Nora Roberts alias J. D. Robb: Kuoleman riitit

Luin netissä arvostelun J. D. Robbin kirjasta Kuoleman riitit, ja se vaikutti sen verran kiinnostavalta, että nappasin sen mukaan viimeisimmällä kirjastovierailulla. J. D. Robb on siis salanimi, jonka alla kirjailija Nora Roberts on julkaissut sarjan futuristisia rikos- ja poliisikirjoja. Kirjan lukemisen jälkeen perehdyin kirjailijaan vähän enemmänkin ja havaitsin hänen olevan hyvin tuottelias. Robertsin kirjailijan ura on alkanut 1980-luvun alussa, ja tähän mennessä hän on kirjoittanut yli sata kirjaa! Pelkästään in Death -kirjasarjassa, johon myös Kuoleman riitit kuuluu, on tällä hetkellä 44. osaa.

In Death -kirjasarja sijoittuu 2000-luvun puolivälin New Yorkiin. Kirjoissa seurataan komisario Eve Dallasin elämää ja työtä, jossa hän joutuu kohtaamaan väkivaltaisia rikoksia ja vaarallisia tilanteita. Sarjan viidennessä osassa Dallas palaa töihinsä New Yorkin poliisiin vietettyään häämatkaa tuoreen aviomiehensä Roarken kanssa. Eräs Dallasin poliisikollegoista on odottamatta kuollut sydänkohtaukseen. Ruumiinavaus paljastaa kuitenkin huumeiden yliannostuksen, ja Dallas määrätään suorittamaan huippusalaista sisäistä tutkintaa kuolemaan johtaneista tapahtumista. Menehtyneen kollegan tyttärentytär Alice vaikuttaa tietävän asiasta jotain. Alice on wiccalainen, ja tutkimukset johdattavat komisarion apureineen mystisten uskonlahkojen maailmaan. Työt alkavat seurata Eveä kotiin, kun hänen kotiportiltaan löytyy rituaalisesti tapettu ja silvottu ruumis.

Tämän kirjan sain luettua ihan parissa päivässä, sitä oli niin hankala laskea käsistään. Kyseessä on juuri sellainen jännityskirja, joka ei jätä lukijaansa rauhaan hetkeksikään. Kirja lähtee käyntiin nopeasti. Välillä pysähdytään kuvailemaan Even ja Roarken rakkauselämää, mutta muulloin työlleen omistautunut komisario onkin ratkomassa murhia. Pääsin kirjaan hyvin mukaan, vaikken olekkaan lukenut sarjan muita osia.

Huomasin kirjassa monia yhtäläisyyksiä Dan Brownin tuotantoon. Voi olla, että tämä johtuu vaan siitä, etten ole perehtynyt genren teoksiin niin laajasti. Vaikka Eve Dallas ei joutunut ratkaisemaan ihan yhtä mystisiä arvoituksia kuin symbologian professori Robert Langdon, tässäkin kirjassa perehdytään salaperäisiin uskonlahkoihin ja juoni etenee kiihtyvällä tahdilla. Monenlaiset juonenkäänteet pitävät mielenkiinnon yllä loppuun asti.

Vaikka kirja ei mikään vavahduttava lukukokemus ollutkaan, oli se ehdottomasti jännittävä, mielenkiintoinen ja koukuttava. Suosittelen!

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki

Täältä pukkaa heti perään toista postausta, sain nimittäin tänään luettua loppuun Kurt Vonnegutin romaanin Teurastamo 5.

Romaanin päähenkilö Billy Pilgrim on ajasta irrallaan. Hän kokee elämänsä tapahtumat sekalaisessa järjestyksessä. Kerronta hyppii Pilgrimin aikamatkojen mukaan hänen nuoruudestaan vanhuuteen. Useimmin poiketaan kuitenkin sota-ajan muistoihin ja Dresdenin pommitukseen, josta kirjailija Vonnegutilla on omakohtaista kokemusta.

Vaikka kirjassa on myös perinteisen sotaromaanin aineksia, ajan rakenne ja päähenkilön vierailut kuvitteelliselle Tralfamadoren planeetalle tuovat mukaan scifivivahteen. Tralfamadorelaiset kidnappaavat Billy Pilgrimin ja pitävät häntä näytillä kotiplaneetallaan eläintarhan omaisesti. Nämä alienit näkevät maailman neljässä ulottuvuudessa, jonka avulla he voivat tahdonalaisesti matkustaa mihin tahansa elämänsä hetkeen. Pilgrim näyttää omaksuneen heiltä paljon.

Huomasin kirjassa useita motiiveja. Ehdottomasti eniten käytetty on "niin se käy", jota viljellään aina kuoleman yhteydessä. Lausahdus liittyy tralfamadorelaisten ja Billy Pilgrimin maailmankatsomukseen. Heille kuolema on vain yksi hetki elämästä. Vaikka he kuolevat yhtenä hetkenä, kaikkina muina hetkinä he ovat elossa. Tätä kuvaa hyvin lausahdus, jonka Pilgrim kirjoittaa testamenttiinsa:"Minä, Billy Pilgrim, kuolen, kuolin ja tulen aina kuolemaan helmikuun kolmantenatoista, 1976". Tämä motiivi kuvaa hyvin myös Vonnegutin harjoittamaa mustaa huumoria. Kuvailtuaan järkyttäviä tapahtumia, joukkomurhia tai yksittäisiä tragedioita, hän kuittaa ne toteamalla "niin se käy".

Muita vähemmän merkittäviä motiiveja olivat esimerkiksi koirien haukkumisen kuvailu. Kirjassa kuvailtiin etäistä koiran haukuntaa, kun vihollisjoukot olivat lähellä. Pilgrim kuvaili myös omia lemmikkikoiriaan useasti, mutta niistä en pysynyt kärryllä ollenkaan.

Vonnegutin kerronta on jämäkkää ja vähäsanaista. Erilaiseksi kirjan tekee tapa, jolla sodan järjettömyyteen suhtaudutaan. Kirjailija tekee naurunalaiseksi vakavat aiheet, kuten sodan ja kuoleman. Teurastamo 5 on mielenkiintoinen sotaromaani olematta kuitenkaan sotaromaani.

