämän kirjan loppuun saattamisesta on vierähtänyt jo tovi, mutta en ole saanut kirjoitettua mitään aiheesta. Syy voi olla osittain siinä, että en pitänyt kirjaa kummoisena enkä taida nytkään saada pitkää arvostelua aikaiseksi. Lyhyestä virsi kaunis.

Kuva: kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2012/05/ann-cleeves-kuolonkukkia.html

Kirjassa hypätään suoraan tapahtumien keskiöön. Yksinhuoltajaäiti palaa kotiinsa illanvietosta ja kohtaa järkytyksen löytäessään teini-ikäisen poikansa murhattuna kylpyammeesta. Amme on koristeltu luonnonkukilla.

Murhatutkinnassa ollaan vielä alkutekijöissään, kun jo toinen samanlainen tapaus tulee ilmi. Nuoren naisen ruumis löydetään vuoroveden täyttämästä altaasta kukkien ympäröimänä. Tapauksia selvittävä ylikomisario Vera Stanhope on persoonallinen nainen, joka on omistautunut työlleen ja elää hiukan erakoitunutta elämää. Hahmo jää kuitenkin vähän etäiseksi tässä kirjassa. Vasta kirjan lainattuani huomasin netissä, että Kuolonkukkia on todellisuudessa sarjan kolmas osa, vaikka se onkin ensimmäinen suomennettu osa. Näin ollen olisi ollut ehkä viisaampaa aloittaa aiemmista kirjoista.

Muutenkin kirja jäi hiukan etäiseksi. Ehkäpä elokuvat ja tv-sarjat ovat minulle kirjoja sopivampi formaatti murhamysteerien maailmassa. Koko kirjan ajan minua vaivasi tunne siitä, että minulla ei ollut pienintäkään epäilystä murhaajasta. Arvoitus ratkesi minulle vasta lopussa enkä tarinan edetessä erehtynyt epäilemään yhtään syytöntä hahmoa teosta. Saatan kuitenkin tulevaisuudessa koittaa, jos sarjan aiemmat osat tempaisisivat minut mukaansa tai jos innostuisin kirjoista tehdystä tv-sarjasta.

Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Fagerö on pieni saari ulkosaaristossa. Saaren väki on kovin sisäänpäinlämpiävää ja vieraisiin suhtaudutaan hyvin varautuneesti. Asukkaat ovat tuttuja keskenään ja kesävieraidenkin asiat tunnetaan perinpohjaisesti. Mantereella asuviin suhtaudutaan nuivasti. Saaren idylli alkaa järkkyä, kun rantaan ajautuu tuntematon ruumis toisensa jälkeen.

kuva: kirjasampo.fi

Luin tästä kirjasta arvostelun ennen lainaamista. Arvostelija totesi, että kirjassa tapahtuu aika vähän, mikä sai minut melkeen jättämään kirjan hyllyyn. Päädyin kuitenkin testaamaan kirjaa ja onneksi sen teinkin. Itse pidin tästä kirjasta kovasti. Kirjassa syvennytään eriskummallisiin sattumuksiin, joita saaren asukkaille on sattunut heidän elämänsä aikana. Välillä pohditaan rantaan ajautuneita muukalaisia, ja kirja saa dekkarimaisiakin piirteitä, vaikka se ei ole mikään rikoskirja. Nautin myös kauniista miljöön kuvailusta, joka aiheutti minussa innostuksen matkustaa saaristoon ensi kesänä.

Kirjan hahmot olivat hyvin kiinnostavia ja persoonallisia. Saaren asukkaita oli paljon, mutta siitäkään huolimatta henkilöt eivät jääneet yksiulotteisiksi tai vaisuiksi. Oma suosikkini oli varmaankin Posti-Jannen isä, Posti-Janne vanhempi, joka oman henkensäkin uhalla toimitti perille saariston asukkaiden postit ja osasi postilain ulkoa sanasta sanaan. Itseäni viehätti myös kirjassa käytetty metafiktiivinen kertoja, jota kutsuttiin kirjuriksi. Kirjuri johdattelee lukijaa seuraamaan Fageröläisten elämää. Kirjuri puhuttelee lukijaa ja käyttää tietolähteenään Posti-Jannea. Google-hakuja tehdessäni huomasin tällaisen kertojan olevan joidenkin mielestä suorastaan kamala. Tämä on selvästi mielipiteet jakava asia.

