Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Viime vuoden lopulla tutustuin ensimmäistä kertaa Miika Nousiaisen tuotantoon lukemalla hänen esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolaisen. Arvio kyseisestä kirjasta löytyy täältä. Nyt olen jatkanut Nousiaisen tekeleiden parissa loogisesti kronologisessa järjestyksessä, joten tällä kertaa on vuorossa vuonna 2009 ilmestynyt Maaninkavaara.

Maaninkavaaran keskiössä on Huttusen perhe, Martti-isä, Sirkka-äiti ja lapset Jarkko ja Heidi. Jarkko on perheen juoksijalupaus, jota isä valmentaa suurella tarmolla. Heidi on jo luopunut juoksuharrastuksestaan ja on enemmän kiinnostunut taiteesta.

Perheen elämä kuitenkin muuttuu hetkessä. Jarkko on palaamassa Ruotsista PM-kisoista hopeamitalin kanssa, ja muu perhe lähtee satamaan vastaanottamaan urheilijalupausta. Jarkko ei kuitenkaan astu maihin laivasta. Hän on kadonnut merimatkan aikana.

Jarkon katoaminen jättää kaikille suuren surun, mutta erityisen huolissaan Heidi on isästään, jolle Jarkon valmentaminen oli henkireikä. Heidi on päättänyt juosta isänsä ylös masennuksesta ja aloittaa juoksemisen isänsä valmentamana. Kunnon kohentuessa harjoitukset muuttuvat rankemmiksi ja rankemmiksi ja koulunkäyntikin saa jäädä taka-alalle. Heidinkin elämä alkaa pyöriä ainoastaan juoksun ympärillä.

Kirjan kertojina toimivat vuorotellen Martti ja Heidi. Martin kerronnassa on paljon filosofista pohdintaa nykyisestä maailmanmenosta ja metaforia ihmiselosta ja kestävyysjuoksusta. Heidin näkökulmassa tulevat esiin teinitytön murheet ja ongelmat, joita aiheutuu, kun juoksuharrastus alkaa syrjäyttää kaiken muun. Tai kuten Martin tekemässä inspiraatiotaulussa sanotaan: "teidän harrastus, meidän elämäntapa". Sirkka-äiti kulkee mukana hiukan alistuvana hahmona, joka haluaa yrittää ymmärtää miehensä päähänpistoja.

"-Muistatko Sirkka mitalikahvit?
-Muistan, muistan.
-Tultiinko kuokkavieraina?
-Älä nyt lomalaista jaksa kiusata.
-En minä kiusaa. Tultiinko sillon tänne kuokkimaan, mitä? Sinä kun aina haukuit minua. Aina valitit, että pitääkö sitä kuokkavieraana. Paavon hautajaisissa ja Lassen häissä oltiin näennäisesti kukkavieraina, mutta olihan meidät moraalisesti kutsuttu. Mutta miten silloin mitalikahveilla täällä, tultiinko kuokkavieraina?
-No ei tultu!
-Ei tultu kuokkimaan vaan kutsuttuina. Muistatko kuka kutsui?
-Muistan, muistan. Ole nyt siinä. Pysy housuissasi.
-No kuka kutsui? Oliko Martti itse, oliko mitalikahvit, mitä?
-Oli, oli.
      Kotikisoissa 1983 Martti syöksyi MM-pronssille. Näin sen paikan päällä. Oltiin Sirkan kanssa vapaaehtoisina kisa-apulaisina. Saatiin semmoiset takitkin. Iveco niissä luki. Taisi olla rekkafirma, joka sponsoroi kisoja.
      Ehdittiin kisailtana kotiin katsomaan urheilu-uutisia. Silloin Martti sen sanoi: "Kaikki ovat tervetulleita Lomakouheroon mitalikahveille."
      Otettiin perjantai vapaaksi ja lähdettiin aamuvarhaisella kohti Keski-Suomea. Niin tekivät muutkin. Innokkaimmat tulivat polkupyörällä Varkaudesta." 

Maaninkavaarassa on mielestäni tunnistettavissa sama tragikoomisuus, joka viehätti myös Vadelmavenepakolaisessa. Kirjan parissa sai nauraa monta kertaa, mutta samalla lukijaa ahdistaa enenevissä määrin päähenkilön kasvava pakkomielteisyys. Martin henkilöhahmo vaikuttaa samaan aikaan hyvin kärjistetyltä karikatyyriltä sekä todella aidolta suomalaiselta kestävyysjuoksufanaatikolta.

Elämä kolhii Marttia reilusti Maaninkavaarassa. Nousiainen tuo hienosti esille sen, kuinka vaikeaa miehelle voi olla näyttää tunteensa ja tunnustaa heikkoutensa. Vain ainoalle ystävälle, Reijolle voi ongelmistaan puhua saunan lauteilla.

"Sirkka on edelleen alamaissa. Eikä tässä itselläkään mihinkään suuriin tuuletuksiin ole varaa. Meille on varattu aika terapeutille. Urheiluliitto maksaa. Päätin kokeilla, kun liitosta soittivat.
      Tultiin Helsinkiin asti. Täällä on kuulemma paras terapia. Vaikka en minä tajua, mitä me terapialla tehdään. Tai ainakaan minä. Selvä hommahan tämä tapaus on. Poika kuoli ja elämää pitää jatkaa. Tuskin se terapialla paranee.
      Sirkan takia tulin, en itseni. Naisille on apua juttelusta. Se on niille perustarve. Kuin juoksukilpailujen seuraaminen tai veneen tervaaminen miehille. Tulin, kun alttarilla lupasin. Nyt jos koska on vastamäki." 

