Enni Mustonen: Emännöitsijä

Pidän yleensä historiaan liittyvistä kirjoista, mutta useimmiten päädyn lukemaan jotain traagista ja järkyttävää aihetta käsittelevää kirjaa. Evakkoretkistä, vankileireistä ja diktaattoreista olen siis lukenut jo vinot pinot, mutta harvemmin olen innostunut kirjoista, jotka käsittelevät arkista elämää menneinä aikoina. Olikin siis jossain määrin poikkeuksellista, että halusin välttämättä lukea Emännöitsijän sen osuttua eteeni kirjastossa.

Emännöitsijä on Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kolmas osa. Itselleni se oli kuitenkin ensimmäinen Mustosen kirja, johon tartuin. Mielestäni lukukokemusta ei juurikaan haitannut se, että en ole kahta aiempaa kirjaa lukenut. Uskaltaisin siis suositella tätä myös niille, jotka eivät ole ennen Ida Erikssonin seikkailuihin tutustuneet. Kirjassa tosin tulee ilmi paljon aiempien osien tapahtumia, joten jos haluaa varjella itseään juonipaljastuksilta, on parasta aloittaa ensimmäisestä osasta.

Eletään vuotta 1900 ja 20-vuotias Ida aloittaa uuden työn emännöitsijänä Albert Edelfeltin ateljeerissa. Uudessa pestissä Idan palkka nousee huomattavasti ja työmääräkin on aiempaa pienempi, koska hänen hommiinsa ei kuulu enää päivittäinen ruuanlaitto. Ida yllättääkin Edelfeltien perheen tarmokkuudellaan ja ahkeruudellaan hoitaessaan tehtävänsä paljon tunnollisemmin kuin aiempi taloudenhoitaja.

Emännöitsijässä Ida saa maistaa vapautta ensimmäistä kertaa, sillä enää hän ei ole tilivelvollinen kellekään omista menoistaan. Albert-isäntä matkustelee paljon ja Ida ehtii töidensä ohessa olla varsinainen lukutoukka sekä tutustua myös taidenäyttelyihin. Nuoren naisen elämään mahtuu myös romansseja.

"     En ikinä unohda ensimmäistä auringonnousua ateljeerin suuren ikkunan ääressä. Stenbergin tehtaankonttorin valkea torni kurotti taivasta kohti Siltasaaren rannassa. Sen takana aaltoili Berghällin kattojen kirjava meri ja niiden yläpuolella häämöttivät Alppilan kalliot ruusunpunaisessa usvassa. Sinä hetkenä tuntui siltä, että kaikki on mahdollista.
     Lopulta oli pakko sulkea ikkuna, etten saisi kuolemantautia. Kun lähdin kyökkiin, huomasin puulaatikon kannen jääneen raolleen. Talonmies oli täyttänyt laatikon eilispäivänä kukkuroilleen kuivia puita. Kohta räiskyi liedessä jo iloinen tuli. Minun hellani ja huushollini, ajattelin hilpeänä kaataessani kannusta lisää vettä lieden kiiltäväkylkiseen vesisäiliöön."

Hahmona Ida on aito ja viaton, mutta hän osaa myös ilmaista oman mielipiteensä jos niikseen tulee. Hän hoitaa velvollisuutensa hyvin tunnollisesti. 20-vuotiaana hän alkaa olla jo itsenäinen, rohkea nuori nainen. Myös muut kirjan henkilöt olivat mielestäni onnistuneita ja osaan oli selvästi haettu vaikutteita historiallisten henkilöiden oikeista luonteista.

Kirjasta huomasi, että taustatyö oli tehty huolella. Tarinasta löytyy todella paljon viitteitä todellisiin historian tapahtumiin sekä ajan yhteiskunnallisia asioita. Kyseessä onkin mielestäni loistava ajankuvaus, jossa limittyvät työväen elämä sekä Suomen kulttuurihistoria ja taiteilijasukujen vaiheet. Mustonen viljelee onnistuneesti vanhoja sanontoja ja ilmaisuja tekstissään.

Mielestäni kirja voisi sopia hyvin nuorille, jotka haluavat syventää tietämystään 1900-luvun alun elämästä. Kirjasta voi oppia niin menneen ajan kotitöistä, merkittävistä taiteilijoista kuin yhteiskunnallisista asioistakin. Idan tarinasta löytyy myös paljon samaistumispintaa, koska pohjimmiltaan nuoren naisen elämä oli hyvin samanlaista jo sata vuotta sitten.

Jos olet ihastunut Syrjästäkatsojan tarinoihin ja odottelet innokkaasti toukokuussa ilmestyvää neljättä osaa, kannattaa käydä kurkkaamassa myös Syrjästäkatsojan tarinoiden Facebook-sivua! Sieltä löydät vielä paljon lisää tietoa kirjoihin liittyvistä taustoista ja kurkistuksia neljännen osan asetelmiin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Jopas sattui, edellinenkin lukemani kirja oli Nousiaisen kynästä. Viimeksi kerkesin toki uhkailla lukevani myös Metsäjätin Maaninkavaaran ja Vadelmavenepakolaisen innoittamana. Kyllä kannatti.

Kirjailija oli siis jo vanha tuttu, mutta tutustuin tämän kirjan myötä täysin uuteen kirjaformaattiin. Löysin nimittäin kirjastosta Metsäjätin Miki-kirjana. Miki-kirjat ovat suunnilleen korttipakan kokoisia minikirjoja, jotka on helppo napata matkaan ja lukea lennossa. Pidin tästä formaatista kovasti, koska tapoihini kuuluu kanniskella kirjaa mukanani repussa. Tästä lähtien aion pitää kirjaston Miki-hyllyä tarkasti silmällä.

Siirrytään kuitenkin itse kirjan ruotimiseen. Metsäjätin keskiössä ovat pieni Törmälän kylä ja vaneritehdas, jonka ympärillä kyläläisten elämä pyörii. Nykyajan vaatimukset ovat kuitenkin saavuttaneet Törmälänkin ja suurkonserni Metsäjätti haluaa tehostaa tehtaansa toimintaa. Työhön valitaan Törmälässä kasvanut ja Helsingissä opiskellut ekonomi Pasi Kauppi. Hän on kovan paikan edessä yrittäessään säilyttää työpaikat tehtaalla, johon suurin osa ikätovereista on jäänyt töihin. Urahaasteiden lisäksi myös Pasin yksityiselämä on myllerryksessä. Hänestä on pian tulossa isä.

Pasin lisäksi kirjan kertojana on Pasin lapsuudentoveri Janne, joka on tehtaalla töissä kuumapuristimen hoitajana. Jannella olisi kykyjä muuhunkin, mutta kotoa peritty peripessimistinen elämänasenne on saanut hänet pitäytymään unelmiensa tavoittelusta ja jäämään Törmälään.

Koko kylän pohjavire on pessimistinen. Törmälässä on perinteisesti ajateltu ennemmin vihollisen haittaa kuin omaa etua. SDP ja Vasemmistoliitto ovat kamppaileet keskenään suurimman puolueen asemasta jo vuosikymmenet. Pasille vanhan tutun ja muuttumattoman työläiskylän sekä pinjansiementen ja rucolan makuisen Helsingin välillä on suuri kontrasti.

"Kävelen kierroksen ympäri Törmälää. Näyttää siltä, että aika monet asunnot ovat tyhjillään.
      Törmälä oli suurimmillaan neljäntuhannen asukkaan kunta. Sahan ja kuitulevytehtaan lakkautus on pienentänyt asukasluvun alle kolmentuhannen.
     Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita on kenties seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä lahjakkaasta."

"Kaikkiaan Törmälä on normaali suomalainen paikkakunta, kiva kesällä. Ei ehkä lamakesinä, mutta nousukauden kesinä vanhassa tukkisatamassa saattaa olla lämpiminä päivinä mukava tunnelma, ainakin alkuillasta.
     Ennakkoluulon ja pelon yhdistelmällä Törmälästä on kasvanut aistikkaan rasistinen kylä, joka on valmis katsomaan kieroon kaikkea uutta ja erilaista."

Kirjassa käsitellään Helsinki-Törmälä vastakkainasettelun lisäksi monia muitakin vastakohtia. Vaneritehtaan työntekijät joutuvat kohtaamaan Metsäjätin kasvottomaksi muuttuneen johdon yt-neuvotteluissa. Pasin ankea lapsuus alkaa selvitä hänen suomenruotsalaiselle vaimolleen Emilialle, joka on kasvanut varakkaassa.perheessä. Kirjassa luokkaerot nousevat selvästi esille.

Jos Vadelmavenettä ja Maaninkavaaraa yhdisti päähenkilöiden maaninen vihkiytyminen yhteen asiaan, tässä kirjassa teema erosi paljon aiemmasta. Minun on mahdotonta valita suosikkia näiden kolmen keskuudesta, mutta Metsäjätin on minulle aihepiiriltään mielenkiintoisin. Pidin erityisesti siitä, kuinka yt-neuvottelujen toivottomuus kuvataan myös keskiportaan johtajan näkökulmasta. Pasin saappaisiin hypätessään lukija alkaa pohtia, onko sittenkään niin auvoisaa taistella työntekijöiden toiveiden ja johtajien tulosvaatimusten ristitulessa.