"Syksy on täällä: tuuli nostattaa vaahtoavia, vihaisia aaltoja Tunnhamnin laiturinrunkoja vasten ja repii koivujen harventuneita latvoja, yhteysaluksen laiturin ohi tanssii matkoihinsa keltaisia lehtiä, ilmassa kieppuu poisheitetty paperipussi, lipputangon köysi takoo salkoa vasten nopeina sivalluksina. Taivas on silkkaa vyöryvää, risaisen harmaata liikettä. Parvi pilkkasiipiä lentää ohi Norrfjärdenin yllä, ne lentävät rivissä etelään tuuli selän takana, katoavat näkyvistä Gråharukläppenin takana.
      Nyt yhteysalus Arkipelagin kyydissä ylittävät Norrfjärdenin taas vain paikkakuntalaiset ja tutut ihmiset- ja sitten me, lukija ja kirjuri."

Vaikka teos pyörii saaren asukkaiden arkielämän ympärillä, muukalaisten mysteeri ja persoonalliset hahmot tuovat siihen oman lisänsä. Kirjasta löytyy sopivissa määrin osuvaa huumoria sekä makaaberejakin piirteitä. Lopussa asiat jäävät kuitenkin auki. Moni kohtalo jää yksin lukijan päätettäväksi. Pidin tästä kirjasta siinä määrin, että aion ottaa selvää, josko Sundilta löytyisi muitakin makuuni sopivia teoksia.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Taas tuli tehtyä jotain ensimmäistä kertaa. Lainasin nimittäin ensimmäistä kertaa e-kirjan. (Jos et ole kiinnostunut kokemuksistani e-kirjan parissa, vaan itse teoksesta, hyppää kahden seuraavan kappaleen yli, jotka menivät jaaritteluksi.)

Jo pari kuukautta sitten lisäsin verkkokirjastossa omaan hyllyyni Miika Nousiaisen esikoisteoksen Vadelmavenepakolainen. Odottelin, että se palautuisi kirjastoon lainattavaksi, mutta lainaaja päättikin alkaa hautoa kirjaa itsellään vaikka palautuspäivä oli mennyt ajat sitten. Kerran tarkastaessani varaustilannetta huomasin, että kirja on mahdollista saada myös e-kirjana. Ajattelin tämän olevan hyvä tilaisuus testata kirjojen lainaamista sähköisesti, mutta kuinka ollakaan kaikki e-kirjatkin olivat lainassa. E-kirjoissa on onneksi se hyvä juttu, että ne palautuvat sähköiseen kirjastoon laina-ajan päätyttyä, vaikka lainaaja ei tekisikään toimenpiteitä. Näin ollen painoin mieleeni seuraavan kirjan vapautumisajan ja onnekseni sainkin e-kirjan itselleni silloin.

Kuitenkin opiskeluhommat painoivat sen verran päälle, että ensimmäisellä lainaviikolla eteneminen kirjassa oli hyvin hidasta. Tällä viikolla kirjan kanssa olikin jo hoppu. Kirjojen lukemiseen tarkoitettu ohjelma ilmoitti, että kirja on minulla enää pari päivää. Melko tiukille kirjan loppuun saattaminen menikin. Viimeisen 30 sivun rykäisyn aloitin, kun laina-aikaa näytti olevan jäljellä vain tunti. Tällä kertaa olisin kovasti arvostanut, jos laina-aika olisi ollut normaali kuukausi, mutta e-kirjoille se on vain kaksi viikkoa. Havaitsin myös sen, että e-kirjasta ei saa yhtään niin tyylikkäitä kuvia kuin perinteisestä kirjasta.

Sitten asiaan! Ennakkotietojeni mukaan pidin Vadelmavenepakolaista humoristisena teoksena. Tämän lajin kirjoja tulee luettua harvemmin. Kuitenkin kirja paljastui mielestäni paljon moniulotteisemmaksi kuin oletin.

Kirjan päähenkilö Mikko Virtanen on kansallisuustransvestiitti. Hän on syntynyt Suomessa, suomalaiseen perheeseen, mutta kokee vahvasti olevansa ruotsalainen. Hän elää mahdollisimman ruotsalaisittain. Hänellä on kotonaan jopa alttari, jossa ovat kuvat hänen eniten ihailemistaan ruotsalaisista Olof Palmesta Abban Björniin. Virtanen yrittää hakea Ruotsin kansalaisuuttaa, mutta hänelle ei myönnetä sitä, koska hän ei ole asunut päivääkään Ruotsissa.