Kahden positiivisen yllätyksen jälkeen joudun lisäämään Nousiaisen kolmannen romaanin, Metsäjätin lukulistalleni. Suosittelen Maaninkavaaraan tutustumista kaikille Vadelmavenepakolaisesta pitäneille ja myös niille, joille kirja tuntuu vieraalta urheiluteeman vuoksi!

Sofi Oksanen: Norma

Yleensä olen uutuuskirjojen ja ajankohtaisten kirjatapausten suhteen reilusti jäljessä, mutta tällä kertaa olenkin ehkä lähestulkoon ajan tasalla. Tällä kertaa nimittäin kävin hankkimassa oman kappaleeni Sofi Oksasen uudesta kirjasta signeerattuna enkä jäänyt odottelemaan vuosiksi kirjaston varausjonoon.

Lehdet ovat otsikoineet pitkin syksyä Oksasen muuttaneen tyyliään täysin ja uudistuneen kirjailijana. Viimeisissä romaaneissaan Oksanen on käsitellyt Viron lähihistoriaa ja kansakunnan vaiheita, mutta nyt tapahtuvat sijoittuvatkin kesäiseen Helsinkiin ja vuoteen 2013. Historiallisen otteen sijaan Oksasen uudessa romaanissa on tutun realismin mausteena magiaa ja yliluonnollisia elementtejä sekä rikosromaanin piirteitä.

Kirjan alussa hypätään suoraan hautajaisten keskelle. Norman äiti on kuollut. Anita on jättänyt kenkänsä ja laukkunsa aseman penkin alle ja juossut suoraan metron eteen. Norma haluaisi selvittää, miksi hänen äitinsä teki itsemurhan. Vai oliko kyseessä edes itsemurha? Entä mitä haluaa mies, joka hautajaisten jälkeen tulee esittäytymään Anitan ystävänä?

Äitinsä kohtaloa selvittäessään Norma pääsee selville sukunsa kirjavista vaiheista ja Anitan hiusbisneksistä. Äiti oli jonkin aikaa ennen kuolemaansa aloittanut uuden työn kampaamossa. Norma ei ole arvannut, että työn taakse kätkeytyy tällainen vyyhti. Oksanen tuo tähänkin kirjaan mukaan ihmisoikeus- ja eettisyysongelmia hämärien hiustenpidennys- sekä kohdunvuokrausmarkkinoiden kautta. Kirjaan mahtuu myös häivähdys mielialasta yt-neuvottelujen täplittämässä Suomessa.

"Esimies tiputteli irtisanomisperusteet harkiten. Ääni voimistui, kun mies huomasi Norman kuivat silmät. Potkut olivat hänen oma vikansa, osoitus uppiniskaisuudesta ja työyhteisöä höllentävästä moraalista, kapinamielialan kylvämisestä hetkenä, jolloin tarvittiin ihan toisenlaista asennetta.Norma Ross myöhästeli jatkuvasti ja varoituksista huolimatta, uhmakas käytös oli selvästi lisääntynyt viime aikoina. Sitä Norman ei käynyt kieltäminen, hän saattoi vain salaa syyttää hiuksiaan, jotka olivat imeneet muiden ahdistusta ja muuttuneet yt-neuvottelujen aikana päivä päivältä jäykemmiksi. Niistä oli tullut vuoroin hankalasti leikattavaa piikkilankaa, vuoroin hamppuköyttä, ne olivat myöhästyttäneet häntä aamuisin, venyttäneet hänen lounastuntejaan ja niiden paino oli kasvanut ikään kuin ne olisivat valmistautuneet puolustamaan häntä sodassa. Ranteisiin oli alkanut koskea, hän oli keksinyt valitella hiirikättä. Ja sitten oli tullut äidin kuolema."

Olin hiukan yllättynyt siitä, että Oksanen on liittänyt romaaniinsa magiaa ehdottoman realismin sijaan, mutta tähän tarinaan muun muassa Tähkäpää-sadusta saatu inspiraatio sopii hyvin ja nivoo tarinan yhteen. Kielellisesti kirja on mielestäni tuttua Oksasta ja löydän siitä myös samanlaista jännitystä kuin esimerkiksi Puhdistuksesta. Norma ei saa kuitenkaan lukijaansa haukkomaan henkeään yllättävissä juonenkäänteissä, vaan ennemminkin pitää yllä alusta loppuun latautunutta tunnelmaa ja hitusen taianomaista ilmapiiriä.

Kirja ei nouse omaksi suosikikseni Oksasen tuotannosta osittain aihepiirinsä vuoksi. Itseäni koskettavat enemmän historialliset romaanit, mutta samalla tämä kirja voi avata Sofi Oksasen tuotantoa hiukan uudenlaiselle lukiijakunnalle. Tässäkin teoksessa Oksanen on mielestäni silti aivan omaa luokkaansa siinä, kuinka hän osaa yhdistellä erilaisia aiheita ja elementtejä yhdeksi eheäksi tarinaksi luoden siihen vielä mielenkiintoisen juonenkin.

Graeme Simsion: Vaimotesti

Sain viimein väkerrettyä blogiin hiukan miellyttävämpää ulkoasua. Samalla päivitin sivupalkkia: nyt voit käydä seuraamassa blogia blogipolussa oikeasta reunasta löytyvän painikkeen kautta!