Anne Rice: Memnoch the Devil

The translation is at the end of this entry!

Tätä kirjaa tahkosinkin pitkän aikaa (tosin tätä postausta kirjoitin vielä pidemmän aikaa). Kyseessä on siis Anne Ricen Vampyyrikronikat-sarjan viides osa. Tätä kirjaa ei ole suomennettu, mutta arvostelen sen nyt lyhyesti suomeksikin.

Monet fanit ovat sitä mieltä, että kirjojen taso laskee nopeasti kolmannen tai neljännen osan jälkeen. Itse en ole kuitenkaan ollut erityisen pettynyt neljänteen tai viidenteen osaan. Ehkä tämän viidennen lopetus ei ollut niin vahva kuin aiempien, mutta kirja oli muilta osin mukaansatempaava ja jännittävä.

Kirjasarjan tässä osassa vampyyri Lestat tapaa itse paholaisen. Lestat kokee jonkun vakoilevan häntä samalla, kun hän itse tarkkailee seuraavaa uhriaan. Lestat on nimittäin seurannut pitkän aikaa huumediileriä sekä hänen tytärtään, joka on TV-saarnaaja. Murhattuaan uhrinsa Lestat tutustuu tämän tyttäreen Doraan sekä saa mielenkiintoisen ehdotuksen paholaiselta, joka haluaa tulla kutsutuksi nimellä Memnoch. Memnoch pyytää Lestatilta palvelusta ja lupaa näyttää tälle taivaan ja helvetin. Tietysti Lestat lähtee mukaan seikkailuun, ja paholainen kertoo hänelle kaiken maailmankaikkeuden synnystä. He näkevät jopa omin silmin Jumalan pojan ristiin naulitsemisen. Tämä kirja kertoo ennen kaikkea Lestatista, muut vampyyrit ovat enemmän tai vähemmän sivuosassa.

Mielestäni kirjan juoni ei ollut erityisen hyvin rakennettu, mutta Ricen mahtava kerronta piti minut lumoissaan siitä huolimatta. Kiinnostavinta kirjassa oli uskonnollinen lähtökohta. Toisaalta jotkin lukijat eivät ole pitäneet kristinuskon esille tuomisesta. Anne Rice kertoo omanlaisensa ja hyvin mielenkiintoisen version maailmankaikkeuden synnystä, evoluutiosta, Jeesuksesta, taivaasta ja helvetistä sekä Jumalasta ja paholaisesta eli Memnochista.

In English:

It took me quite a long time to finish this book and even longer to finish this review. I read the fifth part of Anne Rice's Vampire Chronicles.

I hear that Anne Rice fans think that this series gets worse after the third or the fourth book. I can't say I was disappointed with these books. Perhaps the ending in this book was not that good, but otherwise it was exciting and spellbinding.

In this part vampire Lestat meets the Devil. Lestat feels someone is stalking him while he is stalking his next victim, a drug dealer called Roger. Lestat is obsessed with this victim and his daughter, Dora, who is televangelist. After murdering Roger Lestat makes friends with Dora and meets the Devil. Devil, who wants to be called Memnoch has an interesting proposition for Lestat. Memnoch asks for a favor and wants to show Lestat Heaven and Hell. This is how the adventure begins. Lestat will learn everything about the creation of the Universe. He will also see himself the crucifixion of Christ. This book is all about Lestat, the other vampires appear briefly.

In my opinion, the plot leaves a lot to wish for but Anne Rice's amazing narrative really compensates anything. Religious starting point is very interesting though some readers won't agree with this. Anne Rice creates his own version of the creation of Universe, evolution, Christ, Heaven and Hell and God and Devil.

Anne Rice: Vampyyri Lestat

       Tänään luin loppuun Vampyyrikronikoiden toisen osan, joka minulta on aikanaan jäänyt välistä. Kävinkin heti sen jälkeen kirjastossa vaihtamassa kirjan saman sarjan viidenteen osaan. Taidan pitää tämän merkinnän lyhyenä, sillä uskon, että raportoin vielä useaan kertaan Anne Ricen teoksista.

       Tätä kirjaa en aloittanut samanlaisella innolla kuin muita Anne Ricen kirjoja, mutta se yllättikin minut positiivisesti. Kyseessä on siis Vampyyrikronikat-sarjan toinen osa. Ensimmäisessä osassa Veren vangit vampyyri Louis kertoo oman tarinansa nuoruudestaan ja siitä, kuinka Lestat teki hänestä vampyyrin. Vampyyri Lestat -kirjassa Lestat kertoo ihmiselämästään sekä vampyyrinä kokemistaan asioista milleniumin kynnykselle saakka. Ohessa Lestat täydentää ja korjaa Louisin kertomusta sekä kertoo parin muunkin vampyyrin elämäntarinan kuulemansa mukaan.
       Kirjan epäyhtenäisyys ja henkilöhahmojen runsaus eivät tee kirjasta huonoa. Se ei kuitenkaan ole yhtä juonivetoinen kuin muut osat, esimerkiksi The Tale of the Body Thief. Kirja on ikään kuin historiikki Anne Ricen tärkeimpien hahmojen elämistä. Kirja valottaa myös koko vampyyrisuvun syntyä ja alkuvuosia, joihin palataan tarkemmin jälleen Kadotettujen kuningattaressa.
       Vampyyri Lestat on ehdottomasti mielenkiintoista luettavaa Vampyyrikronikat-faneille. Kirjan  parasta antia jatko-osien lukemisen kannalta on perusteellisempi perehtyminen sarjan hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Vampyyrien nuoruus ja ihmiselämä heijastuvat monella tapaa heidän persoonaansa. Anne Ricen omaleimainen, täyteläinen tyyli kruunaa kertomuksen.

       Huomenna alan lukea viidettä osaa, Memnoch the Deviliä, jota ei ole suomennettu. Nappasin kirjastosta myös mukaan kauhuklassikon, Stephen Kingin Carrien, jos vaikka saisin senkin kesän aikana luettua.