Vaikka synkempää aihetta saa 2010-luvun Suomesta etsiä, kirvotti Nousiainen jälleen monet naurut tekstillään. Jonkinlaisesta lahjakkuudesta täytyy olla kyse, jos saa ihmisen nauramaan näin vakavan aiheen edessä. Pidän Nousiaisen toteavasta ja suorapuheisesta tyylistään. Kirjan parasta antia olivat Jannen nokkelat filosofoinnit

Joissain arvioissa olen lukenut Metsäjättiä ylistettävän jopa nykypäivän klassikkoteokseksi. Saa nähdä, vakiinnuttaako se asemansa suomalaisen kirjallisuuden tähtinimien joukossa. Sen voin jo kuitenkin sanoa, että kyseessä on loistava ajankuvaus 2000-luvun yt-neuvottelu-Suomesta. Luulen, että tämä kirja voi tehdä vaikutuksen niihinkin, joita Nousiaisen aiemmat teokset eivät viehättäneet. Toivottavasti tämä ei tule jäämään viimeiseksi Miika Nousiaisen kirjaksi, josta tänne saan kirjoittaa.

Sofi Oksanen: Norma

Yleensä olen uutuuskirjojen ja ajankohtaisten kirjatapausten suhteen reilusti jäljessä, mutta tällä kertaa olenkin ehkä lähestulkoon ajan tasalla. Tällä kertaa nimittäin kävin hankkimassa oman kappaleeni Sofi Oksasen uudesta kirjasta signeerattuna enkä jäänyt odottelemaan vuosiksi kirjaston varausjonoon.

Lehdet ovat otsikoineet pitkin syksyä Oksasen muuttaneen tyyliään täysin ja uudistuneen kirjailijana. Viimeisissä romaaneissaan Oksanen on käsitellyt Viron lähihistoriaa ja kansakunnan vaiheita, mutta nyt tapahtuvat sijoittuvatkin kesäiseen Helsinkiin ja vuoteen 2013. Historiallisen otteen sijaan Oksasen uudessa romaanissa on tutun realismin mausteena magiaa ja yliluonnollisia elementtejä sekä rikosromaanin piirteitä.

Kirjan alussa hypätään suoraan hautajaisten keskelle. Norman äiti on kuollut. Anita on jättänyt kenkänsä ja laukkunsa aseman penkin alle ja juossut suoraan metron eteen. Norma haluaisi selvittää, miksi hänen äitinsä teki itsemurhan. Vai oliko kyseessä edes itsemurha? Entä mitä haluaa mies, joka hautajaisten jälkeen tulee esittäytymään Anitan ystävänä?

Äitinsä kohtaloa selvittäessään Norma pääsee selville sukunsa kirjavista vaiheista ja Anitan hiusbisneksistä. Äiti oli jonkin aikaa ennen kuolemaansa aloittanut uuden työn kampaamossa. Norma ei ole arvannut, että työn taakse kätkeytyy tällainen vyyhti. Oksanen tuo tähänkin kirjaan mukaan ihmisoikeus- ja eettisyysongelmia hämärien hiustenpidennys- sekä kohdunvuokrausmarkkinoiden kautta. Kirjaan mahtuu myös häivähdys mielialasta yt-neuvottelujen täplittämässä Suomessa.

"Esimies tiputteli irtisanomisperusteet harkiten. Ääni voimistui, kun mies huomasi Norman kuivat silmät. Potkut olivat hänen oma vikansa, osoitus uppiniskaisuudesta ja työyhteisöä höllentävästä moraalista, kapinamielialan kylvämisestä hetkenä, jolloin tarvittiin ihan toisenlaista asennetta.Norma Ross myöhästeli jatkuvasti ja varoituksista huolimatta, uhmakas käytös oli selvästi lisääntynyt viime aikoina. Sitä Norman ei käynyt kieltäminen, hän saattoi vain salaa syyttää hiuksiaan, jotka olivat imeneet muiden ahdistusta ja muuttuneet yt-neuvottelujen aikana päivä päivältä jäykemmiksi. Niistä oli tullut vuoroin hankalasti leikattavaa piikkilankaa, vuoroin hamppuköyttä, ne olivat myöhästyttäneet häntä aamuisin, venyttäneet hänen lounastuntejaan ja niiden paino oli kasvanut ikään kuin ne olisivat valmistautuneet puolustamaan häntä sodassa. Ranteisiin oli alkanut koskea, hän oli keksinyt valitella hiirikättä. Ja sitten oli tullut äidin kuolema."

Olin hiukan yllättynyt siitä, että Oksanen on liittänyt romaaniinsa magiaa ehdottoman realismin sijaan, mutta tähän tarinaan muun muassa Tähkäpää-sadusta saatu inspiraatio sopii hyvin ja nivoo tarinan yhteen. Kielellisesti kirja on mielestäni tuttua Oksasta ja löydän siitä myös samanlaista jännitystä kuin esimerkiksi Puhdistuksesta. Norma ei saa kuitenkaan lukijaansa haukkomaan henkeään yllättävissä juonenkäänteissä, vaan ennemminkin pitää yllä alusta loppuun latautunutta tunnelmaa ja hitusen taianomaista ilmapiiriä.

Kirja ei nouse omaksi suosikikseni Oksasen tuotannosta osittain aihepiirinsä vuoksi. Itseäni koskettavat enemmän historialliset romaanit, mutta samalla tämä kirja voi avata Sofi Oksasen tuotantoa hiukan uudenlaiselle lukiijakunnalle. Tässäkin teoksessa Oksanen on mielestäni silti aivan omaa luokkaansa siinä, kuinka hän osaa yhdistellä erilaisia aiheita ja elementtejä yhdeksi eheäksi tarinaksi luoden siihen vielä mielenkiintoisen juonenkin.

Graeme Simsion: Vaimotesti

Sain viimein väkerrettyä blogiin hiukan miellyttävämpää ulkoasua. Samalla päivitin sivupalkkia: nyt voit käydä seuraamassa blogia blogipolussa oikeasta reunasta löytyvän painikkeen kautta!

Kuten viimeksi uhkailin, tällä kertaa käsittelyssä on ensimmäinen Graeme Simsionin romaaneista. Simsion on australialainen kirjailija ja tietotekniikan tutkija. Vaimotesti on hänen esikoisromaaninsa, jonka jatko-osa Vauvatesti käsiteltiinkin jo tässä postauksessa. Luin siis sarjaa käänteisessä järjestyksessä, mutta lukukokemusta tämä ei mielestäni haitannut.

Kuva: otava.fi/kirjat

Alkuun täytyy todeta, että tämä saattoi olla hauskin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Aiemmin olen vieroksunut huumoria kirjallisuudessa, mutta näiden kahden teoksen lukemisesta nautin valtavasti.

Kirjan päähenkilö on 39-vuotias genetiikan professori Don, joka haluaisi löytää itselleen vaimon. Sosiaaliset tilanteet eivät ole Donin osaamisaluetta, ja hän lähestyy ongelmaa tieteellisestä ja tehokkaasta näkökulmasta laatimalla kyselylomakkeen vaimoehdokkaiden seulomiseksi.

" "Olettaisin heidän käyttävän karsintavaiheessa kyselylomaketta." En ollut edes saanut lausetta loppuun, kun päässäni syttyi valo - ei tietenkään kirjaimellisesti.
       Kyselylomake! Ratkaisu oli päivänselvä. Tarkoitusta varten laadittu, tieteellisesti pätevä väline, joka nykyhetken parhaiden käytäntöjen avulla suodattaisi pois ajanhaaskaajat, epäjärjestelmälliset, jäätelödiskriminoijat, visuaalisesta häirinnästä valittajat, kristallipalloihin tuijottajat, horoskoopinlukijat, muotihullut, uskonnolliset fanaatikot, vegaanit, urheilunseuraajat, luomisopinkannattajat, tupakoitsijat, tieteellisesti lukutaidottomat ja homeopaatikot. Jäljelle jäisi ideaalitapauksessa täydellinen kumppani, tai realistisemmin ajateltuna järkevän mittainen lista esikarsinnan läpäisseitä kandidaatteja.
     "Don?" Se oli Julie, joka oli yhä linjalla. "Milloin haluaisit tavata?"
      Tilanne oli muuttunut. Tärkeysjärjestys oli vaihtunut.
      "Se ei ole mahdollista", sanoin. "Kalenterini on täynnä."
       Tarvitsisin kaiken käytettävissä olevan ajan uuteen projektiin.
      Vaimoprojektiin."

Lukijaa viihdyttävät kerta toisensa jälkeen ristiriidat ja koomiset tilanteet, joihin ajaudutaan, kun yhteiskunnan käyttäytymisnormit ja Donin suorasukainen lähestymistapa kohtaavat. Vaimoprojekti osoittautuu oletettua haastavammaksi hyvien ehdokkaiden pienen määrän takia. Hämmennystä Donissa aiheuttaa myös Rosie, joka ei lainkaan täytä vaimokandidaatille asetettuja kriteereitä, mutta saa Donin tuntemaan olonsa yllättävän mukavaksi.

Kirja etenee letkeästi eikä lukijan tylsistyminen ole vaarana. Juoni on mukaansatempaava ja matkalle mahtuu monenlaisia yllätyksiä. Huumorin ohella parasta kirjassa ovat aidot ja värikkäät henkilöhahmot. Toivottavasti saan seurata Donin ja Rosien seikkailuja vielä tulevaisuudessakin. Suosittelen vahvasti!

Graeme Simsion: Vauvatesti

Tämä iloinen yllätys tuli vastaan kirjaston VIP-pöydässä. Kirjan kansi vaikutti mielenkiintoiselta, mutta nimi hämäsi - onko tämä jokin äitiysopas? Tarkempi tarkastelu paljasti kirjan humoristiseksi romaaniksi, joten otin sen mukaani viikonloppulukemiseksi.