Kuten viimeksi uhkailin, tällä kertaa käsittelyssä on ensimmäinen Graeme Simsionin romaaneista. Simsion on australialainen kirjailija ja tietotekniikan tutkija. Vaimotesti on hänen esikoisromaaninsa, jonka jatko-osa Vauvatesti käsiteltiinkin jo tässä postauksessa. Luin siis sarjaa käänteisessä järjestyksessä, mutta lukukokemusta tämä ei mielestäni haitannut.

Kuva: otava.fi/kirjat

Alkuun täytyy todeta, että tämä saattoi olla hauskin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Aiemmin olen vieroksunut huumoria kirjallisuudessa, mutta näiden kahden teoksen lukemisesta nautin valtavasti.

Kirjan päähenkilö on 39-vuotias genetiikan professori Don, joka haluaisi löytää itselleen vaimon. Sosiaaliset tilanteet eivät ole Donin osaamisaluetta, ja hän lähestyy ongelmaa tieteellisestä ja tehokkaasta näkökulmasta laatimalla kyselylomakkeen vaimoehdokkaiden seulomiseksi.

" "Olettaisin heidän käyttävän karsintavaiheessa kyselylomaketta." En ollut edes saanut lausetta loppuun, kun päässäni syttyi valo - ei tietenkään kirjaimellisesti.
       Kyselylomake! Ratkaisu oli päivänselvä. Tarkoitusta varten laadittu, tieteellisesti pätevä väline, joka nykyhetken parhaiden käytäntöjen avulla suodattaisi pois ajanhaaskaajat, epäjärjestelmälliset, jäätelödiskriminoijat, visuaalisesta häirinnästä valittajat, kristallipalloihin tuijottajat, horoskoopinlukijat, muotihullut, uskonnolliset fanaatikot, vegaanit, urheilunseuraajat, luomisopinkannattajat, tupakoitsijat, tieteellisesti lukutaidottomat ja homeopaatikot. Jäljelle jäisi ideaalitapauksessa täydellinen kumppani, tai realistisemmin ajateltuna järkevän mittainen lista esikarsinnan läpäisseitä kandidaatteja.
     "Don?" Se oli Julie, joka oli yhä linjalla. "Milloin haluaisit tavata?"
      Tilanne oli muuttunut. Tärkeysjärjestys oli vaihtunut.
      "Se ei ole mahdollista", sanoin. "Kalenterini on täynnä."
       Tarvitsisin kaiken käytettävissä olevan ajan uuteen projektiin.
      Vaimoprojektiin."

Lukijaa viihdyttävät kerta toisensa jälkeen ristiriidat ja koomiset tilanteet, joihin ajaudutaan, kun yhteiskunnan käyttäytymisnormit ja Donin suorasukainen lähestymistapa kohtaavat. Vaimoprojekti osoittautuu oletettua haastavammaksi hyvien ehdokkaiden pienen määrän takia. Hämmennystä Donissa aiheuttaa myös Rosie, joka ei lainkaan täytä vaimokandidaatille asetettuja kriteereitä, mutta saa Donin tuntemaan olonsa yllättävän mukavaksi.

Kirja etenee letkeästi eikä lukijan tylsistyminen ole vaarana. Juoni on mukaansatempaava ja matkalle mahtuu monenlaisia yllätyksiä. Huumorin ohella parasta kirjassa ovat aidot ja värikkäät henkilöhahmot. Toivottavasti saan seurata Donin ja Rosien seikkailuja vielä tulevaisuudessakin. Suosittelen vahvasti!

Graeme Simsion: Vauvatesti

Tämä iloinen yllätys tuli vastaan kirjaston VIP-pöydässä. Kirjan kansi vaikutti mielenkiintoiselta, mutta nimi hämäsi - onko tämä jokin äitiysopas? Tarkempi tarkastelu paljasti kirjan humoristiseksi romaaniksi, joten otin sen mukaani viikonloppulukemiseksi.

Kirja on jatko-osa Simsionin esikoisromaanista Vaimotesti. Kakkososan lukeminen ei kuitenkaan edellyttänyt ensimmäisen osan tuntemista. Tarinan päähenkilönä seikkailee genetiikan apulaisprofessori Don Tillman. Rillit huurussa -sarjan fanit saattavat löytää hänestä sheldonmaisia piirteitä.

Donin elämää vallitsevat tarkat rutiinit eivätkä sosiaaliset tilanteet ole hänen vahvinta alaansa. Aiemmassa osassa hän on onnistunut vaimoprojektissaan ja löytänyt vaimokseen Rosien kyselylomakkeen avulla. Vauvatestinkin aiheen voi arvata jo kannen perusteella. Rosie ilmoittaa olevansa raskaana. Don ei ole ennättänyt varautua perheenlisäykseen lainkaan, joten hän aloittaa kiivaan suunnittelun ja tutustumisen uuteen aiheeseen. Mitä ja kuinka usein odottavan äidin tulisi syödä? Entä kuinka estää äidin stressaantuminen sikiön stressihormonille altistumisen minimoimiseksi? Don yrittää parhaansa tulla asiantuntijaksi lapsen saamisessa, mutta kaiken hässäkän keskellä hänen avioliittonsa alkaa rakoilla.

Nautin tämän kirjan lukemisesta valtavasti! Donin hahmo on sympaattinen ja tahattoman hulvaton. Tapahtumat etenevät jouhevasti ja mies joutuu monenlaisiin absurdeihin kommelluksiin, useimmiten sosiaalisten rajoitteidensa takia. Lopussa kirja on ehkä jopa hiukan liikuttava, vaikka huumoritykitys jatkuukin.