NJ Stevenson: Muodin vuosikymmenet

       Töissä käydessä lukemiseen on tullut vähän taukoa. Vaikka Vampyyri Lestat sekä Ruusun nimi ovat edelleen kesken, hain kirjastosta luettavaksi mielenkiintoiselta vaikuttavan Muodin vuosikymmenet. Kirja on runsaasti kuvilla varustettu, joten lukeminenkin kävi nopeasti.

     Kirjassa perehdytään kronologisessa järjestyksessä
 muodin vuosikymmeniin 1800-luvulta nykypäivään. Se on jaettu kuuteen kappaleeseen aikakausien mukaan. Jokainen kappale alkaa johdantoaukeamalla, jossa syvennytään  historiallisiin tapahtumiin ja siihen, miten ne ovat heijastuneet ajan muotiin. Kappaleiden kullakin aukeamalla keskitytään johonkin muoti-ilmiöön. Esimerkiksi 1930-luvun leveille housuille, 1950-luvun ranta-asuille ja lampunvarjostintunikalle on suotu omat aukeamat, joilla kuvaillaan ilmiötä sanoin ja kuvin.

       Vaikutusvaltaisimmista suunnittelijoista kerrotaan omilla aukeamillaan. Muun muassa Henry Creedin, Coco Chanelin ja Vivienne Westwoodin elämäntarina on tiivistetty kahdelle sivulle, joissa valoitetaan suunnitelijoiden lapsuutta, uraa ja vaikutusta muotimaailmaan. Jokaiseen aikakauteen liittyy myös kronologinen catwalk -aukeama, jolla syväluodataan ajan tyypillistä pukeutumista yhden tai kahden asun kautta. Kirjan lopussa ovat vielä liitteet, joihin kuuluvat muun muassa aikajana ja muotisanastoa.

       Kirjan teki mielenkiintoiseksi sen näkökulma tutkia muoti-ilmiöitä poliittisen ja yhteiskunnallisen taustan kautta. Vaikka kirjassa on paljon kuvia, on siinä myös yllin kyllin tietoa ytimekkäästi esitettynä. Kirja on jäsennelty selkeästi kappaleiden avulla ja joistain aukeamista oli koottu helposti sisäistettäviä faktapaketteja. Kuvitus oli monipuolista. Kirjaa värittivät muotikuvien ja -piirrosten lisäksi sarjakuvat ja ajan henkeä huokuvat valokuvat.
        Muodin vuosikymmenet on mielenkiintoista luettavaa varmasti monille muodista ja sen historiasta kiinnostuneille sekä inspiraatiota hakeville.

    

100 kirjaa

       Huomasin juuri, että blogini on saanut ensimmäisen lukijan. Ihanaa! Tervetuloa!
       Ruusun nimeä lukuunottamatta olen lukenut lainaamani kirjat ja aloin jo pohtia seuraavaa kirjaa.  Löysin aiemmin listan sadasta kirjasta, jotka jokaisen tulisi lukea elämänsä aikana. Ajattelin nyt ottaa tämän listan tarkasteluun, jos ehtisin kaikki kirjat lukea ennemmin tai myöhemmin. Alunperin BBC on tehnyt sadan kirjan listan, myöhemmin Keskisuomalaisen äänestyksessä valittiin kirjat, jotka juuri suomalaisten tulisi lukea. Keskisuomalaisen sivustolta en löydä itse listaa enää linkitettäväksi, mutta monelta muulta sivulta se kuitenkin löytyy. Tässä ovat siis sata kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa. Olen yliviivannut kirjat, jotka olen jo lukenut.

1. Mika Waltari – Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien – Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna – Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi – Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie – 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski – Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank – Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams – Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren – Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry – Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling – Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez – Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell – Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen – Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot – Kalevala
17. Jane Austen – Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen – Puhdistus
19. Astrid Lindgren – Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov – Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach – Lokki Joonatan
22. Umberto Eco – Ruusun nimi
23. Tove Jansson – Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm – Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown – Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton – Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen – Häräntappoase
28. Ernest Hemingway – Vanhus ja meri
29. Goscinny – Uderzo – Asterix-sarja
30. John Irving – Garpin maailma
31. Louisa May Alcott – Pikku naisia
32. Victor Hugo – Kurjat
33. C.S. Lewis – Narnian tarinat
34. A.A. Milne – Nalle Puh
35. Henri Charriete – Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas – Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte – Humiseva harju
38. William Golding – Kärpästen herra
39. Juhani Aho – Rautatie
40. Leo Tolstoi – Anna Karenina
41. Frank McCourt – Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke – Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger – Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë – Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut – Teurastamo 5
46. Isaac Asimov – Säätiö
47. Aapeli – Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi – Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas – Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell – Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol – Kuolleet sielut
52. Albert Camus – Sivullinen
53. Kirsi Kunnas – Tiitiäisen satupuu
54. Hergé – Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes – Don Quijote
56. Eduard Uspenski – Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain – Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse – Lasihelmipeli
60. Günther Grass – Peltirumpu
61. Jostein Gaarder – Sofian maailma
62. Leon Uris – Exodus
63. Lucy M. Montgomery – Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto – Punainen viiva
65. Franz Kafka – Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni – Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll – Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck – Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen – Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho – Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne – Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki – Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek – Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio – Decamerone
75. Oscar Wilde – Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera – Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros – Odysseia
78. Peter Hoeg – Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle – Baskervillen koira
80. William Shakespeare – Hamlet
81. Eino Leino – Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson – Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko – Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris – Uhrilampaat
85. Raymond Chandler – Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel – Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen – Nancy
88. Stephen King – Hohto
89. Laura Ingalls Wilder – Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies – Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola – Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn – Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi – Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka – Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen – Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö – Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri – Manillaköysi
98. Maria Jotuni – Huojuva talo
99. Juha Itkonen – Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou – Pahuus

       Tällä hetkellä siis  12 luettuna, 88 jäljellä! Taidan alkaa tästä lähtien valita luettavani tältä listalta, jos mitään mielenkiintoista ei ole tullut vastaan.

