Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Viime vuoden lopulla tutustuin ensimmäistä kertaa Miika Nousiaisen tuotantoon lukemalla hänen esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolaisen. Arvio kyseisestä kirjasta löytyy täältä. Nyt olen jatkanut Nousiaisen tekeleiden parissa loogisesti kronologisessa järjestyksessä, joten tällä kertaa on vuorossa vuonna 2009 ilmestynyt Maaninkavaara.

Maaninkavaaran keskiössä on Huttusen perhe, Martti-isä, Sirkka-äiti ja lapset Jarkko ja Heidi. Jarkko on perheen juoksijalupaus, jota isä valmentaa suurella tarmolla. Heidi on jo luopunut juoksuharrastuksestaan ja on enemmän kiinnostunut taiteesta.

Perheen elämä kuitenkin muuttuu hetkessä. Jarkko on palaamassa Ruotsista PM-kisoista hopeamitalin kanssa, ja muu perhe lähtee satamaan vastaanottamaan urheilijalupausta. Jarkko ei kuitenkaan astu maihin laivasta. Hän on kadonnut merimatkan aikana.

Jarkon katoaminen jättää kaikille suuren surun, mutta erityisen huolissaan Heidi on isästään, jolle Jarkon valmentaminen oli henkireikä. Heidi on päättänyt juosta isänsä ylös masennuksesta ja aloittaa juoksemisen isänsä valmentamana. Kunnon kohentuessa harjoitukset muuttuvat rankemmiksi ja rankemmiksi ja koulunkäyntikin saa jäädä taka-alalle. Heidinkin elämä alkaa pyöriä ainoastaan juoksun ympärillä.

Kirjan kertojina toimivat vuorotellen Martti ja Heidi. Martin kerronnassa on paljon filosofista pohdintaa nykyisestä maailmanmenosta ja metaforia ihmiselosta ja kestävyysjuoksusta. Heidin näkökulmassa tulevat esiin teinitytön murheet ja ongelmat, joita aiheutuu, kun juoksuharrastus alkaa syrjäyttää kaiken muun. Tai kuten Martin tekemässä inspiraatiotaulussa sanotaan: "teidän harrastus, meidän elämäntapa". Sirkka-äiti kulkee mukana hiukan alistuvana hahmona, joka haluaa yrittää ymmärtää miehensä päähänpistoja.

"-Muistatko Sirkka mitalikahvit?
-Muistan, muistan.
-Tultiinko kuokkavieraina?
-Älä nyt lomalaista jaksa kiusata.
-En minä kiusaa. Tultiinko sillon tänne kuokkimaan, mitä? Sinä kun aina haukuit minua. Aina valitit, että pitääkö sitä kuokkavieraana. Paavon hautajaisissa ja Lassen häissä oltiin näennäisesti kukkavieraina, mutta olihan meidät moraalisesti kutsuttu. Mutta miten silloin mitalikahveilla täällä, tultiinko kuokkavieraina?
-No ei tultu!
-Ei tultu kuokkimaan vaan kutsuttuina. Muistatko kuka kutsui?
-Muistan, muistan. Ole nyt siinä. Pysy housuissasi.
-No kuka kutsui? Oliko Martti itse, oliko mitalikahvit, mitä?
-Oli, oli.
      Kotikisoissa 1983 Martti syöksyi MM-pronssille. Näin sen paikan päällä. Oltiin Sirkan kanssa vapaaehtoisina kisa-apulaisina. Saatiin semmoiset takitkin. Iveco niissä luki. Taisi olla rekkafirma, joka sponsoroi kisoja.
      Ehdittiin kisailtana kotiin katsomaan urheilu-uutisia. Silloin Martti sen sanoi: "Kaikki ovat tervetulleita Lomakouheroon mitalikahveille."
      Otettiin perjantai vapaaksi ja lähdettiin aamuvarhaisella kohti Keski-Suomea. Niin tekivät muutkin. Innokkaimmat tulivat polkupyörällä Varkaudesta." 

Maaninkavaarassa on mielestäni tunnistettavissa sama tragikoomisuus, joka viehätti myös Vadelmavenepakolaisessa. Kirjan parissa sai nauraa monta kertaa, mutta samalla lukijaa ahdistaa enenevissä määrin päähenkilön kasvava pakkomielteisyys. Martin henkilöhahmo vaikuttaa samaan aikaan hyvin kärjistetyltä karikatyyriltä sekä todella aidolta suomalaiselta kestävyysjuoksufanaatikolta.

Elämä kolhii Marttia reilusti Maaninkavaarassa. Nousiainen tuo hienosti esille sen, kuinka vaikeaa miehelle voi olla näyttää tunteensa ja tunnustaa heikkoutensa. Vain ainoalle ystävälle, Reijolle voi ongelmistaan puhua saunan lauteilla.