Kirja on jatko-osa Simsionin esikoisromaanista Vaimotesti. Kakkososan lukeminen ei kuitenkaan edellyttänyt ensimmäisen osan tuntemista. Tarinan päähenkilönä seikkailee genetiikan apulaisprofessori Don Tillman. Rillit huurussa -sarjan fanit saattavat löytää hänestä sheldonmaisia piirteitä.

Donin elämää vallitsevat tarkat rutiinit eivätkä sosiaaliset tilanteet ole hänen vahvinta alaansa. Aiemmassa osassa hän on onnistunut vaimoprojektissaan ja löytänyt vaimokseen Rosien kyselylomakkeen avulla. Vauvatestinkin aiheen voi arvata jo kannen perusteella. Rosie ilmoittaa olevansa raskaana. Don ei ole ennättänyt varautua perheenlisäykseen lainkaan, joten hän aloittaa kiivaan suunnittelun ja tutustumisen uuteen aiheeseen. Mitä ja kuinka usein odottavan äidin tulisi syödä? Entä kuinka estää äidin stressaantuminen sikiön stressihormonille altistumisen minimoimiseksi? Don yrittää parhaansa tulla asiantuntijaksi lapsen saamisessa, mutta kaiken hässäkän keskellä hänen avioliittonsa alkaa rakoilla.

Nautin tämän kirjan lukemisesta valtavasti! Donin hahmo on sympaattinen ja tahattoman hulvaton. Tapahtumat etenevät jouhevasti ja mies joutuu monenlaisiin absurdeihin kommelluksiin, useimmiten sosiaalisten rajoitteidensa takia. Lopussa kirja on ehkä jopa hiukan liikuttava, vaikka huumoritykitys jatkuukin.

Mielestäni kertomuksessa olisi ainesta elokuvaksikin. Ilokseni luinkin netistä, että elokuvaoikeudet ensimmäiseen osaan olisi myyty. Toivottavasti näen nämä vielä joku päivä valkokankaalla. Lisäksi toivoisin osaa kolme. Suosittelen!

P.S. Lukemisen jälkeen jouduin hankkimaan myös Vaimotestin luettavaksi, joten raporttia siitäkin piakkoin!

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Tällä kertaa arvioitavaksi pääsee toinen e-kirja kokemukseni. Kirja valikoitui luettavaksi aika sattumalta. Matkalla tylsistyminen alkoi vaivata, kun matkalukeminen oli jo loppunut. Onneksi äitini on kuitenkin ostanut itselleen e-kirjoja, joista valitsin luettavaksi yhden. Valinta osui ennestään tuntemattomaan kirjailijaan ja kirjaan, joka kuulosti lupaavalta takakansitekstin perusteella. Kirjaa kuvaa ehkä paremmin alkuperäinen nimi Husband's Secret.

Kuva: kirja.elisa.fi

"Cecilia Fitzpatrick on Australian 11. menestynein Tupperware-myyjä, kolmen kauniin tyttären ylpeä äiti ja uskollisen John Paulin rakastava vaimo. Eräänä päivänä hän löytää täydellisen kotinsa ullakolta kirjeen. "Avattava vasta kuoltuani", hänen miehensä on raapustanut kuoreen.

Lopulta uteliaisuus voittaa ja Cecilia lukee miehensä viestin - ja aika pysähtyy.

Kirjeessä John-Paul tunnustaa tehneensä jotain kauheaa. Niin kauheaa, että asian paljastuminen tuhoaisi paitsi Cecilian perheen myös monen muun ihmisen elämän. Mutta miten Cecilia voisi pysyä vaiti, saati jatkaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka on salannut häneltä totuuden kaikki nämä vuodet?"

Kuten takakannen perusteella voi odottaa, kirja alkaa jännittävästi. Jokainen kappale loppuu liian hyvään kohtaan, että kirjan viitsisi laskea alas. Tarina pyörii muutaman naishenkilön ja näiden perhe-elämän ja ihmissuhteiden ympärillä. Kuvioon liittyy myös vanha, ratkaisematon murhamysteeri.

Kirjassa ehdottomasti parasta antia onkin juoni. Vaikka arvaankin suuren salaisuuden jo etukäteen, riittää kirjassa juonenkäänteitä pitämään mielenkiintoa yllä. Sen sijaan kaikki hahmot jäivät mielestäni yksiulotteisiksi. Esimerkiksi Cecilian hahmoa värittää lähinnä täydellinen järjestelmällisyys. Hänen ruokakomerossaan Tupperware-purkit ovat siisteissä riveissä, ja siitä hänet tunnetaan. Tessin persoonaa taas määrittää hänen ujoutensa ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Näin ollen määrittelisinkin teoksen täydelliseksi kesälukemiseksi. Se ei ole liian vakavasti otettavaa tai monimutkaista kirjallisuutta kesähelteille (mitkä helteet?), mutta sisältää tarpeeksi jännittäviä tapahtumia rantapyyhkeellä luettavaksi.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Kyseessä on siis Mielensäpahoittaja-sarjan toinen kirja. Ensimmäisestä osasta kirjoitin jo täällä. Tällä kertaa en avaa Mielensäpahoittajan hahmoa sen enempää. Jos hän ei ole sinulle vielä tuttu, kannattaa ehkä aloittaa aiemmasta arviosta.

Kuva: Goodreads.com

Siirrytään siis suoraan toisen kirjan kuvioihin. Tässä osassa Mielensäpahoittaja joutuu uudenlaisen ongelman eteen. Aiemmin hänen luonaan käynyt kodinhoitaja vaihdetaan uuteen. Kuten yleensäkin, Mielensäpahoittaja vastustaa muutosta. Hän ei enää päästä kodinhoitajaa luokseen. Pari päivää Mielensäpahoittaja näkee nälkää, mutta sitten hän tarttuu emäntänsä reseptikirjaan. Alku on hankala. Silti Mielensäpahoittaja ei luovuta, ja lopulta naapurin Kolehmainenkin tahtoo käydä santsaamassa Mielensäpahoittajan pöperöitä.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ruoka pitää saada nopeasti. Pikaruoka, hätäruoka, laiskuusruoka. Tiskin takaa ojennetaan autoihmiselle paperipussi. Sisältö syödään etupenkillä. Kyllä on eväkset erikseen. Oikea ruoka alkaa viisi yli viisi, kun töistä palannut isäntä nostaa ensimmäisen perunan kattilasta."

Jos mahdollista, tämä kirja oli mielestäni ehkä vielä parempi kuin ensimmäinen. Tässä kirjassa luvut sitoutuvat tiiviimmin yhteen, ja juonella on enemmän merkitystä. Pääosassa ovat silti edelleen Mielensäpahoittajan nurinat ja sutkautukset.


Nyt jään odottelemaan, että löydän kirjastosta Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja -kirjan. Opus taitaa olla sen verran suosittu, että hetki voi tässä vierähtää. Myös muut Tuomas Kyrön kirjat ovat alkaneet kiinnostaa Mielensäpahoittajaan perehtymisen jälkeen, joten ehkä niistäkin kuullaan vielä täällä. Sillä välin käykää te piristämässä itseänne Mielensäpahoittaja-huumorilla!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Aiemmin tänä vuonna kävin elokuvissa katsomassa Mielensäpahoittajan. Filmi oli oikein viihdyttävä, ja nyt päätin perehtyä kahteen ensimmäiseen Tuomas Kyrön kirjoittamaan Mielensäpahoittajaan. Seuraavasta osasta nimeltään Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike luvassa lisää siis pian.

Tuomas Kyrö on kertonut saaneensa innoituksensa Mielensäpahoittajan hahmoon yleisönosastokirjoituksista. Syksyllä julkaistussa kirjoituksessa oikean elämän Mielensäpahoittaja kertoi, että hänen katiskansa oli viety ja että lättähatut olivat vieneet sen. Seuraavana keväänä tarina sai jatkoa, kun mies palasi asiaan kirjoittamalla uudestaan lehden palstalle. Tällä kertaa hän kirjoitti, että katiskaa ei oltukaan viety, vaan hän oli itse unohtanut sen. "Mutta jos sinä lättähattu olisit ollut paikalla, olisit kyllä vienyt sen!"

Alunperin Mielensäpahoittajan tekstejä on kuultu radiossa Antti Litjan tulkitsemina. Sen jälkeen kirjoitusten ympärille on luotu kolme kirjaa ja elokuva, ja onpa Mielensäpahoittajaa saatu lukea Helsingin sanomistakin.

Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias mies, joka asustaa yksin omakotitaloa maaseudulla. Hänen vaimonsa on hoitolaitoksessa ja ainoa ystävä, Yrjänä on kuollut. Kirjassa esiintyvät myös yksi Mielensäpahoittajan pojista sekä miniä, jotka asuvat kaupungissa. Koska Mielensäpahoittajan purnausta ei ole moni kuuntelemassa, hän kirjoittaa näkemyksiään lehden yleisönosastolle. Näistä kirjoituksista rake
ntuu novellimuotoinen kokoelma, joka on aika nopealukuinen.

Tässä kirjassa juoni ei ole täysin koherentti tai edes olennainen, vaan Mielensäpahoittaja valittaa aina muutaman sivun pituisesti kerrallaan jostain häntä närkästyttäneestä aiheesta. Ärsytystä herättävät erilaiset nykyajan kotkotukset ja ilmiöt light-tuotteista maanteiden kunnostamiseen. Kyllä routavaurio on luontainen nopeusrajoitus.