"Ei Suomi minua tarvitse. En minä sovellu Suomeen. En ainakaan suomalaiseksi. En innostu formula-ajoista, en herkity Maamme-laulusta, en pidä liian kuumasta saunasta enkä varsinkaan tykkää olla tuntitolkulla yksin hiljaa. Sotaveteraanit ovat minulle vain joukko miehiä, jotka kävivät jossain itärajalla häviämässä sodan. Toki se ponnistus koitui lopulta Ruotsin hyväksi.

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.

Haluan jonottaa pankkiautomaatille seinän viertä, niin kuin ruotsalaiset. Suomessa jonotetaan hankalasti jalkakäytävälle ja tukitaan katu. Ruotsissa autot pysähtyvät suojatielle ja päästävät jalankulkijan yli; jopa autoilijat ovat pyyteettömiä ja ystävällisiä. Eivät katso kiroillen perään kun jalankulkija käyttää laillista oikeuttaan ylittää suojatie." 

Kirjan ensimmäinen osa keskittyy lähinnä kuvailemaan Virtasen ruotsalaisuutta lapsuudesta asti ja ruotsalaisen kansankodin ylistämiseen. Päähenkilön obsessio Ruotsia kohtaan vaikuttaa vielä melko harmittomalta ja hassulta, mitä hän nyt vähän käy terrorisoimassa meteorologi Petri Takalan kotia, koska hän seisoo aina Ruotsin edessä ennustaessaan säätä. Ensimmäisen osan edetessä kerkesin jo miettiä, alkaako kirjassa koskaan tapahtua. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja alku sisältää paljon Virtasen pohdintaa ruotsalaisuudesta. Kun lukijalle on valotettu, kuinka pakkomielteinen päähenkilö on naapurimaatamme kohtaan, juoni alkaa edetä.

Kirjan alku oli sellainen kuin odotinkin. Naurahdin monta kertaa ja suomalaisista ja ruotsalaisista tehtiin stereotypioita. Vaikka ensimmäinen osa oli melko kevyttä ja viihdyttävää luettavaa, kirja alkoi saada uudenlaisia sävyjä. Virtanen on valmis tekemään yhä enemmän saavuttaakseen haaveensa, ruotsalaisuuden. Todella pitkälle hän tämän haaveen tavoittelussa meneekin. Kirja alkaa muuttua tragediaksi psyykkisesti sairaasta miehestä. Hassuttelu kulttuurieroilla jatkuu edelleen, mutta samalla selväjärkinen lukija joutuu seurata kauhuissaan päähenkilön harhaisia toimia. Loppua kohden juoni alkaa muuttua jopa jännittäväksi. Luin internetissä kommentteja siitä, kuinka tässä kirjassa ei ole juonta ollenkaan, mutta minun täytyy olla eri mieltä. Juoni oli jopa sangen hyvä.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta. Se ei jäänyt pelkäksi suomalaiset vastaan ruotsalaiset -hassutteluksi, vaan kirjasta löytyi muitakin ulottuvuuksia. Kirja oli yhtä aikaa todella koominen sekä todella surullinen ja ahdistava. Olin jossain määrin huvittunut huomatessani, että liioteltu ruotsalaismielinen hahmo ei kuitenkaan ole niin kaukana todellisuudesta. Virtanen muistutti fanaattisuudessaan pelottavan paljon nuoria, jotka ihailevat jotain tiettyä Aasian maata, yleisimmin Japania koko sydämestään ja haluavat elää vieraan kulttuurin tavoin. Kirjassa voi nähdä myös suuremman teeman: joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

John Green: Looking For Alaska

Suomennos lopussa!

I bought this book at the same time with The Fault in Our Stars, hoping that I would like them 'cause who wants to have something in their bookshelf that they don't like? I started with the praised novel, The Fault in Our Stars (scroll down to previous post for my review) and then I moved on to Looking For Alaska. I tried to find out what kind of subjects this book is dealing with, but I didn't find any that wouldn't have included spoilers. So I approached this book with an openmind, waiting for something as tragic as TFIOS.

The story begins as Miles Halter, narrator of the book, leaves his home in Florida to follow his Dad's footprints and attend a high school in Alabama. He has an unusual hobby: he loves biographies and especially last words. I think they create an interesting theme for the book.