"Sirkka on edelleen alamaissa. Eikä tässä itselläkään mihinkään suuriin tuuletuksiin ole varaa. Meille on varattu aika terapeutille. Urheiluliitto maksaa. Päätin kokeilla, kun liitosta soittivat.
      Tultiin Helsinkiin asti. Täällä on kuulemma paras terapia. Vaikka en minä tajua, mitä me terapialla tehdään. Tai ainakaan minä. Selvä hommahan tämä tapaus on. Poika kuoli ja elämää pitää jatkaa. Tuskin se terapialla paranee.
      Sirkan takia tulin, en itseni. Naisille on apua juttelusta. Se on niille perustarve. Kuin juoksukilpailujen seuraaminen tai veneen tervaaminen miehille. Tulin, kun alttarilla lupasin. Nyt jos koska on vastamäki." 

Kahden positiivisen yllätyksen jälkeen joudun lisäämään Nousiaisen kolmannen romaanin, Metsäjätin lukulistalleni. Suosittelen Maaninkavaaraan tutustumista kaikille Vadelmavenepakolaisesta pitäneille ja myös niille, joille kirja tuntuu vieraalta urheiluteeman vuoksi!

Sofi Oksanen: Norma

Yleensä olen uutuuskirjojen ja ajankohtaisten kirjatapausten suhteen reilusti jäljessä, mutta tällä kertaa olenkin ehkä lähestulkoon ajan tasalla. Tällä kertaa nimittäin kävin hankkimassa oman kappaleeni Sofi Oksasen uudesta kirjasta signeerattuna enkä jäänyt odottelemaan vuosiksi kirjaston varausjonoon.

Lehdet ovat otsikoineet pitkin syksyä Oksasen muuttaneen tyyliään täysin ja uudistuneen kirjailijana. Viimeisissä romaaneissaan Oksanen on käsitellyt Viron lähihistoriaa ja kansakunnan vaiheita, mutta nyt tapahtuvat sijoittuvatkin kesäiseen Helsinkiin ja vuoteen 2013. Historiallisen otteen sijaan Oksasen uudessa romaanissa on tutun realismin mausteena magiaa ja yliluonnollisia elementtejä sekä rikosromaanin piirteitä.

Kirjan alussa hypätään suoraan hautajaisten keskelle. Norman äiti on kuollut. Anita on jättänyt kenkänsä ja laukkunsa aseman penkin alle ja juossut suoraan metron eteen. Norma haluaisi selvittää, miksi hänen äitinsä teki itsemurhan. Vai oliko kyseessä edes itsemurha? Entä mitä haluaa mies, joka hautajaisten jälkeen tulee esittäytymään Anitan ystävänä?

Äitinsä kohtaloa selvittäessään Norma pääsee selville sukunsa kirjavista vaiheista ja Anitan hiusbisneksistä. Äiti oli jonkin aikaa ennen kuolemaansa aloittanut uuden työn kampaamossa. Norma ei ole arvannut, että työn taakse kätkeytyy tällainen vyyhti. Oksanen tuo tähänkin kirjaan mukaan ihmisoikeus- ja eettisyysongelmia hämärien hiustenpidennys- sekä kohdunvuokrausmarkkinoiden kautta. Kirjaan mahtuu myös häivähdys mielialasta yt-neuvottelujen täplittämässä Suomessa.

"Esimies tiputteli irtisanomisperusteet harkiten. Ääni voimistui, kun mies huomasi Norman kuivat silmät. Potkut olivat hänen oma vikansa, osoitus uppiniskaisuudesta ja työyhteisöä höllentävästä moraalista, kapinamielialan kylvämisestä hetkenä, jolloin tarvittiin ihan toisenlaista asennetta.Norma Ross myöhästeli jatkuvasti ja varoituksista huolimatta, uhmakas käytös oli selvästi lisääntynyt viime aikoina. Sitä Norman ei käynyt kieltäminen, hän saattoi vain salaa syyttää hiuksiaan, jotka olivat imeneet muiden ahdistusta ja muuttuneet yt-neuvottelujen aikana päivä päivältä jäykemmiksi. Niistä oli tullut vuoroin hankalasti leikattavaa piikkilankaa, vuoroin hamppuköyttä, ne olivat myöhästyttäneet häntä aamuisin, venyttäneet hänen lounastuntejaan ja niiden paino oli kasvanut ikään kuin ne olisivat valmistautuneet puolustamaan häntä sodassa. Ranteisiin oli alkanut koskea, hän oli keksinyt valitella hiirikättä. Ja sitten oli tullut äidin kuolema."