Kuva: finnkino.fi

Mielensäpahoittaja on samaan aikaan juro ja hellyttävän sympaattinen. Hahmona Mielensäpahoittaja vaikuttaa melko kärjistetyltä ja karikatyyriseltä, mutta toisaalta persoona on niin todellinen, että kirjan voisi ajatella perustuvan oikeaan henkilöön. Tällaisiin oman elämänsä Mielensäpahoittajiin törmää aina silloin tällöin, kuten Tuomas Kyrö lehden palstalla.

Suosittelisin siis ehdottomasti huumoria kaipaavalle tutustumista Mielensäpahoittaja-kirjoihin, elokuvaan, äänikirjoihin tai kuunnelmiin. Seuraava osa kirjoista on minulla jo luettuna, joten arvostelu onkin kirjoittamista vaille valmis. Pysykää toki kuulolla.

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani

Kosmologi Stephen Hawking on tullut tunnetuksi kansantajuisista tiedekirjoistaan, joista tunnetuin on Ajan lyhyt historia. Hawkingin omaelämänkerrassa leikitelläänkin suosikkiteoksen nimellä osuvasti, sillä lyhyt tämä kirja ainakin on. Kirjassa on myös paljon kuvia, jotka tekevät tekstistä elävämmän.

Kuva: kirja.fi

Aluksi Hawking kertoo lapsuudestaan, perheestään ja opiskeluistaan. 21-vuotiaana hänellä diagnosoidaan ALS-tauti, joka saa näkemään elämän uusin silmin. Tuolloin hänelle luvattiin vain pari vuotta elinaikaa.+ Kirjassaan hän pohtii myös vammaisuutensa vaikutusta suosioonsa. Ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita vammaisesta ja erityisen älykkäästä tiedemiehestä.

Perhe-elämäänsä ja avioliittojaan Hawking valottaa aika niukasti. Ehkä aiheesta saisi enemmän irti lukemalla hänen ex-vaimonsa Jane Hawkingin kirjan Travelling To Infinity: My Life With Stephen tai kirjaan perustuvasta elokuvasta Kaiken teoria.

Kirjan lopussa perehdytäänkin enemmän tieteeseen, ja Hawking haluaa selkeyttää joitain käsitteitä, joita hän käsittelee muissa teoksissaan. Tämä osio vaatii aiheeseen perehtymättömältä hiukan keskittymistä, mutta on kuitenkin ymmärrettävissä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli nopea ja tiivis vilkaisu Stephen Hawkingin elämään, uraan ja ajatuksiin.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Tätä kirjaa kohtaan minulla oli jo jonkinlaisia odotuksia. Olihan teos jopa Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2012. Haaveilin kirjan lukemisesta jo tuolloin, mutta kymmenet ja taas kymmenet kirjaston varausjonossa odottavat ihmiset saivat minut lykkäämään lukemista aikaan, jolloin kirjan suosio on jo vähän hiipunut. Kirja kuulosti kovin lupaavalta. Päähenkilö, Julie on 47-vuotias ranskalaisnainen, joka on opiskellut historiaa ja toimii maihinnousuoppaana kierrättäen turisteja normandialaisen pikkukylän rannoilla. Itse luokittelen kiinnostuksen kohteisiini sotahistorian ja -kirjallisuuden, joten ajattelin kirjan olevan näiltä osin minulle mieluinen. Historiallisten maisemien lisäksi kirjasta löytyy myös tragediaa, kun Julie saa aviomiehensä kiinni pettämisestä ja heidän tyttärellään diagnosoidaan leukemia. Kuvauksen luettuani totesin, että tässä on koossa ainekset todella sykähdyttävään kirjaan. Epäilin jopa kirjan olevan liian suuria tunteita herättävä. Fiktiiviset hahmot saavat minut toisinaan yliempaattiseksi.

Kuva: like.fi

    "Emme katso Henrin kanssa toisiamme. Istumme samankorkuisina ja pelokkaina, istumme rinnakkain, odotamme hiljaa että puhelu päättyy, puhelu, jonka sanoja me emme suureksi osaksi ymmärrä.
      Sitten ylilääkäri katsoo meihin.
      Leukemia, hän sanoo rauhallisesti.
      Katson ylilääkäriä, se puhuu minulle, se sanoo leukemia.
      Emmalla on akuutti leukemia, ylilääkäri sanoo. Verisyöpä.
      Emmalla on syöpä, Emma on kahdeksan, Emmalla on verisyöpä.
      Tämä muuttaa kaiken. Tämä muuttaa aivan kaiken.
      Tässä me olemme.
      Kuuntelen ylilääkäriä, en katso Henriä. Olen hiljaa, vain kuuntelen.
      Luuytimen tuottamat valkosolujen esiasteet muuttuvat pahanlaatuisiksi syöpäsoluiksi. Meidän tehtävämme on nyt estää syöpäsolujen syntyminen. ylilääkäri sanoo.
      Akuutin leukemian paranemisprosentti Emman ikäisillä potilailla on yli kahdeksankymmentä prosenttiä, ylilääkäri jatkaa.
      Kuinka paljon yli? Promillen yli vai läheneekö luku sataa? Kuinka paljon ennuste voi tarkalleen olla?
      En kykene kysymään mitään."

Aloitin kirjan mielenkiinnolla. Teksti on helppolukuista ja tapahtumat etenevät nopeasti. Pian perheen nuori lapsi on jo letkuihin kytkettynä ja vanhemmat mykkäkoulussa. Tässä vaiheessa alan epäillä jonkin olevan pielessä. Jostain syystä Julien onneton elämäntilanne ei aiheuta minussa oikeen minkäänlaisia tunteita. Julien minäkerronta kuvaa hätääntyneen äidin tunteita lyhyillä lauseilla, toistolla ja luetteloilla. Sen lisäksi, että Julien työ käsittelee sotaa hän on joutunut sotaan myös avioliitossaan sekä sotaan leukemiaa vastaan. Kuitenkin kahlaan tekstiä läpi kokematta kummempia tunne-elämyksiä. Ehkä se johtuu osittain tekstin toteavuudesta. Julien tunteista sain irti lähinnä paniikin lapsen terveydentilasta sekä katkeruuden aviomiehen uudesta naisesta. Alussa Julien hätääntyminen on perusteltua. Kirjassa kuvailtu tilanne on omiaan laukaisemaan shokin äidissä. Kuitenkaan odotusteni vastaisesti kirja ei koskaan edennyt kriisin käsittely- ja suremisvaiheeseen. Olisin toivonut kuvailevampaa ja tunteikkaampaa kerrontaa alkujärkytyksen hälvettyä.

Kuten alussa totesin, kirjan teemat olivat mielenkiintoisia ja yhdistelmänä jännittävä sekä uudenlainen. Juonessakaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään yllättävää, vaan asiat etenivät niin kuin odotinkin, tosin ilman toivomaani suurta tunnelatausta. Yllätyin, että juonenkulku oli näinkin yksinkertainen. Kirjan lukemisen jälkeen olin aika hämmentynyt siitä, kuinka se ei ollenkaan vastannut odotuksiini. Suuntasin tietysti nettiin lukemaan muiden kokemuksia ja onneksi löysin Hannan blogimerkinnän Kirjainten virrassa -blogista! Olin jo varma, että tunneälyssäni tai kirjallisuuden tulkinnassani on jotain perustavanlaatuista vikaa.

Samalla törmäsin kirjan ympärillä velloneeseen kohuun, jolta olin aiemmin välttynyt. Kirjailijan sisko perheineen alkoi syyttämään Helsingin sanomissa Ala-Harjan käyttäneen heidän tuskaansa tehdäkseen bisnestä. Heidän poikansa sairastui leukemiaan vuonna 2010. Tämä poru kummastutti minua. Oliko kyseessä julkisuustemppu? Vai oliko kirjailija kirjoittanut ja julkaissut romaanin mainitsematta inspiraationsa lähteestä siskolleen? Siskokset kuitenkin ovat olleet muutoin yhteyksissä, koska jutussa mainittiin kirjailijan käyttäneen lähes suoraan materiaaleinaan tekstiviestejä, sähköposteja ja Facebook-päivityksiä.

Perhe kysyy, onko tällaisiin tapauksiin mitään eettisiä ohjeita. Käytin aikaa asian pohtimiseen. Tavallinen sähköposti tai muu vastaava yhteydenpito ei taida kuulua tekijänoikeuslain piiriin, koska teoskynnys ei välttämättä ylity. Onko silti oikein kopioida sukulaislapsen sairaskertomus omaan romaaniin? On se ainakin minusta vähän arveluttavaa. Toki kirjailija imee kaikki vaikutteensa ympäristöstään, mutta yleensä piirteitä ja sattumia yhdistellään fiktiossa niin, että fiktiiviset hahmot ovat todella fiktiivisiä. Mielestäni on hassua, että Ala-Harja ei ollut tahtonut edes omistaa tätä teosta syövän kokeneelle siskonpojalleen.

Oli sitten kyseessä mainostemppu tai outo perheensisäinen välien selvittely lehtien palstoilla, eivät kohu, kirja ja kirjailija herättäneet suuria positiivisia tunteita. Tulipa luettua kuitenkin.