Soon after arriving to Culver Creek Preparatory High School, Miles meets his roommate Chip Martin, also known as The Colonel. Miles gets his own nickname too, Pudge. During the first days at the campus he is introduced to the Colonel's friends. Alaska Young is an attractive, rebellious girl who is also mentally unstable. She has a boyfriend of course. Takumi is a Japanese student. After reading the book, he still remains kind of distant to me. Maybe he lacks personality.

If you came here willing to know what happens in this book, I'm sorry but this is all I'm going to tell you. I want to leave it for you to find out yourself as I don't know how to tell more without relieving everything.

One thing I liked about this book was how the chapters were named. There was "Forty-Six Days Before", "Three Days Before" and finally "The Last Day" when something happened. After that came "The Day After", "Twenty Days After" and so on.

In my opinion, the plot was good. But it could have been better if given the chance. The story was quite tragic but I felt like the writer had focused to much on the events and not enough on the characters. Even the protagonists are thin and bland. I wish they would have had more personality.

Also to my liking the book included too much smoking, drinking and other rebellious teenager experimenting. This was one of the young adult novels I described in my last post. It also kind of reminded me of The Perks of Being a Wallflower. No, I didn't like that one.

I don't know how to rate this book. It didn't fascinate me but it didn't annoy me. I believe I could have liked Miles and Alaska a lot if the characters were deeper. But if you liked other John Green's novels or any typical young adult novels, go for it!

Suomeksi:

Kirjoittaessani tätä Looking for Alaskalle ei ole vielä suomennosta, mutta kirjoitan silti lyhyen arvion suomeksikin. Ostin tämän kirjan samaan aikaan kuin Tähtiin kirjoitettu virhe -pokkarin. En oikeen tiennyt, mitä odottaa tältä kirjalta.

Tarina alkaa, kun Miles Halter, tarinan kertoja, seuraa isänsä jalanjälkiä ja muuttaa kotoaan Floridasta opiskellakseen lukiossa Alabamassa. Hänellä on epätavallinen harrastus: Miles rakastaa elämäkertoja, etenkin ihmisten viimeisiä sanoja. Mielestäni tämä oli mielenkiintoinen teema kirjassa.

Pian saavuttuaan uuteen kouluunsa Miles tapaa huonetoverinsa Chip Martinin. Ensimmäisten päivien aikana Miles saa myös muita ystäviä. Alaska Young on viehättävä, kapinallinen, mutta epävakaa tyttö. Hänellä on tietysti poikaystävä. Takumi on japanilainen oppilas. Kirjan luettuani hän vaikuttaa edelleen etäiseltä hahmolta. Mielestäni häneltä puuttui persoona, joten en osaa oikein kuvailla häntä.

Jos tulit tänne saadaksesi selville, mitä kirjassa tapahtuu, et valitettavasti saa tietää tämän enempää. Haluan jättää lopun paljastuvaksi luettaessa, koska en osaa kertoa enempää paljastamatta tapahtumia liikaa.

Lukujen nimeäminen tässä kirjassa oli minun mieleeni. Ensin olivat Neljäkymmentäkuusi päivää ennen, Kolme päivää ennen ja lopulta Viimeinen päivä. Sitä seurasi Päivä myöhemmin, Kaksikymmentä päivää myöhemmin ja niin edelleen.

Mielestäni kirjan juoni oli hyvä. Se olisi voinut olla parempi, jos kirjailija olisi antanut sille mahdollisuuden. Tarina oli traaginen, mutta minusta kirjailija keskittyi liikaa tapahtumiin ja liian vähän henkilöhahmoihin. Jopa päähenkilöt olivat ohuita ja värittömiä. Toivoin, että heillä olisi ollut enemmän luonnetta.

Minun makuuni kirja sisälsi myös liikaa tupakointia, alkoholia ja muita kapinallisten teini-ikäisten kokeiluja. Kirja muistutti minua vähän Elämäni seinäruusuna -kirjasta.

En tiedä, kuinka arvioisin tätä kirjaa. Se ei kiehtonut minua, mutta se ei myöskään ärsyttänyt minua. Luulen, että olisin voinut pitää Milesista ja Alaskasta paljon, jos heidän hahmoissaan olisi enemmän syvyyttä. Jos pidit muista John Greenin kirjoista tai tavanomaisista nuortenkirjoista, kannattaa tätäkin kokeilla!