Mielestäni kertomuksessa olisi ainesta elokuvaksikin. Ilokseni luinkin netistä, että elokuvaoikeudet ensimmäiseen osaan olisi myyty. Toivottavasti näen nämä vielä joku päivä valkokankaalla. Lisäksi toivoisin osaa kolme. Suosittelen!

P.S. Lukemisen jälkeen jouduin hankkimaan myös Vaimotestin luettavaksi, joten raporttia siitäkin piakkoin!

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Tällä kertaa arvioitavaksi pääsee toinen e-kirja kokemukseni. Kirja valikoitui luettavaksi aika sattumalta. Matkalla tylsistyminen alkoi vaivata, kun matkalukeminen oli jo loppunut. Onneksi äitini on kuitenkin ostanut itselleen e-kirjoja, joista valitsin luettavaksi yhden. Valinta osui ennestään tuntemattomaan kirjailijaan ja kirjaan, joka kuulosti lupaavalta takakansitekstin perusteella. Kirjaa kuvaa ehkä paremmin alkuperäinen nimi Husband's Secret.

Kuva: kirja.elisa.fi

"Cecilia Fitzpatrick on Australian 11. menestynein Tupperware-myyjä, kolmen kauniin tyttären ylpeä äiti ja uskollisen John Paulin rakastava vaimo. Eräänä päivänä hän löytää täydellisen kotinsa ullakolta kirjeen. "Avattava vasta kuoltuani", hänen miehensä on raapustanut kuoreen.

Lopulta uteliaisuus voittaa ja Cecilia lukee miehensä viestin - ja aika pysähtyy.

Kirjeessä John-Paul tunnustaa tehneensä jotain kauheaa. Niin kauheaa, että asian paljastuminen tuhoaisi paitsi Cecilian perheen myös monen muun ihmisen elämän. Mutta miten Cecilia voisi pysyä vaiti, saati jatkaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka on salannut häneltä totuuden kaikki nämä vuodet?"

Kuten takakannen perusteella voi odottaa, kirja alkaa jännittävästi. Jokainen kappale loppuu liian hyvään kohtaan, että kirjan viitsisi laskea alas. Tarina pyörii muutaman naishenkilön ja näiden perhe-elämän ja ihmissuhteiden ympärillä. Kuvioon liittyy myös vanha, ratkaisematon murhamysteeri.

Kirjassa ehdottomasti parasta antia onkin juoni. Vaikka arvaankin suuren salaisuuden jo etukäteen, riittää kirjassa juonenkäänteitä pitämään mielenkiintoa yllä. Sen sijaan kaikki hahmot jäivät mielestäni yksiulotteisiksi. Esimerkiksi Cecilian hahmoa värittää lähinnä täydellinen järjestelmällisyys. Hänen ruokakomerossaan Tupperware-purkit ovat siisteissä riveissä, ja siitä hänet tunnetaan. Tessin persoonaa taas määrittää hänen ujoutensa ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Näin ollen määrittelisinkin teoksen täydelliseksi kesälukemiseksi. Se ei ole liian vakavasti otettavaa tai monimutkaista kirjallisuutta kesähelteille (mitkä helteet?), mutta sisältää tarpeeksi jännittäviä tapahtumia rantapyyhkeellä luettavaksi.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Kyseessä on siis Mielensäpahoittaja-sarjan toinen kirja. Ensimmäisestä osasta kirjoitin jo täällä. Tällä kertaa en avaa Mielensäpahoittajan hahmoa sen enempää. Jos hän ei ole sinulle vielä tuttu, kannattaa ehkä aloittaa aiemmasta arviosta.

Kuva: Goodreads.com

Siirrytään siis suoraan toisen kirjan kuvioihin. Tässä osassa Mielensäpahoittaja joutuu uudenlaisen ongelman eteen. Aiemmin hänen luonaan käynyt kodinhoitaja vaihdetaan uuteen. Kuten yleensäkin, Mielensäpahoittaja vastustaa muutosta. Hän ei enää päästä kodinhoitajaa luokseen. Pari päivää Mielensäpahoittaja näkee nälkää, mutta sitten hän tarttuu emäntänsä reseptikirjaan. Alku on hankala. Silti Mielensäpahoittaja ei luovuta, ja lopulta naapurin Kolehmainenkin tahtoo käydä santsaamassa Mielensäpahoittajan pöperöitä.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ruoka pitää saada nopeasti. Pikaruoka, hätäruoka, laiskuusruoka. Tiskin takaa ojennetaan autoihmiselle paperipussi. Sisältö syödään etupenkillä. Kyllä on eväkset erikseen. Oikea ruoka alkaa viisi yli viisi, kun töistä palannut isäntä nostaa ensimmäisen perunan kattilasta."

Jos mahdollista, tämä kirja oli mielestäni ehkä vielä parempi kuin ensimmäinen. Tässä kirjassa luvut sitoutuvat tiiviimmin yhteen, ja juonella on enemmän merkitystä. Pääosassa ovat silti edelleen Mielensäpahoittajan nurinat ja sutkautukset.


Nyt jään odottelemaan, että löydän kirjastosta Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja -kirjan. Opus taitaa olla sen verran suosittu, että hetki voi tässä vierähtää. Myös muut Tuomas Kyrön kirjat ovat alkaneet kiinnostaa Mielensäpahoittajaan perehtymisen jälkeen, joten ehkä niistäkin kuullaan vielä täällä. Sillä välin käykää te piristämässä itseänne Mielensäpahoittaja-huumorilla!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Aiemmin tänä vuonna kävin elokuvissa katsomassa Mielensäpahoittajan. Filmi oli oikein viihdyttävä, ja nyt päätin perehtyä kahteen ensimmäiseen Tuomas Kyrön kirjoittamaan Mielensäpahoittajaan. Seuraavasta osasta nimeltään Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike luvassa lisää siis pian.