      

Sofi Oksanen: Puhdistus

       Ruusun nimen osottauduttua kuolettavan pitkästyttäväksi en voinut enää vastustaa kirjahyllyssäni odottavaa Puhdistusta.

Kuva: fi.wikipedia.org

       Ihastuin Oksasen tyyliin luettuani kirjailijan esikoisteoksen, Stalinin lehmät pari vuotta sitten. Pidin myös Baby Janesta yhtä paljon, mutta jouduin odottamaan vuosia ennen kuin sain Puhdistuksen käsiini kirjastosta kirjan saaman suosion vuoksi.
     Odotukseni olivat tietysti korkealla, onhan teokselle myönnetty muun muassa Finlandia-palkinto, Runeberg-palkinto ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto. Aihepiiriltään Puhdistus ei vaikuttanut yhtä kiinnostavalta kuin Oksasen aiemmat teokset, mutta odotin innolla kirjan lukemista.
       Kirja punoo yhteen iäkkään virolaisnaisen, Aliide Truun ja nuoren Zaran tarinat. Eräänä aamuna Aliide löytää pihaltaan salaperäisen nuoren naisen. Kirja etenee takaumien avulla Stalinin lehmien tapaan. Aliiden ja Zaran synkät ja osin samanlaiset menneisyydet selkenevät hiljalleen tarinan hyppiessä 40- ja 90-lukujen välillä.
       Yhdeksi keskeisistä teemoista nousee seksuaalinen väkivalta, joka on jättänyt kirjan naisille syvät traumat. Teos raottaa myös elämää maanalaisessa vastarintaliikkeessä Neuvosto-Virossa. Kirja tuo mielenkiintoisella tavalla esille Viron historiaa yhden suvun menneisyyden kautta.
       Kerran kuulin erään tytön kritisoivan Puhdistusta kovaan ääneen koulumme käytävällä. Hän totesi kirjan olevan tylsä, koska alussa kerrottiin pitkän aikaa vain vanhuksesta, joka jahtaa kärpästä. En usko, että tyttö luki kirjaa ikinä loppuun ja itse asiassa kärpänen vaivaa Aliidea alussa vain sivun verran, kunnes hän huomaa nuoren tytön makaavan pihamaallaan. Lisäksi kärpänen on kirjassa mielenkiintoinen motiivi, jonka merkitystä jäin pohtimaan.
       Oksasen tyyli on koruton, mutta omaperäinen ja tunnistettava. Hänen valttejaan ovat kuvailun karuus ja suorasanaisuus. Vaikutelmaa tehostavat yksinkertaiset lauserakenteet. Joitain yksityiskohtia, kuten hajuja ja ääniä Oksanen kuvaa piinallisen elävästi.
       "Zara nyökytteli, oli kovasti samaa mieltä ja raapi samalla kynsistään lakkaa. Kyllä, kaikki vain juoksivat dollareiden ja fimmien perässä, ja kyllä, ennen kaikille oli töitä, ja kyllä, kaikki olivat nykyään varkaita, bisnesmiehiä muka. Zaran alkoi tulla kylmä, kankeus levisi poskiin ja kieleen asti, mikä hankaloitti muutenkin hidasta ja hapuilevaa puhumista. Kosteat vaatteet hytisyttivät. Hän ei uskaltanut katsoa Aliideen suoraan, vilkaisi vain naisen suuntaan. Mitä hän ajoi takaa? He juttelivat kuin tilanne olisi täysin tavallinen. Päässä ei pyörinyt enää yhtä pahasti. Zara työnsi hiukset korvien taakse kuin kuullakseen paremmin, nosti leukaa, iho tuntui tahmaiselta, ääni kohmeiselta, nenä värisi, lika liikkui kainaloissa ja nivusissa, mutta kevyt naurahtaminen onnistui sittenkin. Hän yritti jäljitellä ääntä, jota oli käyttänyt joskus aikoja sitten törmätessään vanhaan tuttuun kaupassa tai kadulla. Sellainen ääni tuntui kaukaiselta ja vieraalta, täysin sopimattomalta ruumiiseen, josta se lähti. Se muistutti maailmasta, johon hän ei enää kuulunut, ja kodista, johon hän ei enää voinut palata."
       Vaikka kirjaa on kritisoitu siitä, että se antaa hyvin mustavalkoisen kuvan arjesta Virossa Neuvostoliiton vallan aikaan, kirja on mielestäni palkintonsa ansainnut. Sofi Oksanen kirjottaa kaunistelematta aiheista, jotka vielä nykyäänkin ovat melko vaiettuja. Ehkä Puhdistus on saavuttanut suursuosion juuri siksi, että se tarttuu rohkeasti aina ajankohtaiseen aiheeseen. Omalla listallani kuitenkin Baby Jane ja Stalinin lehmät nousevat Puhdistuksen yläpuolelle.
       Viime viikolla ilmestyneessä Me naiset -lehdessä oli mielenkiintoinen haastattelu Oksasesta. Ilokseni sain selville, että voin tarttua uuteen Oksasen kirjaan jo syksyllä. Kun kyyhkyset katosivat julkaistaan elokuussa ja se käsittelee Viron lähihistoriaa, uskollisuutta ja uskottomuutta. Toivottavasti luvassa on vähintään edeltäjiensä veroinen teos!

J.K.Rowling: Harry Potter ja Kuoleman varjelukset

       Tällä viikolla sain päätökseen Harry Potter -sarjan seitsemännen osan ja sen myötä koko kirjasarjan. Etukäteen hiukan epäilin, voiko viimeinen osa olla edeltäjiensä veroinen, etenkin sen lähtöasetelman ollessa niin vaativa. Kirja on siis hyvin suoraan jatkoa kuudennen osan tapahtumille.

