Sofi Oksanen: Norma

Yleensä olen uutuuskirjojen ja ajankohtaisten kirjatapausten suhteen reilusti jäljessä, mutta tällä kertaa olenkin ehkä lähestulkoon ajan tasalla. Tällä kertaa nimittäin kävin hankkimassa oman kappaleeni Sofi Oksasen uudesta kirjasta signeerattuna enkä jäänyt odottelemaan vuosiksi kirjaston varausjonoon.

Lehdet ovat otsikoineet pitkin syksyä Oksasen muuttaneen tyyliään täysin ja uudistuneen kirjailijana. Viimeisissä romaaneissaan Oksanen on käsitellyt Viron lähihistoriaa ja kansakunnan vaiheita, mutta nyt tapahtuvat sijoittuvatkin kesäiseen Helsinkiin ja vuoteen 2013. Historiallisen otteen sijaan Oksasen uudessa romaanissa on tutun realismin mausteena magiaa ja yliluonnollisia elementtejä sekä rikosromaanin piirteitä.

Kirjan alussa hypätään suoraan hautajaisten keskelle. Norman äiti on kuollut. Anita on jättänyt kenkänsä ja laukkunsa aseman penkin alle ja juossut suoraan metron eteen. Norma haluaisi selvittää, miksi hänen äitinsä teki itsemurhan. Vai oliko kyseessä edes itsemurha? Entä mitä haluaa mies, joka hautajaisten jälkeen tulee esittäytymään Anitan ystävänä?

Äitinsä kohtaloa selvittäessään Norma pääsee selville sukunsa kirjavista vaiheista ja Anitan hiusbisneksistä. Äiti oli jonkin aikaa ennen kuolemaansa aloittanut uuden työn kampaamossa. Norma ei ole arvannut, että työn taakse kätkeytyy tällainen vyyhti. Oksanen tuo tähänkin kirjaan mukaan ihmisoikeus- ja eettisyysongelmia hämärien hiustenpidennys- sekä kohdunvuokrausmarkkinoiden kautta. Kirjaan mahtuu myös häivähdys mielialasta yt-neuvottelujen täplittämässä Suomessa.

"Esimies tiputteli irtisanomisperusteet harkiten. Ääni voimistui, kun mies huomasi Norman kuivat silmät. Potkut olivat hänen oma vikansa, osoitus uppiniskaisuudesta ja työyhteisöä höllentävästä moraalista, kapinamielialan kylvämisestä hetkenä, jolloin tarvittiin ihan toisenlaista asennetta.Norma Ross myöhästeli jatkuvasti ja varoituksista huolimatta, uhmakas käytös oli selvästi lisääntynyt viime aikoina. Sitä Norman ei käynyt kieltäminen, hän saattoi vain salaa syyttää hiuksiaan, jotka olivat imeneet muiden ahdistusta ja muuttuneet yt-neuvottelujen aikana päivä päivältä jäykemmiksi. Niistä oli tullut vuoroin hankalasti leikattavaa piikkilankaa, vuoroin hamppuköyttä, ne olivat myöhästyttäneet häntä aamuisin, venyttäneet hänen lounastuntejaan ja niiden paino oli kasvanut ikään kuin ne olisivat valmistautuneet puolustamaan häntä sodassa. Ranteisiin oli alkanut koskea, hän oli keksinyt valitella hiirikättä. Ja sitten oli tullut äidin kuolema."

Olin hiukan yllättynyt siitä, että Oksanen on liittänyt romaaniinsa magiaa ehdottoman realismin sijaan, mutta tähän tarinaan muun muassa Tähkäpää-sadusta saatu inspiraatio sopii hyvin ja nivoo tarinan yhteen. Kielellisesti kirja on mielestäni tuttua Oksasta ja löydän siitä myös samanlaista jännitystä kuin esimerkiksi Puhdistuksesta. Norma ei saa kuitenkaan lukijaansa haukkomaan henkeään yllättävissä juonenkäänteissä, vaan ennemminkin pitää yllä alusta loppuun latautunutta tunnelmaa ja hitusen taianomaista ilmapiiriä.