Tuomas Kyrö on kertonut saaneensa innoituksensa Mielensäpahoittajan hahmoon yleisönosastokirjoituksista. Syksyllä julkaistussa kirjoituksessa oikean elämän Mielensäpahoittaja kertoi, että hänen katiskansa oli viety ja että lättähatut olivat vieneet sen. Seuraavana keväänä tarina sai jatkoa, kun mies palasi asiaan kirjoittamalla uudestaan lehden palstalle. Tällä kertaa hän kirjoitti, että katiskaa ei oltukaan viety, vaan hän oli itse unohtanut sen. "Mutta jos sinä lättähattu olisit ollut paikalla, olisit kyllä vienyt sen!"

Alunperin Mielensäpahoittajan tekstejä on kuultu radiossa Antti Litjan tulkitsemina. Sen jälkeen kirjoitusten ympärille on luotu kolme kirjaa ja elokuva, ja onpa Mielensäpahoittajaa saatu lukea Helsingin sanomistakin.

Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias mies, joka asustaa yksin omakotitaloa maaseudulla. Hänen vaimonsa on hoitolaitoksessa ja ainoa ystävä, Yrjänä on kuollut. Kirjassa esiintyvät myös yksi Mielensäpahoittajan pojista sekä miniä, jotka asuvat kaupungissa. Koska Mielensäpahoittajan purnausta ei ole moni kuuntelemassa, hän kirjoittaa näkemyksiään lehden yleisönosastolle. Näistä kirjoituksista rake
ntuu novellimuotoinen kokoelma, joka on aika nopealukuinen.

Tässä kirjassa juoni ei ole täysin koherentti tai edes olennainen, vaan Mielensäpahoittaja valittaa aina muutaman sivun pituisesti kerrallaan jostain häntä närkästyttäneestä aiheesta. Ärsytystä herättävät erilaiset nykyajan kotkotukset ja ilmiöt light-tuotteista maanteiden kunnostamiseen. Kyllä routavaurio on luontainen nopeusrajoitus.

Kuva: finnkino.fi

Mielensäpahoittaja on samaan aikaan juro ja hellyttävän sympaattinen. Hahmona Mielensäpahoittaja vaikuttaa melko kärjistetyltä ja karikatyyriseltä, mutta toisaalta persoona on niin todellinen, että kirjan voisi ajatella perustuvan oikeaan henkilöön. Tällaisiin oman elämänsä Mielensäpahoittajiin törmää aina silloin tällöin, kuten Tuomas Kyrö lehden palstalla.

Suosittelisin siis ehdottomasti huumoria kaipaavalle tutustumista Mielensäpahoittaja-kirjoihin, elokuvaan, äänikirjoihin tai kuunnelmiin. Seuraava osa kirjoista on minulla jo luettuna, joten arvostelu onkin kirjoittamista vaille valmis. Pysykää toki kuulolla.

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani

Kosmologi Stephen Hawking on tullut tunnetuksi kansantajuisista tiedekirjoistaan, joista tunnetuin on Ajan lyhyt historia. Hawkingin omaelämänkerrassa leikitelläänkin suosikkiteoksen nimellä osuvasti, sillä lyhyt tämä kirja ainakin on. Kirjassa on myös paljon kuvia, jotka tekevät tekstistä elävämmän.

Kuva: kirja.fi

Aluksi Hawking kertoo lapsuudestaan, perheestään ja opiskeluistaan. 21-vuotiaana hänellä diagnosoidaan ALS-tauti, joka saa näkemään elämän uusin silmin. Tuolloin hänelle luvattiin vain pari vuotta elinaikaa.+ Kirjassaan hän pohtii myös vammaisuutensa vaikutusta suosioonsa. Ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita vammaisesta ja erityisen älykkäästä tiedemiehestä.

Perhe-elämäänsä ja avioliittojaan Hawking valottaa aika niukasti. Ehkä aiheesta saisi enemmän irti lukemalla hänen ex-vaimonsa Jane Hawkingin kirjan Travelling To Infinity: My Life With Stephen tai kirjaan perustuvasta elokuvasta Kaiken teoria.

Kirjan lopussa perehdytäänkin enemmän tieteeseen, ja Hawking haluaa selkeyttää joitain käsitteitä, joita hän käsittelee muissa teoksissaan. Tämä osio vaatii aiheeseen perehtymättömältä hiukan keskittymistä, mutta on kuitenkin ymmärrettävissä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli nopea ja tiivis vilkaisu Stephen Hawkingin elämään, uraan ja ajatuksiin.

Faina Jyrkilä: Kotikylä Karjalassa

Kuva: antikvaari.fi

Kirjassaan Kotikylä Karjalassa sosiologi Faina Jyrkilä kuvaa talonpoikaiselämää Impilahden pitäjässä 1930-luvulla. Läpi käydään järjestelmällisesti kotikylän kasvillisuus, eläimistö, maantiede, elannon hankkiminen, perinteet ja tavat ruokien valmistuksesta sadonkorjuuseen. Syystä tai toisesta Jyrkilä ei kuitenkaan paljasta kotikylänsä nimeä, vaan kutsuu sitä teoksessaan ainoastaan Kotikyläksi.