Kuva: iltalehti.fi

Juoni

       Harry Potter on saanut tehtäväkseen tuhota Voldemortin hirnyrkit. Hänelle asetettu haaste tuntuu mahdottomalta, ja Harryn mieli on täynnä kysymyksiä, joihin hän ei saa vastausta. Kuitenkin hän jättää Kotikolon ja lähtee lainsuojattomana hirnyrkkien perään. Kirjan alku poikkeaa paljon siitä, kuinka aiemmat osat alkavat. Tässä osassa Harry tulee täysi-ikäiseksi ja päättää olla palaamatta Tylypahkaan kesälomalta. Aiemmat kirjat ovat alkaneet rauhallisesti -vierailulla Kotikoloon ja koulukirjaostoksilla Säilä&Imupaperissa. Seitsemännessä osassa hypätään heti tapahtumien keskipisteeseen, ja jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä on mielestäni aiempaa enemmän.

       Pelkäsin, että kirjan henkilöiden täytyy säntäillä sinne tänne, jotta näin laaja teossarja saadaan kunnialla lopetettua yhdessä kirjassa. Kuitenkin tapahtumat etenivät loogisesti, ja tilaa jäi myös vähäpätöisempien asioiden kuvaamiseen ja lukijoiden jännityksessä pitämiseen. Kirjasarja sai arvoisensa lopun- palaset loksahtivat paikoilleen ja ympyrä sulkeutui. Kirja ei myöskään jää edeltäjiensä varjoon. Oikeastaan Harry Potter -kirjoja taitaa olla mahdotonta asettaa paremmuusjärjestykseen.

       Nyt vielä odotan näkeväni elokuvaversion (tai -versiot, koska viimeinen osa on jaettu kestonsa vuoksi kahteen elokuvaan) kyseisestä teoksesta. Jos kirjoja on vaikea verrata keskenään, niin elokuvat paranevat selvästi loppua kohti. Toivottavasti tämä pätee myös kahteen viimeiseen elokuvaan. Ehkä tuo yhden kirjan sovittaminen kahteen osaan kertoo myös tapahtumien runsaudesta Kuoleman varjeluksista. Toivon mukaan tällä on vältetty ainakin hätiköity ja pätkitty käsikirjoitus, joka oli häiritsevä Feeniksin killasta tehdyssä elokuvasovituksessa.

Paulo Coelho:Veronika päättää kuolla

       Paulo Coelhon tunnetuin teos on ehdottomasti Alkemisti. Kirja on matkakertomus nuoren Santiagon aarteenetsinnästä Egyptiin. Nyt käsittelen kuitenkin Coelhon kymmenen vuotta myöhemmin julkaistua kirjaa nimeltään Veronika päättää kuolla.

Kuva:bazarforlag.fi

Juoni

       Veronika on nuori ja kaunis. Päällisin puolin hänen elämänsä näyttää täydelliseltä. Häneltä kuitenkin puuttuu elämänhalu, ja hän on päättänyt kuolla. Veronika on hankkinut unilääkkeitä, joiden avulla hän yrittää itsemurhaa. Hän odottaa malttamattomasti kuolemaansa, mutta hänen suunnitelmansa epäonnistuu. Myöhemmin hän herää Vileten mielisairaalasta, jossa hänelle kerrotaan, että hänen sydämensä on pahasti vaurioitunut. Veronikalla on korkeintaan viikko elinaikaa.
       Kirja kertoo siitä, mitä Veronika ajattelee ja kokee. Mielisairaalassa hän alkaa pohtia, mitä hulluus on. Tämä nousee yhdeksi kirjan teemoista. Veronika alkaa nähdä itsensä ja elämänsä uudella tavalla.
       Myös muut mielisairaalan potilaat alkavat pohtia elämää tavattuaan Veronikan. Kirja valottaa myös näiden potilaiden elämää, sitä kuinka he ovat joutuneet mielisairaalaan ja kuinka heidän elämänsä muuttuu.
       Monet kirjan hahmoista heijastavat kirjailijan omia kokemuksia mielisairaalasta, jonne hänen vanhempansa lähettivät hänet. Kirjassa on monia henkilöitä, jotka oli lähetetty mielisairaalaan lähes syyttä suotta ja jotka ovat väärinymmärrettyjä taiteilijasieluja.
       Tämä kirja kertoo kuitenkin ennen kaikkea elämänhalusta ja sen löytämisestä sekä siitä, että jokaisen tulisi olla oma itsensä. Kirja tarjoaa monia suuria ajatuksia lukijan pähkäiltäväksi. Ideat kuten "tietoisuus kuolemasta synnyttää elämänhalun" ja "onko olemassa hulluutta vai ainoastaan erilaisuutta?" ovatkin tämän kirjan parasta antia.

Tyyli

       Coelhon tyyliä voisi kuvailla yksinkertaiseksi tai pelkistetyksi. Se kuitenkin sopii paremmin kuin hyvin kirjaan, jonka tarkoitus ei ole välittää vain verbaalista ilottelua vaan voimakasta sanomaa elämänilosta. Katkelma siitä, mitä Veronika pohti unilääkkeiden ottamisen jälkeen:
"Hän uskoi olevansa täysin normaali ihminen. Hänen päätöksellään kuolla oli kaksi aivan yksinkertaista syytä, ja hän oli varma, että jos hän jättäisi selittävän viestin, monet olisivat hänen kanssaan samaa mieltä.
        Ensimmäinen syy: kaikki hänen elämässään oli samanlaista, ja kun nuoruus olisi ohi, seuraisi pelkkää rappiota, vanhuus alkaisi jättää pysyviä jälkiä, sairaudet iskisivät ja ystävät lähtisivät. Kaiken kaikkiaan elämän jatkuminen ei toisi mitään uutta. Päinvastoin, kärsimyksen mahdollisuudet kasvoivat suuresti.
       Toinen syy oli filosofisempi: Veronika luki lehtiä, katseli televisiota ja oli selvillä siitä mitä maailmassa tapahtui. Kaikki oli väärin, eikä hän kyennyt korjaamaan tilannetta, mikä sai hänet tuntemaan itsensä täysin hyödyttömäksi." 

Kohderyhmä

       Tämä kirja sopii erityisesti sellaisille, jotka haluavat suorittaa itsetutkiskelua tai lukea jotain ajatuksia herättävää. Kirja ei sovi heille, jotka etsivät jännittävää ja tapahtumarikasta luettavaa.