Jari Järvelä: Särkyvää

Teemu on ylipainoinen, avioeron kokenut keski-ikäinen suomalaismies. Hän yritti polttaa talonsa eikä ex-vaimo Heli anna hänen enää tavata lapsia. Katkeroituneena Teemu starttaa Lada 1200L:n suuntana Pamplonassa järjestettävä härkäjuoksu. Hän on päättänyt tehdä itsemurhan miehekkäimmällä tavalla. Matkalla kyytiin hyppää myös liftaava tyttö, Agnes. Pitkällä matkalla Espanjaan heille kehittyy omaperäinen ystävyyssuhde.

Kuva: kirja.fi

Kirjan juoni oli mielestäni hyvä ja viihdyttävä. Lukemisen jälkeen pohdin, että tässä romaanissa olisi ehkä aineksia elokuvaan. Olisin ihan mielelläni katsonut Teemun ja Agnesin road tripiä kotisohvalla lauantai-iltana. Kirjassa jotkin asiat kuitenkin häiritsivät minua. Päähenkilö Teemu oli mielestäni ärsyttävä. Vaikka hahmon on luultavasti tarkoituskin olla liioteltu, alkoi Teemu tuntua kaikessa kurjuudessaan yliampuvalta. Eron jälkeistä katkeroitumista oli havaittavissa, mutta siitä alkoi mennä maku Teemun syyttäessä ex-vaimoaan suurin piirtein kaikesta. Teemun hahmo oli aika yksiulotteinen: hän oli vaan ruikuttava, katkeroitunut mies. Agnes oli hahmona minusta kiinnostavampi. Tämä saattoi johtua osittain siitä, että tytön elämäntilannetta ei paljon avattu Teemun surkutellessa omaansa. Tietynlainen salamyhkäisyys toi kuitenkin hyvän lisän hahmoon. Kirjassa Teemu kertoi asioita bloginsa kautta, mikä oli minulle uutta kirjallisuudessa. Ideana päähenkilön ajatusmaailman valottaminen blogipostausten kautta oli mielestäni hauska, mutta käytännössä se ei tuonut juuri lisää kirjaan. Blogia kirjoittaessaan Teemun surkeus kärjistyi, ja minua ärsytti tapa, jolla Teemu parjasi jatkuvasti ex-vaimoaan, isäänsä ja siskoaan. En myöskään ymmärtänyt, miksi blogin kommenteissa puhuttiin jatkuvasti tupajumeista ja hevosmuurahaisista. Liittyiköhän niihin jotain symboliikkaa?

Ei kirja kuitenkaan aivan kelvoton ollut. Siitä kertoo sekin, että jaksoin helposti lukea romaanin loppuun, vaikka juoni ei edennyt kovin nopeasti. Teemun ja Agnesin automatka oli pitkä, mutta se ei ollut pitkästyttävää lukemista. Kirjassa riitti myös huumoria ja tragikomediaa. Pidin härkäjuoksua mielenkiintoisena aiheena kirjassa. Hyvää oli myös se, että loppuratkaisua en osannut päätellä etukäteen. Ai niin, pidin myös siitä, kuinka kirja ulkoasultaan kuvasi Teemun peräluukussa kuljettamaa pahvilaatikkoa. Tässä oli pitkästä aikaa kansikuva, joka herättää mielenkiinnon.

Kauko Röyhkä- Juha Metso: Et muuten tätäkään usko- Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä

Aikalailla kuukausi sitten löysin viimein kirjastosta Ville Haapasalon 1990-luvusta Venäjällä kertovan et kuitenkaan usko -kirjan. Oman mielipiteeni kerkesinkin jo kirjoittaa. Tarinat olivat mielenkiintoisia, mutta jotain jäin kaipaamaan. Lisäksi minulle hiukan tökki tapa, jolla Röyhkä oli kirjoittanut itsensä mukaan. Halusin kuitenkin lukea tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan, joka puolestaan kertoo Haapasalon 2000-luvusta. Tällä viikolla onni suosi, ja kirja sattui olemaan paikalla kirjastossa, joten tässä tunnelmani teoksen lukemisen jälkeen.

Kuva: docendo.fi

Kirja jatkaa luonnollisesti hyvin samoissa merkeissä edellisen kanssa. Tämäkin osa on haastattelumuotoinen ja tarinaa siivittävät Juha Metson valokuvat. Haastattelumateriaalit kirjaan on kerätty noin viikon aikana Georgian Tbilisissä, jossa ilmeisesti oltiin tekemässä myös jonkin sortin keittokirjaa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla?

Tässä kirjassa ote on mielestäni vakavampi kuin edellisessä. Keskustellaan maailman politiikasta- Georgian ja Ukrainan tilanteista, Sotshin olympialaisista, Venäjän luokkaeroista ynnä muusta. Uskomattomia tarinoita tästäkin osasta löytyy, mutta ei niin paljoa kuin ensimmäisestä osasta eivätkä ne yltäneet ihan samoihin sfääreihin. Kirjassa Haapasalo valottaa myös suosittujen 30 päivän matkailuohjelmien taustoja.

Haapasalon kertomukset olivat mielenkiintoista luettavaa, ja kuten aiemmin totesin, odotan edelleen kunnollista elämäkertaa hänestä. Miehelle on sattunut ja tapahtunut niin paljon, että aineksia olisi vaikka minkälaiseen romaaniin. Hän myös tuntee sekä suomalaisen että venäläisen kulttuurin, ja on kiinnostavaa kuulla naapurimaiden eroista joltain, joka on ikään kuin valtioiden välissä.

Kuitenkin tämä kirja oli mielestäni joka taholla heikompi esitys kuin ensimmäinen osa. Tämä on surullista, sillä ainekset vähintään yhtä hyvään jatko-osaan olivat olemassa. Ehkä kiire ja halu tahkota rahaa ovat verottaneet laatua.

Tämäkään kirja ei ole pitkä, vaan sen lukee läpi muutamassa tunnissa. Kuitenkin huomasin joidenkin asioiden toistuvan kirjassa kaksi tai kolmekin kertaa. Tällaisia tapauksia olivat esimerkiksi Georgian kriisin alku sekä Suomensukuiset 30 päivässä -ohjelman kuvaukset. Mielestäni näin kompaktissa teoksessa ei ole tilaa käydä samoja asioita läpi kerrasta toiseen. Vaikka asiat olisivat nousseet esiin haastattelutilanteissa toistuvasti, olisi Röyhkä kirjaa kootessaan voinut mielestäni kerätä samasta aiheesta käydyt keskustelut loogisesti yhteen lukuun ja poistaa päällekkäiset asiat.

Tässä kirjassa minua ärsyttivät jopa vielä edellistä osaa enemmän Röyhkän kommentit Haapasalon tarinoinnin keskellä. Kommentit eivät vie keskustelua eteenpäin vaan useammin keskeyttävät tai häiritsevät sitä. Haapasalo myöskään harvemmin tarttuu näihin kommentteihin, joten minusta ne olivat turhaa kirjan täytettä.

Välillä Röyhkän kommentit saivat minut myös ihmetyksen valtaan. Haapasalo kertoi juntti-imagonsa olevan tietoinen valinta, jonka jälkeen Röyhkä kommentoi imagon miettimisen olevan todella älykästä ja epäili, että monet muut näyttelijät ovat paljon yksinkertaisempia kuin Haapasalo, joka pohtii tällaisiakin asioita. Pidän aika kummana sitä, kuinka erikoista Röyhkästä tietoinen julkisuuskuvan luominen oli. Luulisi hänen tehneen sitä itsekin. Vähäpätöisempiäkin mediaesiintymisiä varten järjestetään mediakoulutuksia ja haetaan imagoa, puhumattakaan näyttelijöistä, joiden työ edellyttää julkisuutta. Lisäksi minua ihmetytti, ettei Röyhkä ollut kuullut esimerkiksi hiihtovalmentajan tipahtamisesta hissikuiluun Sotshin olympialaisten aikaan, vaikka muistan tapauksen olleen jokaisen lehden otsikoissa.

Kumma kyllä Juha Metson kuvatkaan eivät sytyttäneet tässä kirjassa. Ihan kivoja ne olivat, mutta mitään kuvaa en palannut katsomaan kuten viime kirjaa lukiessa. Mielessäni kävi, että kuvamateriaalikin olisi kerätty nopeammin ja pienemmästä valikoimasta ei ole yhtä paljon sykähdyttäviä kuvia löytynyt kuin viimeksi.

Yhteenvetona voisin todeta tämän kirjan sopivan varmasti niille, jotka edellisestäkin kirjasta pitivät. Myös niiden, joita Haapasalon ura kiinnostaa kannattaa tämä kirja lukea, vaikka se ei tarjonnutkaan niin paljon uutta kuin ensimmäinen osa. Itselleni päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne, että kirja on kasattu nopeasti, rahankiilto silmissä edellisen kirjan menestyksen jälkeen. Onhan tätä kirjaa sen verran mediassa rummutettukin, että tekijöille projekti oli varmaan ihan onnistunut.

Markus Hotakainen: Onko siellä ketään: Avaruuden älyä etsimässä

Tämäkin kirja kuuluu sarjaan kirjaston pikalainapöydältä löydettyä. Tästä kirjasta en ollut kuullut etukäteen mitään, mutta nähtyäni sen se oli aivan pakko lukea. Onneksi tiemme kohtasivat.

Fyysikko Enrico Fermi pohti aikoinaan maan ulkopuolista elämää. Aurinko on suhteellisen nuori tähti, joten Aurinkoa vanhempia tähtiä täytyy olla miljardeja galaksillamme. Tästä Fermin päätteli, että on lähes väistämätöntä, että joillain tähdistä on maankaltaisia planeettoja. Jos Maata pidettäisiin tyypillisenä tapauksena, joillekin näistä maankaltaisista planeetoista olisi voinut kehittyä myös älykästä elämää. Näin ollen voisi olettaa, että olisimme saaneet viitteitä maan ulkopuolisesta älykkäästä elämästä. Päättelyketjunsa jälkeen Fermi lausahti:"Missä kaikki ovat?".