Kirjan alkupuolella Jyrkilä luo elävästi kuvaa luovutetun Karjalan mukana menetetystä elämänmuodosta. Kuitenkin kirjan edetessä kuvaus muuttuu mielestäni akateemisemmaksi ja vähemmän tunnepitoiseksi. Tästäkin huolimatta teos on jälkipolville todella arvokas silminnäkijäkuvaus karjalaisesta kulttuurista, joka on sellaisenaan jo jäänyt historiaan. Kirja myös lisäsi tiedonjanoa, joten ehkä aihetta käsitteleviä kirjoja päätyy yöpöydälle vastaisuudessakin.

Ann Cleeves: VERA- kuolonkukkia

Tämän kirjan loppuun saattamisesta on vierähtänyt jo tovi, mutta en ole saanut kirjoitettua mitään aiheesta. Syy voi olla osittain siinä, että en pitänyt kirjaa kummoisena enkä taida nytkään saada pitkää arvostelua aikaiseksi. Lyhyestä virsi kaunis.

Kuva: kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2012/05/ann-cleeves-kuolonkukkia.html

Kirjassa hypätään suoraan tapahtumien keskiöön. Yksinhuoltajaäiti palaa kotiinsa illanvietosta ja kohtaa järkytyksen löytäessään teini-ikäisen poikansa murhattuna kylpyammeesta. Amme on koristeltu luonnonkukilla.

Murhatutkinnassa ollaan vielä alkutekijöissään, kun jo toinen samanlainen tapaus tulee ilmi. Nuoren naisen ruumis löydetään vuoroveden täyttämästä altaasta kukkien ympäröimänä. Tapauksia selvittävä ylikomisario Vera Stanhope on persoonallinen nainen, joka on omistautunut työlleen ja elää hiukan erakoitunutta elämää. Hahmo jää kuitenkin vähän etäiseksi tässä kirjassa. Vasta kirjan lainattuani huomasin netissä, että Kuolonkukkia on todellisuudessa sarjan kolmas osa, vaikka se onkin ensimmäinen suomennettu osa. Näin ollen olisi ollut ehkä viisaampaa aloittaa aiemmista kirjoista.

Muutenkin kirja jäi hiukan etäiseksi. Ehkäpä elokuvat ja tv-sarjat ovat minulle kirjoja sopivampi formaatti murhamysteerien maailmassa. Koko kirjan ajan minua vaivasi tunne siitä, että minulla ei ollut pienintäkään epäilystä murhaajasta. Arvoitus ratkesi minulle vasta lopussa enkä tarinan edetessä erehtynyt epäilemään yhtään syytöntä hahmoa teosta. Saatan kuitenkin tulevaisuudessa koittaa, jos sarjan aiemmat osat tempaisisivat minut mukaansa tai jos innostuisin kirjoista tehdystä tv-sarjasta.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Tätä kirjaa kohtaan minulla oli jo jonkinlaisia odotuksia. Olihan teos jopa Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2012. Haaveilin kirjan lukemisesta jo tuolloin, mutta kymmenet ja taas kymmenet kirjaston varausjonossa odottavat ihmiset saivat minut lykkäämään lukemista aikaan, jolloin kirjan suosio on jo vähän hiipunut. Kirja kuulosti kovin lupaavalta. Päähenkilö, Julie on 47-vuotias ranskalaisnainen, joka on opiskellut historiaa ja toimii maihinnousuoppaana kierrättäen turisteja normandialaisen pikkukylän rannoilla. Itse luokittelen kiinnostuksen kohteisiini sotahistorian ja -kirjallisuuden, joten ajattelin kirjan olevan näiltä osin minulle mieluinen. Historiallisten maisemien lisäksi kirjasta löytyy myös tragediaa, kun Julie saa aviomiehensä kiinni pettämisestä ja heidän tyttärellään diagnosoidaan leukemia. Kuvauksen luettuani totesin, että tässä on koossa ainekset todella sykähdyttävään kirjaan. Epäilin jopa kirjan olevan liian suuria tunteita herättävä. Fiktiiviset hahmot saavat minut toisinaan yliempaattiseksi.

Kuva: like.fi

    "Emme katso Henrin kanssa toisiamme. Istumme samankorkuisina ja pelokkaina, istumme rinnakkain, odotamme hiljaa että puhelu päättyy, puhelu, jonka sanoja me emme suureksi osaksi ymmärrä.
      Sitten ylilääkäri katsoo meihin.
      Leukemia, hän sanoo rauhallisesti.
      Katson ylilääkäriä, se puhuu minulle, se sanoo leukemia.
      Emmalla on akuutti leukemia, ylilääkäri sanoo. Verisyöpä.
      Emmalla on syöpä, Emma on kahdeksan, Emmalla on verisyöpä.
      Tämä muuttaa kaiken. Tämä muuttaa aivan kaiken.
      Tässä me olemme.
      Kuuntelen ylilääkäriä, en katso Henriä. Olen hiljaa, vain kuuntelen.
      Luuytimen tuottamat valkosolujen esiasteet muuttuvat pahanlaatuisiksi syöpäsoluiksi. Meidän tehtävämme on nyt estää syöpäsolujen syntyminen. ylilääkäri sanoo.
      Akuutin leukemian paranemisprosentti Emman ikäisillä potilailla on yli kahdeksankymmentä prosenttiä, ylilääkäri jatkaa.
      Kuinka paljon yli? Promillen yli vai läheneekö luku sataa? Kuinka paljon ennuste voi tarkalleen olla?
      En kykene kysymään mitään."