Olin hiukan yllättynyt siitä, että Oksanen on liittänyt romaaniinsa magiaa ehdottoman realismin sijaan, mutta tähän tarinaan muun muassa Tähkäpää-sadusta saatu inspiraatio sopii hyvin ja nivoo tarinan yhteen. Kielellisesti kirja on mielestäni tuttua Oksasta ja löydän siitä myös samanlaista jännitystä kuin esimerkiksi Puhdistuksesta. Norma ei saa kuitenkaan lukijaansa haukkomaan henkeään yllättävissä juonenkäänteissä, vaan ennemminkin pitää yllä alusta loppuun latautunutta tunnelmaa ja hitusen taianomaista ilmapiiriä.

Kirja ei nouse omaksi suosikikseni Oksasen tuotannosta osittain aihepiirinsä vuoksi. Itseäni koskettavat enemmän historialliset romaanit, mutta samalla tämä kirja voi avata Sofi Oksasen tuotantoa hiukan uudenlaiselle lukiijakunnalle. Tässäkin teoksessa Oksanen on mielestäni silti aivan omaa luokkaansa siinä, kuinka hän osaa yhdistellä erilaisia aiheita ja elementtejä yhdeksi eheäksi tarinaksi luoden siihen vielä mielenkiintoisen juonenkin.

Graeme Simsion: Vaimotesti

Sain viimein väkerrettyä blogiin hiukan miellyttävämpää ulkoasua. Samalla päivitin sivupalkkia: nyt voit käydä seuraamassa blogia blogipolussa oikeasta reunasta löytyvän painikkeen kautta!

Kuten viimeksi uhkailin, tällä kertaa käsittelyssä on ensimmäinen Graeme Simsionin romaaneista. Simsion on australialainen kirjailija ja tietotekniikan tutkija. Vaimotesti on hänen esikoisromaaninsa, jonka jatko-osa Vauvatesti käsiteltiinkin jo tässä postauksessa. Luin siis sarjaa käänteisessä järjestyksessä, mutta lukukokemusta tämä ei mielestäni haitannut.

Kuva: otava.fi/kirjat

Alkuun täytyy todeta, että tämä saattoi olla hauskin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Aiemmin olen vieroksunut huumoria kirjallisuudessa, mutta näiden kahden teoksen lukemisesta nautin valtavasti.

Kirjan päähenkilö on 39-vuotias genetiikan professori Don, joka haluaisi löytää itselleen vaimon. Sosiaaliset tilanteet eivät ole Donin osaamisaluetta, ja hän lähestyy ongelmaa tieteellisestä ja tehokkaasta näkökulmasta laatimalla kyselylomakkeen vaimoehdokkaiden seulomiseksi.

" "Olettaisin heidän käyttävän karsintavaiheessa kyselylomaketta." En ollut edes saanut lausetta loppuun, kun päässäni syttyi valo - ei tietenkään kirjaimellisesti.
       Kyselylomake! Ratkaisu oli päivänselvä. Tarkoitusta varten laadittu, tieteellisesti pätevä väline, joka nykyhetken parhaiden käytäntöjen avulla suodattaisi pois ajanhaaskaajat, epäjärjestelmälliset, jäätelödiskriminoijat, visuaalisesta häirinnästä valittajat, kristallipalloihin tuijottajat, horoskoopinlukijat, muotihullut, uskonnolliset fanaatikot, vegaanit, urheilunseuraajat, luomisopinkannattajat, tupakoitsijat, tieteellisesti lukutaidottomat ja homeopaatikot. Jäljelle jäisi ideaalitapauksessa täydellinen kumppani, tai realistisemmin ajateltuna järkevän mittainen lista esikarsinnan läpäisseitä kandidaatteja.
     "Don?" Se oli Julie, joka oli yhä linjalla. "Milloin haluaisit tavata?"
      Tilanne oli muuttunut. Tärkeysjärjestys oli vaihtunut.
      "Se ei ole mahdollista", sanoin. "Kalenterini on täynnä."
       Tarvitsisin kaiken käytettävissä olevan ajan uuteen projektiin.
      Vaimoprojektiin."

Lukijaa viihdyttävät kerta toisensa jälkeen ristiriidat ja koomiset tilanteet, joihin ajaudutaan, kun yhteiskunnan käyttäytymisnormit ja Donin suorasukainen lähestymistapa kohtaavat. Vaimoprojekti osoittautuu oletettua haastavammaksi hyvien ehdokkaiden pienen määrän takia. Hämmennystä Donissa aiheuttaa myös Rosie, joka ei lainkaan täytä vaimokandidaatille asetettuja kriteereitä, mutta saa Donin tuntemaan olonsa yllättävän mukavaksi.

Kirja etenee letkeästi eikä lukijan tylsistyminen ole vaarana. Juoni on mukaansatempaava ja matkalle mahtuu monenlaisia yllätyksiä. Huumorin ohella parasta kirjassa ovat aidot ja värikkäät henkilöhahmot. Toivottavasti saan seurata Donin ja Rosien seikkailuja vielä tulevaisuudessakin. Suosittelen vahvasti!