       Lopuksi vielä kanadalaisyhtye Billy Talentin musiikkivideo kappaleesta Saint Veronika, joka on saanut inspiraationsa kyseisestä kirjasta.

 

Vierailu kirjastoon

Näistä siis lisää myöhemmin!

Kirjastovisiitiltä tarttui mukaan vähän luettavaa kevääksi.
Kirjat ylhäältä alas:
Umberto Eco:Ruusun nimi

J.K.Rowling:Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Sofi Oksanen:Puhdistus

Paulo Coelho:Veronika päättää kuolla

Anne Rice:The Tale of the Body Thief

If you would like to read this review in English, please keep on scrolling!

Taustaa

       Anne Rice on tullut tunnetuksi etenkin goottiromaaneistaan, jotka ovat vaikuttaneet suuresti kyseiseen alakulttuuriin. The Tale of the Body Thief kuuluu kymmenosaiseen Vampyyrikronikat-sarjaan. Sen ensimmäinen osa, Veren vangit (Interview with the Vampire) julkaistiin vuonna 1976.
       Veren vangit nousi nopeasti ilmestymisensä jälkeen kulttisuosioon. Kirjassa Louis-niminen vampyyri kertoo elämästään reportterille. Hän aloittaa kertomuksensa 1700-luvulta, jolloin hän oli vielä kuolevainen ihminen. Louis on rikas plantaasinomistaja Louisianassa. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän kohtaa vampyyri Lestatin. Tämä muuttaa Louisin vampyyriksi, joka joutuu kamppailla verenhimonsa ja moraalikysymysten kanssa. Myöhemmin Lestat muuttaa vampyyriksi myös vasta viisivuotiaan Claudian, joka on kolmas tärkeä päähenkilö kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Kirjassa korostuvat Louisin mielen sisäiset ristiriidat ja Claudian halu vanhentua ja kasvaa aikuiseksi. Kirjasta on olemassa myös samanniminen elokuvasovitus.
       The Tale of the Body Thief on Vampyyrikronikoiden neljäs osa. Toinen ja kolmas osa kertovat neljännen tavoin vampyyri Lestatin seikkailuista. Kirjojen tapahtumia ja henkilöhahmoja ymmärtää parhaiten, jos ne lukee kronologisessa järjestyksessä. Ne ovat kuitenkin juonen kannalta erillisiä kertomuksia. Sarjan kolme ensimmäistä teosta on suomennettu.

Juoni

       Lestat kokee vampyyrina olemisen taakkana ja ahdistuu tekemästään pahuudesta. Hän yrittää tappaa ainoastaan pahoja ihmisiä, murhaajia ja muita rikollisia, mutta tuntee silti syyllisyyttä. Lestat on yksinäinen ja etääntynyt muista vampyyreista. Yksi hänen harvoista ystävistään on David Tabolt, 74-vuotias kuolevainen. David ei halua ryhtyä vampyyriksi ollakseen Lestatin kanssa ikuisesti. Masentuneena Lestat haluaa päättää ikuisen elämänsä ja suuntaa Gobin aavikolle auringonnousun aikaan. Hän kuitenkin selviää auringon paahteesta ja palaa Davidin luokse.
       Lestatia alkaa seurata salaperäinen nuori mies, Raglan James. Lestat kiinnostuu, kun ymmärtää, että tämä mies osaa siirtyä toiseen ruumiiseen ja haluaa vaihtaa omansa Lestatin kanssa. Lestat suostuu vaihtoon huolimatta monista varoituksen sanoista. Ihmiselämä ei ole kuitenkaan sellaista kuin hän toivoi. Raglan James katoaa Lestatin vampyyrikehossa ja jättää Lestatin kokemaan kaikki kamaluudet, jotka hän on ihmiselämästä unohtanut.

Tyyli

     Anne Ricen kirjoitustyyliä on kuvailtu täyteläiseksi, jota se todella on. Sanojen runsaus ilmenee etenkin lukiessa teoksia alkuperäiskielellä. Kirjan juoni etenee paikoin hitaasti monisanaisen ja perusteellisen kuvailun takia. Sarjan hahmot heräätävät eloon tarkan kerronnan ja mielikuvituksen avulla. Rice kuvailee vampyyrien tuntemuksia niin elävästi, että voisi kuvitella hänen itsekin imeneen verta jonkun kaulavaltimosta. Kuvaus illasta, jolloin Lestat herää Davidin luota yritettyään tappaa itsensä Gobin aavikolla:
       "I closed my eyes and listened. Snow falling on the roof, snow tumbling down into the chimney. I opened my eyes again and saw the gleaming bits of moisture on the logs.
       Then I concentrated, and felt the energy leap out from me like a long thin tongue and touch the kindling, which burst at once into tiny dancing flames. The thick crusted surface of the logs began to warm and then blister. The fire was on its way.
       I felt a sudden flush of exquisite pain in my cheeks and on my forehead as the light grew brighter. Interesting. I climbed to my knees and stood up, alone in the room. I looked at the brass lamp beside David's chair. With a tiny soundless mental twist, I turned it on." 

      Kirja jättää mietteliääksi. Onko ihmisen sielu irrallinen, erillään ruumiista? Entä jos voisimme vaihtaa ruumista, jossa elämme? 

Translation

Background information

    Anne Rice is known for her gothic novels, which have had a great effect on the subculture. The Tale of the Body Thief is a part of the Vampire Chronicles. The first part of series, Interview with the Vampire was published in 1976.
       The Interview with the Vampire became a cult book shortly after releasing. In the book a vampire called Louis tells about his life to a reporter. His tale begins in the 1800th century, when he was still a mortal man. Louis was a rich plantation owner in Louisiana. His life changed, when he met vampire Lestat. Lestat turns Louis into a vampire, who needs to fight with his blood thirst and moral questions. Later Lestat turns a five-year-old girl, Claudia into vampire Claudian. She is third important protagonist in this book. The book tells about Louis's psychical dilemmas and Claudia's desire to grow old. Interview with the Vampire was made into a film in 1994.
       The Tale of the Body Thief is the fourth part of the Vampire Chronicles. The second and the third books tell about adventures of Lestat, as well as the fourth one. You'll understand the events of the books best if you read them in chronological order. Their plots are however separate stories.