Aloitin kirjan mielenkiinnolla. Teksti on helppolukuista ja tapahtumat etenevät nopeasti. Pian perheen nuori lapsi on jo letkuihin kytkettynä ja vanhemmat mykkäkoulussa. Tässä vaiheessa alan epäillä jonkin olevan pielessä. Jostain syystä Julien onneton elämäntilanne ei aiheuta minussa oikeen minkäänlaisia tunteita. Julien minäkerronta kuvaa hätääntyneen äidin tunteita lyhyillä lauseilla, toistolla ja luetteloilla. Sen lisäksi, että Julien työ käsittelee sotaa hän on joutunut sotaan myös avioliitossaan sekä sotaan leukemiaa vastaan. Kuitenkin kahlaan tekstiä läpi kokematta kummempia tunne-elämyksiä. Ehkä se johtuu osittain tekstin toteavuudesta. Julien tunteista sain irti lähinnä paniikin lapsen terveydentilasta sekä katkeruuden aviomiehen uudesta naisesta. Alussa Julien hätääntyminen on perusteltua. Kirjassa kuvailtu tilanne on omiaan laukaisemaan shokin äidissä. Kuitenkaan odotusteni vastaisesti kirja ei koskaan edennyt kriisin käsittely- ja suremisvaiheeseen. Olisin toivonut kuvailevampaa ja tunteikkaampaa kerrontaa alkujärkytyksen hälvettyä.

Kuten alussa totesin, kirjan teemat olivat mielenkiintoisia ja yhdistelmänä jännittävä sekä uudenlainen. Juonessakaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään yllättävää, vaan asiat etenivät niin kuin odotinkin, tosin ilman toivomaani suurta tunnelatausta. Yllätyin, että juonenkulku oli näinkin yksinkertainen. Kirjan lukemisen jälkeen olin aika hämmentynyt siitä, kuinka se ei ollenkaan vastannut odotuksiini. Suuntasin tietysti nettiin lukemaan muiden kokemuksia ja onneksi löysin Hannan blogimerkinnän Kirjainten virrassa -blogista! Olin jo varma, että tunneälyssäni tai kirjallisuuden tulkinnassani on jotain perustavanlaatuista vikaa.

Samalla törmäsin kirjan ympärillä velloneeseen kohuun, jolta olin aiemmin välttynyt. Kirjailijan sisko perheineen alkoi syyttämään Helsingin sanomissa Ala-Harjan käyttäneen heidän tuskaansa tehdäkseen bisnestä. Heidän poikansa sairastui leukemiaan vuonna 2010. Tämä poru kummastutti minua. Oliko kyseessä julkisuustemppu? Vai oliko kirjailija kirjoittanut ja julkaissut romaanin mainitsematta inspiraationsa lähteestä siskolleen? Siskokset kuitenkin ovat olleet muutoin yhteyksissä, koska jutussa mainittiin kirjailijan käyttäneen lähes suoraan materiaaleinaan tekstiviestejä, sähköposteja ja Facebook-päivityksiä.

Perhe kysyy, onko tällaisiin tapauksiin mitään eettisiä ohjeita. Käytin aikaa asian pohtimiseen. Tavallinen sähköposti tai muu vastaava yhteydenpito ei taida kuulua tekijänoikeuslain piiriin, koska teoskynnys ei välttämättä ylity. Onko silti oikein kopioida sukulaislapsen sairaskertomus omaan romaaniin? On se ainakin minusta vähän arveluttavaa. Toki kirjailija imee kaikki vaikutteensa ympäristöstään, mutta yleensä piirteitä ja sattumia yhdistellään fiktiossa niin, että fiktiiviset hahmot ovat todella fiktiivisiä. Mielestäni on hassua, että Ala-Harja ei ollut tahtonut edes omistaa tätä teosta syövän kokeneelle siskonpojalleen.

Oli sitten kyseessä mainostemppu tai outo perheensisäinen välien selvittely lehtien palstoilla, eivät kohu, kirja ja kirjailija herättäneet suuria positiivisia tunteita. Tulipa luettua kuitenkin.

Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Fagerö on pieni saari ulkosaaristossa. Saaren väki on kovin sisäänpäinlämpiävää ja vieraisiin suhtaudutaan hyvin varautuneesti. Asukkaat ovat tuttuja keskenään ja kesävieraidenkin asiat tunnetaan perinpohjaisesti. Mantereella asuviin suhtaudutaan nuivasti. Saaren idylli alkaa järkkyä, kun rantaan ajautuu tuntematon ruumis toisensa jälkeen.

kuva: kirjasampo.fi

Luin tästä kirjasta arvostelun ennen lainaamista. Arvostelija totesi, että kirjassa tapahtuu aika vähän, mikä sai minut melkeen jättämään kirjan hyllyyn. Päädyin kuitenkin testaamaan kirjaa ja onneksi sen teinkin. Itse pidin tästä kirjasta kovasti. Kirjassa syvennytään eriskummallisiin sattumuksiin, joita saaren asukkaille on sattunut heidän elämänsä aikana. Välillä pohditaan rantaan ajautuneita muukalaisia, ja kirja saa dekkarimaisiakin piirteitä, vaikka se ei ole mikään rikoskirja. Nautin myös kauniista miljöön kuvailusta, joka aiheutti minussa innostuksen matkustaa saaristoon ensi kesänä.