Saman kysymyksen äärellä on myös Hotakainen uudessa teoksessaan. Kirjassa käsitellään melko kattavasti eksoplaneetat, niiden etsintämenetelmät, elämän edellytykset sekä mistä ja miten sitä voidaan etsiä. Hotakainen pitäytyy kuitenkin keskittymästä liikaa yksityiskohtiin, teoriaan ja kaavoihin, ja teos pysyy hyvin kansantajuisena. Lukijan ei tarvitse olla ihan ajantasalla ulkoavaruuden kartoituksessa, sillä kirjassa luodaan hyvä ajankohtaiskatsaus löydettyihin eksoplaneettoihin. Tosin tämä ajankohtaisuus tulee varmasti muuttumaan hyvin nopeasti tiedon päivittyessä. Ensimmäinen eksoplaneetta löydettiin vuonna 1992, tämän vuoden helmikuussa eksoplaneettoja oli löydetty jo 1700 kappaletta. Suurimman osan löydöistä, yli tuhat planeettaa on tehnyt Kepler-teleskooppi, joka oli toiminnassa 2009-2013. Varmistettuja löytöjä tehdään siis alati kasvavalla nopeudella.

Älyllisen elämän löytyminen ei ole kuitenkaan vielä käsillä. Elämän merkkien etsiminen kaukaisilta planeetoilta on tällä hetkellä hankalaa. Toistaiseksi havaintoja on yritetty tehdä esimerkiksi kuuntelemalla radiosignaaleja avaruudesta. Kuitenkaan Maasta käsin ei olla vielä onnistuttu nappaamaan alienien radiolähetyksiä- vai ollaanko? Hotakainen mainitsee kirjassaan niin sanotun wow-signaalin. Vuonna 1977 radioteleskooppi Big Ear havaitsi voimakkaan, 72 sekuntia kestäneen signaalin. Nimensä signaalille antoi tähtitieteilijä Jerry R. Ehman, joka merkkasi tulosteeseen muistiinpanoksi "Wow!" viitaten signaaliin. Lukuisista yrityksistä huolimatta signaalia ei ole enää havaittu uudestaan. Näin ollen sen lähdettä ei ole voitu määrittää. Arvailuja on kuitenkin esitetty. Ehman itse epäili säteilyn olevan peräisin Maasta ja heijastuneen takaisin teleskooppiin avaruusromusta. Hän kuitenkin kumosi väitteensä myöhemmin, kun havaittiin, että säteilyn taajuus oli sellainen, jota maanpäälliset lähettimet eivät käytä. Wow-signaali voi jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.

Hotakainen oli mielestäni koonnut niin hyvin tietoa älyllisen elämän synnystä, etsinnästä sekä mahdollisuuksista Maan ulkopuolella, että voisin suositella kirjaa kaikille, joita kiinnostaa kansantajuinen, muttei liian yksinkertaistettu lähestyminen Maan ulkopuoliseen elämään. Suositukseen täytyy kuitenkin liittää varoitus: ainakin itsestäni tuntui, että kirja herätti jopa enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastasi. Voi siis olla, että tämän kirjan jälkeen lukija huomaa raahaavansa kotiinsa yhä uusia ja uusia tietokirjoja ulkoavaruudesta. Tämä kirja toimiikin varmaan parhaiten yhteenvetona niille, joiden tiedot eivät ole enää ajantasalla nopeasti etenevästä avaruuden kartoituksesta sekä niille, jotka ovat vasta alkaneet perehtyä ulkoavaruuden mysteereihin.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Tulipa pitkästä aikaa lainattua kirjastosta hyvin satunnainen kirja. Edellisiä kirjoja palauttaessani loin silmäyksen pikalainojen pöytään. Sieltä minua takaisin tuijotti musta kissa. Muistelin nähneeni samannäköisen kissan jossain, ehkä Aamulehden kirja-arvioissa, joten nappasin sen mukaani.

Kissani Jugoslavia on Pajtim Statovcin esikoisteos. Kirjassa kaksi tarinaa limittyy keskenään. Toisessa tarinassa kertojana on Bekim, Suomeen Jugoslaviasta perheensä kanssa muuttanut nuori mies. Toinen tarina alkaa 1980-luvun Jugoslaviasta, ja sen kertojana on Bekimin äiti Emine. Emine on nuori tyttö, joka odottaa tulevia häitään. Hän menee naimisiin Bajram-nimisen miehen kanssa, jonka hän on tavannut kerran ohimennen. Bajramin vaikutus näkyy kummassakin kertojassa, ja hän on yksi yhdistävistä tekijöistä kertomusten välillä. Yhteistä on myös vieraaseen maahan sopeutuminen ja suomalaisten kuvaus maahanmuuttajan silmin.

Kirjassa ajateltavaa antoivat monet kissat ja käärmeet, joilla on symbolinen merkitys. Itselleni ei vielä lukukokemuksen aikana avautunut eläinten symboliikka. Ihmettelin myös sitä, kuinka yksi kirjan kissoista on puhuva ja inhimillistetty, kun taas muut eläimet on kuvattu tavallisina kissoina ja käärmeinä. Jugoslaviassa kissaa pidetään iljettävänä olentona. Nuori Bekim näkee kirjassa hirveitä painajaisia käärmeistä. Lukemisen jälkeen löysin pohdinnoissani eläimille mahdollisia merkityksiä. Samalla kirjan juoni ja henkilöhahmojen tuntemukset selkiytyivät hiukan symboliikan kautta.

Jostain syystä minuun vetosivat enemmän Bekimin osuudet, kertomukset hänen miessuhteistaan, elämästä kissan ja käärmeen kanssa sekä sopeutumisesta Suomeen. Pidin Eminen osuuksia ennalta-arvattavampina, joten niiden lukemista en odottanut yhtä innokkaasti. Myös kerronta eri osioissa poikkesi hieman toisistaan. Eminen osuuksissa teksti oli ehkä vähän perinteisempää kuin Bekimin osuuksissa, joissa lauserakenteet olivat välillä pitkiä.

Kyseessä on ehdottomasti loistava esikoisromaani, jossa on onnistuttu yhdistelemään monenlaisia teemoja ja elementtejä kirjan jäämättä silti hajanaiseksi. Teokselle kerettiinkin jo myöntää Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinto, eikä ihan syyttä. Minulle kirja ei kuitenkaan ollut mikään elämää suurempi kirja, se oli lähinnä hyvä kirja. Kirjailijassa havaitsin kuitenkin jotain sellaista poikkeuksellisuutta ja potentiaalia, että jään ehdottomasti odottamaan hänen tulevaa tuotantoaan.

Piper Kerman: Orange Is The New Black- Vuosi vankilassa

Tällainen kirja lähti pikalainahyllystä mukaan, kun kirjastossa pyörähdin. Orange Is the New Blackiin olen tutustunut tv-sarjan kautta, johon koukutuin Netflixissä. Olin katsonut sarjaa jo aika pitkään ennen kuin kuulin, että se perustuu jossain määrin Piper Kermanin kirjoittamaan kirjaan. Kirjassa Kerman kertoo vuodestaan naisten vankilassa.

Itselläni ei ole minkäänlaista kosketuspintaa vankilaelämään enkä juuri tiennyt vankilaoloista tai -käytännöistä. Tämänkin puolesta oli mielenkiintoista perehtyä tähän tv-sarjaan sekä kirjaan. Sarjaa katsoessa pohdin joskus, kuinka totuudenmukaisia kuvaukset vankilan arkielämästä olivat. Nyt kirjan lukeneena voisin sanoa tapahtumien pitäneen paikkansa monelta osin, mikäli Piper Kermania on uskominen. Toki sarjaan oli lisätty rutkasti draamaa ja ihmissuhdesotkuja, mikä ei välttämättä ole huono asia.

Kirjassa ei siis ollut mitään huikeaa juonenkaarta, jollaista tv-sarjassa kehitellään. Piper joutuu vankilaan nuoruudenaikaisen huumeporukoihin sekaantumisen takia. Kirjassa kuvaillaan Piperin sopeutumista vankilaan, hänen vankilaystäviään, tapaamisia kihlatun kanssa ja vapautumisen odotusta. Kirjan hahmoista on helppo tunnistaa piirteitä monista tv-sarjan hahmoista, mutta monet tv-sarjan henkilöt ovat yhdistelmiä useammista oikeista henkilöistä. Kirjassa on myös enemmän hahmoja, mikä saa kirjan välillä tuntumaan sekavalta. Moniin hahmoihin ei perehdytä kovinkaan tarkasti, joten lukuisat vankilan asukit eivät jää erityisesti mieleen. Välillä huomasin, että hahmot ikään kuin esiteltiin lukijalle useampaan kertaan. En tiedä, oliko syynä se, että lukija ei olisi kuitenkaan muistanut lyhyttä esiintymistä tehnyttä henkilöhahmoa vai eikö kirjailija itsekään pysynyt kartalla, ketkä olivat jo aiemmin esiintyneet kirjassa.