Plot

       The burden of being vampire is weighing upon Lestat and he is desperate because of the evil things he has done. He tries to kill evil people alone, for example murderers and other criminals, but he still feels guilty. Lestat is lonely and distant from other vampires. One of his few friends is David Tabolt, 74-year-old mortal. David doesn't want to turn into a vampire to be with Lestat forever. Depressed Lestat wants to end his everlasting life and heads to the Gobi desert. He survives from sunshine and returns to David.
       A mysterious young man, Raglan James starts to follow Lestat. Lestat becomes interested, when he understands that this man knows how to move from a body to another and wants to change his own with Lestat. Lestat agrees to switch despite many warnings. Human life isn't as brilliant as he hoped. Raglan James disappears in Lestat's body. Lestat has to experience all the horrors of mortal life, which he had already forgotten.

Style

     Anne Rice's writing style has often been described as rich. The plot progresses slowly because of the verbose and profound description. The characters come to life thansk to precise narrative and readers' imagination. Rice describes vampires' feelings so vividly that you could believe she is a vampire herself. Extract from evening, when Lestat wakes up at Davids' after attempting suicide:
       "I closed my eyes and listened. Snow falling on the roof, snow tumbling down into the chimney. I opened my eyes again and saw the gleaming bits of moisture on the logs.
       Then I concentrated, and felt the energy leap out from me like a long thin tongue and touch the kindling, which burst at once into tiny dancing flames. The thick crusted surface of the logs began to warm and then blister. The fire was on its way.
       I felt a sudden flush of exquisite pain in my cheeks and on my forehead as the light grew brighter. Interesting. I climbed to my knees and stood up, alone in the room. I looked at the brass lamp beside David's chair. With a tiny soundless mental twist, I turned it on." 


     The book arouses many questions. Is human soul loose, seperate from body? And what if we could change our bodies?

J.K.Rowling:Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Saatuani päätökseen Enkelit ja demonit siirryin pitkän aikaa minua odottaneen kirjan pariin. Luin Harry Potter -sarjan ensimmäisen osan ollessani ensimmäisellä luokalla ja sen jälkeen kahlasinkin läpi kaikki kirjat, osa toisensa jälkeen Feeniksin kiltaan asti. Sen jälkeen jotain tapahtui, Pottereiden lukeminen jäi, ja Puoliverisen prinssin lukemisen aloitin kaikkien näiden vuosien jälkeen vasta tällä viikolla. Epäilin vetoaisiko Harry Potter minuun enää kuten ennen. Olin kuitenkin utelias selvittämään, miten lapsuuteni velhoystävän tarina päättyy.

Kuva:fi.wikipedia.org

Juoni

     Harry Potter aloittaa kuudennen lukuvuotensa Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Samaan aikaan taikaministeriössä ollaan pulassa, sillä Voldemort on jälleen kuvioissa. Kummalliset kuolemat ja tapaturmat aiheuttavat päänvaivaa, ja jopa taikaministeriä joudutaan vaihtamaan. Liemitunnilla Harry saa käyttöönsä vanhan kirjan, jonka on omistanut aiemmin salaperäinen puoliverinen prinssi. Sen sivuille on merkitty monenlaisia ohjeita ja loitsuja, jotka ovat avuksi Harrylle. Harrya epäilyttää Draco Malfoyn puuhat, mutta kukaan ei tunnu ottavan häntä tosissaan. Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore haluaa antaa Harrylle yksityistunteja.
      Kuten viidessä aikaisemmassakin osassa, kirjan teemana on hyvän ja pahan taistelu. Tässä osassa voi kuitenkin havaita päähenkilöiden varttuneen, ja yhtä jos toista vaivaavat rakkaushuolet. Kirja on synkempi kuin edeltäjänsä. Alussa koin tapahtumien etenevän turhan hitaasti ja kirjan sisältävän paljon juonen kannalta tarpeettomia tapahtumia. Juoni alkoi kuitenkin edetä sukkelammin loppua kohti, ja puolen välin jälkeen kirjaa oli enää vaikea päästää käsistään. Pelkäsin tapahtumien jäävän epäselviksi unohdettuani paljon aikaisemmista osista, joiden lukemisesta on kulunut aikaa. Näin ei onneksi käynyt, ehkä velhomaailman henkilöt olivat jääneet elämään alitajuntaani vielä Feeniksin killan lukemisen jälkeen.

Tyyli

     J.K.Rowlingin tekstin tunnistaa aina rikkaasta kuvailusta ja omintakeisista sanavalinnoista. Tähän asti olen kuitenkin lukenut kaikki osat suomeksi. Tarkoituksenani on vielä selvittää, millaista työtä suomentaja on tehnyt lukemalla yksi kirjoista alkuperäiskielellä. Kirjoissa käytetty kieli tukee mielikuvituksellista velhomaailmaa ja sen persoonallisia hahmoja. Seuraavassa katkelma kolmannesta luvusta, jossa Dumbledore tulee hakemaan Harry Potteria Likusteritieltä setänsä ja tätinsä luota:

      "No niin, Harry... meidän on aika lähteä" Dumbledore sanoi viimein, nousi seisomaan ja suoristi pitkän mustan viittansa. "Jälleennäkemisiin", hän sanoi Dursleyille, jotka näyttivät siltä, että jälleennäkemisen hetkeä voisi heidän puolestaan siirtää ikuisuuksiin, ja kohotettuaan hattuaan hän pyyhälsi huoneesta pois.
      "Hei", Harry sanoi kiireesti Dursleyille ja seurasi Dumbledorea, joka pysähtyi Harryn arkun viereen, jonka päällä nökötti Hedwigin häkki.
       "Emme kaipaa näitä painolastiksemme juuri nyt", Dumbledore sanoi ja veti taas taikasauvansa esiin. "Lähetän ne Kotikoloon odottamaan. Pyydän kuitenkin, että otat näkymättömyysviittasi mukaan... kaiken varalta."
       Harry kaivoi viittansa arkusta aika hankalasti, koska  yritti olla näyttämättä Dumbledorelle, millainen sotku arkussa vallitsi. Kun hän oli työntänyt viitan taskuunsa, Dumbledore heilautti sauvaansa ja arkku ja Hedwig katosivat. Sitten Dumbledore heilautti taas sauvaansa ja ulko-ovi avautui viileään, sumuiseen pimeyteen.
      "Ja nyt, Harry, astukaamme yöhön ja tavoitelkaamme tuota huikentelevaista viettelijätärtä, seikkailua."