Kirjan hahmot olivat hyvin kiinnostavia ja persoonallisia. Saaren asukkaita oli paljon, mutta siitäkään huolimatta henkilöt eivät jääneet yksiulotteisiksi tai vaisuiksi. Oma suosikkini oli varmaankin Posti-Jannen isä, Posti-Janne vanhempi, joka oman henkensäkin uhalla toimitti perille saariston asukkaiden postit ja osasi postilain ulkoa sanasta sanaan. Itseäni viehätti myös kirjassa käytetty metafiktiivinen kertoja, jota kutsuttiin kirjuriksi. Kirjuri johdattelee lukijaa seuraamaan Fageröläisten elämää. Kirjuri puhuttelee lukijaa ja käyttää tietolähteenään Posti-Jannea. Google-hakuja tehdessäni huomasin tällaisen kertojan olevan joidenkin mielestä suorastaan kamala. Tämä on selvästi mielipiteet jakava asia.

"Syksy on täällä: tuuli nostattaa vaahtoavia, vihaisia aaltoja Tunnhamnin laiturinrunkoja vasten ja repii koivujen harventuneita latvoja, yhteysaluksen laiturin ohi tanssii matkoihinsa keltaisia lehtiä, ilmassa kieppuu poisheitetty paperipussi, lipputangon köysi takoo salkoa vasten nopeina sivalluksina. Taivas on silkkaa vyöryvää, risaisen harmaata liikettä. Parvi pilkkasiipiä lentää ohi Norrfjärdenin yllä, ne lentävät rivissä etelään tuuli selän takana, katoavat näkyvistä Gråharukläppenin takana.
      Nyt yhteysalus Arkipelagin kyydissä ylittävät Norrfjärdenin taas vain paikkakuntalaiset ja tutut ihmiset- ja sitten me, lukija ja kirjuri."

Vaikka teos pyörii saaren asukkaiden arkielämän ympärillä, muukalaisten mysteeri ja persoonalliset hahmot tuovat siihen oman lisänsä. Kirjasta löytyy sopivissa määrin osuvaa huumoria sekä makaaberejakin piirteitä. Lopussa asiat jäävät kuitenkin auki. Moni kohtalo jää yksin lukijan päätettäväksi. Pidin tästä kirjasta siinä määrin, että aion ottaa selvää, josko Sundilta löytyisi muitakin makuuni sopivia teoksia.

Jari Järvelä: Särkyvää

Teemu on ylipainoinen, avioeron kokenut keski-ikäinen suomalaismies. Hän yritti polttaa talonsa eikä ex-vaimo Heli anna hänen enää tavata lapsia. Katkeroituneena Teemu starttaa Lada 1200L:n suuntana Pamplonassa järjestettävä härkäjuoksu. Hän on päättänyt tehdä itsemurhan miehekkäimmällä tavalla. Matkalla kyytiin hyppää myös liftaava tyttö, Agnes. Pitkällä matkalla Espanjaan heille kehittyy omaperäinen ystävyyssuhde.

Kuva: kirja.fi

Kirjan juoni oli mielestäni hyvä ja viihdyttävä. Lukemisen jälkeen pohdin, että tässä romaanissa olisi ehkä aineksia elokuvaan. Olisin ihan mielelläni katsonut Teemun ja Agnesin road tripiä kotisohvalla lauantai-iltana. Kirjassa jotkin asiat kuitenkin häiritsivät minua. Päähenkilö Teemu oli mielestäni ärsyttävä. Vaikka hahmon on luultavasti tarkoituskin olla liioteltu, alkoi Teemu tuntua kaikessa kurjuudessaan yliampuvalta. Eron jälkeistä katkeroitumista oli havaittavissa, mutta siitä alkoi mennä maku Teemun syyttäessä ex-vaimoaan suurin piirtein kaikesta. Teemun hahmo oli aika yksiulotteinen: hän oli vaan ruikuttava, katkeroitunut mies. Agnes oli hahmona minusta kiinnostavampi. Tämä saattoi johtua osittain siitä, että tytön elämäntilannetta ei paljon avattu Teemun surkutellessa omaansa. Tietynlainen salamyhkäisyys toi kuitenkin hyvän lisän hahmoon. Kirjassa Teemu kertoi asioita bloginsa kautta, mikä oli minulle uutta kirjallisuudessa. Ideana päähenkilön ajatusmaailman valottaminen blogipostausten kautta oli mielestäni hauska, mutta käytännössä se ei tuonut juuri lisää kirjaan. Blogia kirjoittaessaan Teemun surkeus kärjistyi, ja minua ärsytti tapa, jolla Teemu parjasi jatkuvasti ex-vaimoaan, isäänsä ja siskoaan. En myöskään ymmärtänyt, miksi blogin kommenteissa puhuttiin jatkuvasti tupajumeista ja hevosmuurahaisista. Liittyiköhän niihin jotain symboliikkaa?

Ei kirja kuitenkaan aivan kelvoton ollut. Siitä kertoo sekin, että jaksoin helposti lukea romaanin loppuun, vaikka juoni ei edennyt kovin nopeasti. Teemun ja Agnesin automatka oli pitkä, mutta se ei ollut pitkästyttävää lukemista. Kirjassa riitti myös huumoria ja tragikomediaa. Pidin härkäjuoksua mielenkiintoisena aiheena kirjassa. Hyvää oli myös se, että loppuratkaisua en osannut päätellä etukäteen. Ai niin, pidin myös siitä, kuinka kirja ulkoasultaan kuvasi Teemun peräluukussa kuljettamaa pahvilaatikkoa. Tässä oli pitkästä aikaa kansikuva, joka herättää mielenkiinnon.