Kerman halusi selvästi myös vaikuttaa ja ottaa kantaa Yhdysvaltain oikeusjärjestelmään ja vankilatuomioiden käytäntöihin. Erityisesti häntä huolettaa, kuinka monet vapautuvista vangeista jäävät täysin tyhjän päälle. Heillä ei ole töitä tai kotia odottamassa, toisin kuin Piperilla eikä heille anneta minkäänlaista valmennusta ulkomaailman kohtaamisesta vankeustuomion jälkeen. Käsittääkseni Norjassa vankien kehittäminen ja tukeminen on viety äärilleen eikä vankiloita pidetä rangaistuslaitoksina, vaan enemmänkin rikollisten eheyttämisenä. Internetissä on kiertänyt kuvia, joissa norjalainen vankila esiintyy paljon modernimpana, tyylikkäämpänä ja virikkeellisempänä kuin oma opiskelija-asuntoni. Kiinnostaisi tietää, onko Kerman kuullut Norjan mallista, ja onko sen toimivuudesta tehty tutkimuksia.

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan mielenkiintoinen, ei ehkä jännittävä ja lukuhermoja kutkuttava, mutta luulisin, että OITNB-sarjaa seuranneet saavat tästä irti jotain. Tosin olen kuullut myös mielipiteitä, että kirjan lukeminen pilaa joiltain sarjan seuraamisen nautinnon ja ymmärrän tämänkin näkökulman. Voin kuitenkin kertoa niille, jotka epäilevät lukemista, että jännitystä sarjassa riittää varmasti vielä lukemisen jälkeenkin. Tv-sarja on kuitenkin rakennettu ihmissuhdedraaman varaan, joka kirjasta puuttuu täysin. En siis itsekään osaa ennustaa, kuinka sarjan hahmoille tulee tulevalla kolmannella kaudella käymään. Lisäksi kirja tarjoaa varmasti aidon ja realistisen näkökulman Yhdysvaltain oikeusjärjestelmään ja vankiloihin niille, joita kiinnostaa tutustua tähän maailmaan.

Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Tämän kirjan olin muutama viikko sitten lisännyt verkkokirjastossa omaan hyllyyni, jonka jälkeen olen aktiivisesti kytännyt sen lainaustilannetta. Itselläni on jonkinlainen antipatia kirjojen varaamista kohtaan (ja nykyisessä asuinkunnassani se on jopa maksullista), joten taktiikkani oli odottaa, että loputon varausjono päättyisi joskus tai tieni kohtaisivat pikalainaniteen kanssa. Tämä tapahtuikin yllättäen eilen illalla, jolloin säntäsin kirjastoon nappaamaan tuon vapautuneen opuksen. Vaikka piti vain yksi käydä lainaamassa, jostain syystä mukaan tarttui samasta hyllystä toinenkin kirja, josta lisää myöhemmin.

 
Ville Haapasalo on suomalainen näyttelijä, joka on kuitenkin tullut paljon tunnetummaksi naapurimaassamme Venäjällä kuin Suomessa. Itse tutustuin Haapasaloon pari vuotta sitten hänen 30 päivää milloin missäkin -matkailuohjelmiensa kautta. Isäni sattui seuraamaan ohjelmaa televisiosta ja valaisi minulle, että ohjelman juontaja on Venäjällä hyvin tunnettu näyttelijänä. Suhtauduin tietoon vähän epäluuloisesti, koska en ollut koskaan kuullut tai nähnyt tätä pipopäistä miestä, mutta uskottavahan se oli. Sittemmin olen itsekin ihastunut Haapasalon matkailuohjelmiin. Viimeisimpänä olen tutustunut Jenkkilän route 66:n Haapasalon johdolla. Kun kuulin tästä kirjasta, minulle syttyi heti innostus selvittää, mitä se tyyppi oikeasti on siellä Venäjällä tehnyt ja saavuttanut.

Kirjastosta palattuani istahdin siis alas ja voin ehkä oikeutetusti sanoa lukeneeni kirjan kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Aikaa tähän vierähti noin kaksi tuntia, joten kirjan voisi sanoa olevan helppo- ja nopealukuinen. Kirja sisältää paljon Juha Metson huikeita valokuvia, joita huomasin jääväni katselemaan pitkäksi aikaa.

Takakannessa teosta tituleerataan haastattelukirjaksi. Etukäteen minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tällaisesta lajityypistä enkä muista kuulleeni muista vastaavista kirjoista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan haastattelukirja oli kirjoitettu haastattelumuodossa. Teksti oli vuoropuhelua Ville Haapasalon ja Kauko Röyhkän välillä, ja taisipa Röyhkän vaimo Olgakin pari kommenttia sanoa. Suhtautumiseni tällaiseen tyyliin oli vähän ristiriitainen. Toisaalta välitön tunnelma sai aikaan kokemuksen kuin olisi itse istunut keskustelemassa Haapasaloa vastapäätä. Ensimmäisenä mieleen tuli kuitenkin, että onko kirjan teossa menty siitä mistä aita on matalin ja julkaistu kahden haastattelukerran anti kirjallisena ilman kummempia kikkailuja. Itse olisin lukenut mielelläni tavanomaisempaan elämäkertatyyliin kirjoitettua muistelmaa. Nyt jutut eivät edenneet kronologisessa järjestyksessä, ja Haapasalo kertoi satunnaisia hassuja sattumuksia sieltä täältä. Viihdyttävää ja helppolukuista tämä toki oli, mutta olisin ehkä kaivannut jotain syväluotaavampaa. Kummallista oli myös se, että Kaukon Röyhkän omia sanomisia oli lisätty kirjaan, vaikka ne eivät vieneet keskustelua eteenpäin tai tuoneet siihen mitään lisää. Mielestäni Röyhkä olisi voinut jättää itsensä kirjasta pois täysin.

Kirja kuitenkin myös vastasi odotuksiini. Jo kirjan nimessä, Et kuitenkaan usko, lupaillaan tapauksia, joissa totuus voi olla taruakin ihmeellisempää. Hämärän peittoon jäi silti, kuinka suuri osuus tarinoista oli oikeasti täyttä totta. Uskomattomiin tapahtumiin liittyi ydinsukellusveneitä, kalastusta Putinin kanssa, mafiapomoja, oligarkeja, alligaattorien metsästystä Volgalla, jättimäisiä rottia sun muuta. Nämä kaikki legendat kytkeytyvät kuitenkin kirjan hämmästyttävimpään kertomukseen siitä, kuinka ylioppilaaksi valmistunut Ville päättää lähteä Neuvostoliittoon Leningradiin teatterikouluun osaamatta sanaakaan venäjää, päätyy valmistumisen jälkeen näyttelemään pienen budjetin elokuvaan, josta tuleekin suurmenestys, ja nousee koko kansan suosioon. Sen jälkeen miestä onkin viety ympäri maata ja maailmaa. Vuonna 2013 Forbes valitsi Haapasalon Venäjän kolmanneksi arvokkaimmaksi kasvoksi, mikä ehkä kertoo jotain hänen asemastaan naapurimaassamme. Kirja ei kuitenkaan kerro ainoastaan Haapasalosta, vaan on hieno katsaus venäläiseen yhteiskuntaan ja sielunmaisemaan ylipäätään.

Haapasalon vaiheita käsitellään kirjassa aika pintapuolisesti, minkä takia jäänkin odottamaan, että joku päivä saataisiin ilmoille ihka oikea elämäkerta. Sitä odotellessa aion vahtia, milloin 2000-luvun tapahtumista kertova jatko-osa Et muuten tätäkään usko olisi vapaana kirjastossa.

John Green: The Fault in Our Stars

Suomeksi käännetty arvio lopussa!

I didn't really know what to except of this book. People are praising The Fault in Our Stars all over the internet, but I was at least suspicious 'cause usually young adult novels are not for me. After the hype went on and on I decided I should find out why this book has touched so many people.

But first I had to find out that finding this book was not as easy as I had thought because it had become so popular. Luckily they had it in one local bookstore so I bought a paperback copy in English. It says "You laugh, you cry, and then you come back for more" in the cover. I still doubted if I would be all heartbroken after reading the lovestory of Hazel and Augustus.

Hazel is a sixteen-year-old girl who has terminal cancer. Her mother insists that Hazel should join a support group. Hazel doesn't like the idea but she doesn't have a choice. In the support group she befriends with a boy named Isaac who is as fed up with the support group as she is. They communicate through sighs while others tell stories about fighting and battling and winning and shrinking and scanning.

After a few weeks of sighing in meetings a new handsome boy shows up in the support group. Augustus is survivor of osterosarcoma and came to support his friend Isaac who discovered he will lose his sight soon. After the meeting Augustus invites Hazel to his place to watch a movie. Augustus agrees to read Hazels favorite book, An Imperal Affliction which is a book about cancer without being a cancerbook. Later on this made-up novel has a big role in the story. The ending of book puzzles Hazel and August so much that they are willing to travel across the world to solve it. Hazel doesn't want affection 'cause she's afraid of leaving people heartbroken after she dies.

One thing I usually don't like about young adult novels is young adults in them. Often they are rebellious teenagers who feel suddenly so grown up. Then they do some adult stuff like drugs. (Okay, this is not the plot pattern in every single young adult book but still.) I guess the problem is I can't identify with the protagonist. But this time I couldn't help feeling empathy. Maybe it happened because this wasn't a book about being a teenager or having cancer (or being a teenager and having cancer). This book is about love. It is a beautiful love story.

I also liked Hazel's attitude towards cancer. She had accepted that she's going to die and she can joke about her disease. Augustus is really optimistic and romantic. I liked these characters and how cancer didn't determine who they are.

John Green did good job describing the pain of losing. That's the part where I couldn't help crying. He didn't only tell how characters felt, he made me feel it too.