Kirja ei nouse omaksi suosikikseni Oksasen tuotannosta osittain aihepiirinsä vuoksi. Itseäni koskettavat enemmän historialliset romaanit, mutta samalla tämä kirja voi avata Sofi Oksasen tuotantoa hiukan uudenlaiselle lukiijakunnalle. Tässäkin teoksessa Oksanen on mielestäni silti aivan omaa luokkaansa siinä, kuinka hän osaa yhdistellä erilaisia aiheita ja elementtejä yhdeksi eheäksi tarinaksi luoden siihen vielä mielenkiintoisen juonenkin.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Aluksi minun täytyy tehdä tunnustus: olen Oksas-fani. Tämän sanottuani voitte arvata kauan odottamani Kun kyyhkyset katosivat -romaanin olleen mieluinen yllätys, kun sain sen lahjaksi.

Tunteeni kirjaa kohtaan vaihtelivat monta kertaa. Aluksi ahmin sivuja innoissani, odottaen jälleen yhtä mullistavaa lukukokemusta kuin jokainen Oksasen kirjoista on minulle ollut. Kirjan alkupuoliskolla aloin kuitenkin kyllästyä. Ihmettelin, onko suosikkikirjailijani todella kirjoittanut näin tylsän kirjan. En edes päässyt oikeen perille, mistä kirjassa oli kyse. Jatkoin silti lukemista hiljalleen, ja tarina alkoikin muuttua jännittävämmäksi sivu sivulta. Kirjan lopun luin taas samanlaisella intohimolla kuin aiemmatkin Oksasen teoksesta. Kertomus kasvoi koko ajan, ja henkilöhahmot alkoivat selkiytyä. Kun palaset loksahtivat kohdilleen, olin yhtä mykistynyt kuin toivoinkin olevani. Kirja yllätti minut monta kertaa. 

Oksaselle tuttuun tyyliin, tässäkään kirjassa tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä. Yleensä olen pitänyt sitä ihan kivana ja jännittävänä valintana, mutta uusimmassa kirjassa se toimii aivan loistavasti. Tapahtumat ja henkilöhahmot tulevat tutuksi hiljalleen, ja joka luku paljastaa jotain uutta. Loppuratkaisuun Oksanen luo lukuhermoja kutkuttavan jännitteen.

Heti kirjan luettuani totesin, että tämä on pakko lukea toiseen kertaan. Luen harvoin jo kertaalleen lukemiani kirjoja uudestaan, mutta tämä teos tekee poikkeuksen. Koska juoni selkiytyy vasta lopussa, minulla jäi moni vihje ja motiivi huomaamatta. Tämä on luultavasti kirja, joka vain paranee lukukertojen myötä. Kirjoitan tästä kirjasta luultavasti enemmän joskus hamassa tulevaisuudessa, kun olen lukenut kirjan uudestaan ja päässyt juonen jäljille alusta alkaen. Jokohan Oksasella on uusi kirja työn alla? Sitä odotellessa.

Sofi Oksanen: Puhdistus

       Ruusun nimen osottauduttua kuolettavan pitkästyttäväksi en voinut enää vastustaa kirjahyllyssäni odottavaa Puhdistusta.