Kohderyhmä

Onnekseni havaitsin, että Harry Potterin seikkailut olivat yhä yhtä kiinnostavia kuin yli kymmenen vuotta sitten lukiessani Viisasten kiven. Kirja ylitti odotukseni, enkä kokenut sitä ollenkaan pitkästyttäväksi. Tämä(kin) Harry Potter -kirja uppoaa varmasti kaiken ikäisiin fantasiakirjallisuuden ystäviin. Kuudennen osan jälkeen jään ehdottomasti odottamaan, että saan viimeisen osan käsiini ja voin selvittää, kuinka Harry Potterin tarina päättyy.

Vaikka tunsin aika turhaksi esitellä niinkin tunnettua kirjaa kuin Harry Potter, tein sen silti. Seuraavaksi luvassa kuitenkin suurelle yleisölle tuntemattomampaa kirjallisuutta!

 

Dan Brown: Enkelit ja demonit

Kirjailija Dan Brown on tullut tunnetuksi bestseller-teoksestaan Da Vinci -koodi. Aikoinaan ihastuin tähän mukaansatempaavaan trilleriin ja sittemmin olen lukenut muutkin kirjat, jotka kertovat professori Robert Langdonin seikkailuista. Enkelit ja demonit on sarjan ensimmäinen osa.

Kuva: media.wsoy.fi

 Juoni

Kirjan alussa hypätään suoraan tapahtumien keskipisteeseen. Robert Langdon saa yllättäen puhelun Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksesta CERNistä. Tutkija Leonardo Vetra on löydetty murhattuna asunnostaan. Uhrin rintaan on painettu poltinraudalla ambigrammi, joka saa tutkimuslaitoksen johtajan soittamaan apuun uskonnollisen symbologian professori Langdonin.

Kuva: jojofeelings.wordpress.com

 Langdon lennätetään Sveitsiin auttamaan rikoksen selvittämisessä. Pian paikalle saapuu myös murhatun tutkijan tytär, Vittoria Vetra. Teon motiivit alkavat paljastua, kun käy ilmi, että Vittoria Vetran isänsä kanssa hyvin salaisesti tuottama antimateria on kadonnut. Yhä kauheammaksi tilanteen tekee se, että antimaterialoukun akku kestää vain 24 tuntia, jonka jälkeen antimaterian annihilaatio voisi hävittää kaiken lähes kilometrin säteeltä. Robert Langdon ja Vittoria Vetra kiitävät vihjeen saatuaan Vatikaanivaltioon, jossa on juuri alkamaisillaan paavin konklaavi. Siellä heille selviää, että neljä suosituinta kardinaalia eli paaviehdokasta on siepattu. Vatikaaniin saapuu puhelu mieheltä, joka väittää edustavansa Illuminati-veljeskuntaa. Hän tunnustautuu Leonardo Vetran murhaajaksi ja uhkaa surmata myös kardinaalit tieteen alttarilla. Langdon alkaa tulkita tappajan jättämiä vihjeitä, jotta kardinaalit ja antimateriasäiliö löytyisivät ajoissa. Uhkaako katolista kirkkoa todella ikivanha veljeskunta? Ehtivätkö Robert Langdon ja sveitsiläiskaarti jäljittää Roomassa sijaitsevan valaistuksen tien ja neljä tieteen alttaria? Kuka on kaiken takana, ja kehen voi luottaa?

Tyyli

Päästyään sisälle kirjan tapahtumiin, kirjaa on hankala laskea käsistään. Kirja on nopeatempoinen, ja kirjailija pitää lukijan kertomuksen lumoissa hyppäämällä tilanteesta toiseen juuri jännittävimmällä hetkellä. Kieli on helppolukuista, mutta etenkin lopussa monet juonenkäänteet vaativat lukijalta keskittymistä. Tarina on jännittävä sekoitus faktaa ja fiktiota. Tiedot Roomassa sijaitsevista taideteoksista ja rakennuksista pitävät paikkansa, mutta antimateriapommi on täysin fiktiota. Fysiikasta kiinnostuneet voivat perehtyä aiheeseen tarkemmin Tekniikka & talous -sivuston artikkelissa Enkelit ja demonit hylkää fysiikan lait pomminrakennuksessa.

Kohderyhmä

Dan Brownin kirjat sopivat kaikille jännityksen nälkäisille. Nämä trillerit eivät tosiaankaan ole tylsistyttäviä, koska niissä riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita aivan alusta loppuun asti. Jokaisen Da Vinci -koodista pitäneen tulisi lukea muutkin osat, koska ne ovat toinen toistaan parempia. Kirjan teema on varmasti lähellä kaikkien tieteen ja taiteen ystävien sydäntä. Esteetikkojen on syytä hankkia käsiinsä kirjan kuvitettu laitos, jonka itsekin kiikutin kotiin kirjastosta. Kirja sisältää upeita värikuvia Roomasta, antiikin ajan arkkitehtuurista ja loisteliaista maalauksista ja veistoksista. Niidenkin, jotka eivät ehdi kirjaa lukea kannattaa katsoa kirjan pohjalta tehty elokuva, joka on yhtä huikea kuin Da Vinci -koodi Hans Zimmerin säveltämine musiikkeineen.

Kaiken kaikkiaan suosittelen tätä kirjaa kaikille, joissa se herättää mielenkiintoa, sillä se ei varmasti tuota pettymystä! Jännittäviä lukuhetkiä!