Kuva: fi.wikipedia.org

       Ihastuin Oksasen tyyliin luettuani kirjailijan esikoisteoksen, Stalinin lehmät pari vuotta sitten. Pidin myös Baby Janesta yhtä paljon, mutta jouduin odottamaan vuosia ennen kuin sain Puhdistuksen käsiini kirjastosta kirjan saaman suosion vuoksi.
     Odotukseni olivat tietysti korkealla, onhan teokselle myönnetty muun muassa Finlandia-palkinto, Runeberg-palkinto ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto. Aihepiiriltään Puhdistus ei vaikuttanut yhtä kiinnostavalta kuin Oksasen aiemmat teokset, mutta odotin innolla kirjan lukemista.
       Kirja punoo yhteen iäkkään virolaisnaisen, Aliide Truun ja nuoren Zaran tarinat. Eräänä aamuna Aliide löytää pihaltaan salaperäisen nuoren naisen. Kirja etenee takaumien avulla Stalinin lehmien tapaan. Aliiden ja Zaran synkät ja osin samanlaiset menneisyydet selkenevät hiljalleen tarinan hyppiessä 40- ja 90-lukujen välillä.
       Yhdeksi keskeisistä teemoista nousee seksuaalinen väkivalta, joka on jättänyt kirjan naisille syvät traumat. Teos raottaa myös elämää maanalaisessa vastarintaliikkeessä Neuvosto-Virossa. Kirja tuo mielenkiintoisella tavalla esille Viron historiaa yhden suvun menneisyyden kautta.
       Kerran kuulin erään tytön kritisoivan Puhdistusta kovaan ääneen koulumme käytävällä. Hän totesi kirjan olevan tylsä, koska alussa kerrottiin pitkän aikaa vain vanhuksesta, joka jahtaa kärpästä. En usko, että tyttö luki kirjaa ikinä loppuun ja itse asiassa kärpänen vaivaa Aliidea alussa vain sivun verran, kunnes hän huomaa nuoren tytön makaavan pihamaallaan. Lisäksi kärpänen on kirjassa mielenkiintoinen motiivi, jonka merkitystä jäin pohtimaan.
       Oksasen tyyli on koruton, mutta omaperäinen ja tunnistettava. Hänen valttejaan ovat kuvailun karuus ja suorasanaisuus. Vaikutelmaa tehostavat yksinkertaiset lauserakenteet. Joitain yksityiskohtia, kuten hajuja ja ääniä Oksanen kuvaa piinallisen elävästi.
       "Zara nyökytteli, oli kovasti samaa mieltä ja raapi samalla kynsistään lakkaa. Kyllä, kaikki vain juoksivat dollareiden ja fimmien perässä, ja kyllä, ennen kaikille oli töitä, ja kyllä, kaikki olivat nykyään varkaita, bisnesmiehiä muka. Zaran alkoi tulla kylmä, kankeus levisi poskiin ja kieleen asti, mikä hankaloitti muutenkin hidasta ja hapuilevaa puhumista. Kosteat vaatteet hytisyttivät. Hän ei uskaltanut katsoa Aliideen suoraan, vilkaisi vain naisen suuntaan. Mitä hän ajoi takaa? He juttelivat kuin tilanne olisi täysin tavallinen. Päässä ei pyörinyt enää yhtä pahasti. Zara työnsi hiukset korvien taakse kuin kuullakseen paremmin, nosti leukaa, iho tuntui tahmaiselta, ääni kohmeiselta, nenä värisi, lika liikkui kainaloissa ja nivusissa, mutta kevyt naurahtaminen onnistui sittenkin. Hän yritti jäljitellä ääntä, jota oli käyttänyt joskus aikoja sitten törmätessään vanhaan tuttuun kaupassa tai kadulla. Sellainen ääni tuntui kaukaiselta ja vieraalta, täysin sopimattomalta ruumiiseen, josta se lähti. Se muistutti maailmasta, johon hän ei enää kuulunut, ja kodista, johon hän ei enää voinut palata."
       Vaikka kirjaa on kritisoitu siitä, että se antaa hyvin mustavalkoisen kuvan arjesta Virossa Neuvostoliiton vallan aikaan, kirja on mielestäni palkintonsa ansainnut. Sofi Oksanen kirjottaa kaunistelematta aiheista, jotka vielä nykyäänkin ovat melko vaiettuja. Ehkä Puhdistus on saavuttanut suursuosion juuri siksi, että se tarttuu rohkeasti aina ajankohtaiseen aiheeseen. Omalla listallani kuitenkin Baby Jane ja Stalinin lehmät nousevat Puhdistuksen yläpuolelle.
       Viime viikolla ilmestyneessä Me naiset -lehdessä oli mielenkiintoinen haastattelu Oksasesta. Ilokseni sain selville, että voin tarttua uuteen Oksasen kirjaan jo syksyllä. Kun kyyhkyset katosivat julkaistaan elokuussa ja se käsittelee Viron lähihistoriaa, uskollisuutta ja uskottomuutta. Toivottavasti luvassa on vähintään edeltäjiensä veroinen teos!