This book surprised me. I loved it so I also went to see the movie! I recommend this book for you if you want to experience a heartbreaking lovestory.

Suomeksi:

Luin itse kirjasta englannin kielisen alkuperäisversion, joten arvioni ei käsittele suomennostyötä. En oikeen tiennyt, mitä odottaa tältä kirjalta. Tätä kirjaa on ylistetty laajasti internetissä, mutta itse olin hiukan epäileväinen, sillä en yleensä välitä nuorten kirjoista. Kirjan suosio kuitenkin kasvoi ja kasvoi, joten en malttanut olla selvittämättä, mikä liikuttaa niin monia ihmisiä.

Ensiksi sain kuitenkin huomata, ettei tämän kirjan löytäminen ole ihan helppoa suosionsa vuoksi. Lopulta tiemme kohtasivat onneksi paikallisessa Suomalaisessa, josta ostin englannin kieliset pokkariversiot sekä tästä kirjasta että Looking For Alaskasta kesälukemiseksi. Kirjan kannessa tarinaa ylistettiin vuolaasti, mutta epäilin edelleen särkisikö se minun sydämeni.

Hazel on 16-vuotias tyttö, joka sairastaa parantumatonta syöpää. Hänen äitinsä vaatii Hazelia osallistumaan tukiryhmään. Hazel ei pidä ajatuksesta, mutta hänellä ei ole vaihtoehtoja. Tukiryhmässä hän ystävystyy Isaaciin, joka on yhtä kyllästynyt tukiryhmään kuin hänkin. He kommunikoivat huokauksilla muiden kertoessa tarinoita taistelemisesta, voittamisesta, kutistumisesta ja skannauksista.

Kun huokailua tukiryhmässä on kulunut muutama viikko, komea poika ilmaantuu kokoukseen. Augustus on selättänyt osteosarkooman ja tuli ryhmään tukemaan ystäväänsä Isaacia, joka sai kuulla menettävänsä näkönsä pian. Kokouksen jälkeen Augustus kutsuu Hazelin luokseen katsomaan elokuvaa. Hän myös lupautuu lukemaan Hazelin suosikkikirjan Viistoa valoa, joka kertoo syövästä olematta syöpäkirja. Myöhemmin tällä kuvitteellisella kirjalla on suuri rooli tarinassa. Kirjan loppu askarruttaa Hazelia ja Augustusta niin paljon, että he ovat valmiita matkustamaan toiselle puolelle maailmaa selvittääkseen sen.

Nuorten kirjoissa minua ärsyttävät yleensä kirjassa kuvatut nuoret. He ovat usein kapinallisia teinejä, jotka kokevat yhtäkkiä olevansa todella aikuisia. Tämän jälkeen he alkavat tutustua aikuisten elämään esimerkiksi huumeiden kautta. Luultavasti ongelma on siinä, etten samaistu kirjan hahmoihin. Tällä kertaa en kuitenkaan voinut olla tuntematta empatiaa. Ehkä se johtui siitä, koska tämä kirja ei kerro teininä olemisesta eikä syöpäpotilaana olemisesta. Tämä kirja kertoo rakkaudesta. Se on kahden nuoren kaunis rakkaustarina.

Pidin myös Hazelin asenteesta sairauttaan kohtaan. Hän oli hyväksynyt kuolemansa ja pystyi vitsailemaan syövästä. August taas oli romanttinen sekä optimistinen. Pidin näistä henkilöhahmoista ja siitä, kuinka syöpä ei määrittänyt heidän luonnettaan.

John Green on onnistui kuvailemaan menettämisen tuskaa todella hyvin. Minäkään en voinut olla itkemättä. Hän ei ainoastaan kertonu, kuinka hahmot tunsivat vaan sai minutkin tuntemaan.

Tämä kirja yllätti minut. Ihastuin siihen niin, että kävin katsomassa myös elokuvan. Suosittelisin kirjaa niille, jotka kaipaavat sydäntäsärkevää rakkaustarinaa.

Natascha Kampusch: 3096 päivää

Muistan vielä hämärästi mediakohun ja uutisotsikot vuodelta 2006. Yli kahdeksan vuotta aiemmin siepattu Natascha Kampusch oli löydetty yllättäen, vieläpä elossa. Olin tuolloin itse kovin nuori, joten sen syvällisemmin en tapahtumiin perehtynyt. Mieleeni on kuitenkin jäänyt tapauksen selviämistä seurannut yleinen järkytys.

Vuosien mittaan tapaus on palannut mieleeni silloin tällöin. Vuonna 2010 ilmestyi itse Kampuschin kirjoittama kirja nimeltään 3096 päivää. Kirjan lukeminen kummitteli mielessäni, mutta kirja sattui käsiini vasta nyt.

3096 päivää on omaelämänkerrallinen teos, joka kertoo Natascha Kampuschin elämästä ennen sieppausta, vankeudessa ja lopulta paosta. Hänet siepattiin koulumatkallaan 8-vuotiaana vuonna 1998. Wolfgang Priklopil piti tyttöä vankinaan aluksi muutaman neliön kokoisessa tyrmässä talonsa kellarissa. Vuosien mittaan sieppaaja salli Nataschalle enemmän vapauksia liikkua talossa ja jopa talon ulkopuolella miehen kanssa, mutta Natascha oli jatkuvasti fyysisen ja psyykkisen väkivallan kohteena.

Minut yllätti tässä kirjassa se, kuinka Natascha pääsi välillä ihmisten ilmoille eikä suinkaan viettänyt koko 3096 päivää pienessä tyrmässään. Kellarihuoneeseenkin Priklopil rakenteli ihmismäisempää ympäristöä. Natascha sai muun muassa television ja pienen keittiön.

Kirjan lukemisen jälkeenkin on mahdotonta koittaa kuvitella, millaista olisi sopeutua tavalliseen elämään kahdeksan vuoden vankeuden jälkeen. Arvostan kovasti Kampuschia näinkin henkilökohtaisen kirjan julkaisemisesta. Toivottavasti kirjoittaminen on ollut myös terapeuttista. Tämä kirja kannattaa lukea, jos haluaa tietää tästä sieppaustapauksesta enemmän. Tajusin juuri, että onpa viime aikojen luetuissa ollut paljon elämäkertoja! Mahdollisesti lisää seuraa edelleen..

Blaine Harden: Pako Pohjois-Koreasta - Leiri 14

Luettuani Sieluni kyyneleet, pohjoiskorealaisen erikoisagentin muistelmat, sain vihdoin aikaiseksi lukea myös tämän kirjan, joka on ollut lukulistallani pitkään. Tämä oli itseasiassa ensimmäinen kirja, jonka luin e-kirjana. Olen edelleen perinteisten kirjojen kannalla, mutta onhan e-kirja halvempi ja todella näppärä kantaa mukana.

Kirja on tositapahtumiin perustuva kertomus Shin Dong-hyukista, joka syntyi Pohjois-Koreassa vankileirillä numero 14. Hän oppi elämään leirin sääntöjen mukaan. Tärkeintä oli selviytyä itse, vaikka se vaatisi toverien pettämistä. 23-vuotiaana Shin ei tiennyt vielä mitään leirin ulkopuolisesta maailmasta, mutta tutustuu mieheen, joka luo hänelle ajatuksen pakenemisesta.

Shin on tiedettävästi ensimmäinen vankileirillä syntynyt vanki, joka on onnistunut pakenemaan. Kuvaukset vankileiriltä ja paosta olivat mielenkiintoisia sekä tietenkin kauhistuttavia. Kirjassa minua häiritsi hiukan Hardenin toimittajamainen ote kirjoittamiseen. Kirja oli asiapitoinen eikä kuvailulle jätetty sijaa.

Eniten minua kuitenkin ärsytti kirjasta löytämäni nettiarvioit ja -kommentit. Etsin googlella muiden suomalaisten arvioita ja tämän suuntaiset kommentit (ei suora lainaus vaan oma mukaelma) saivat minut raivon partaalle:
"En voinut lukea kirjaa loppuun, Shinin teot olivat niin itsekkäitä ja moraalittomia, etten kestänyt lukea hänen kertomustaan yhtään pidempään. Kuinka kukaan voi toimia noin kauheasti omaa äitiään kohtaan?! Todella kuvottava tapaus."

Kommentoijat alkoivat siis kritisoida oman moraalinsa valossa vankileirillä syntyneen pohjoiskorealaisen tekoja. Vaikutti, että nämä ihmiset eivät olleet käsittäneet ollenkaan leirien todellisuutta. Selvästi Shinillä ei ollut juuri minkäänlaista tunnesidettä vanhempiinsa, vankileirillä kaikki olivat kilpailijoita. Lisäksi hän ainoastaan toimi leirillä opetettujen sääntöjen mukaan. Jos sääntörikkomuksia paljastui, seurauksena oli kidutusta tai teloitus. Tällaisessa tilanteessa tuntuu naurettavalta kritisoida internetissä sitä, kuinka Shin ei kääntynyt puolustamaan perheenjäseniään. Kirjan lukijat voisivat ennemmin ihmetellä, kuinka itsekkäitä, brutaaleja ja kamalia ihmisiä Pohjois-Korean vallanpitäjät ovat.

Muuta en osaa tästä kirjasta sanoakkaan. Jos haluat tutustua Pohjois-Koreaan ja vankileireihin, lue tämä kirja!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Joululomalla oli taas aikaa syventyä muunkinlaisen kirjallisuuteen kuin koulukirjoihin. Kotoa löytyikin luettavaa muutamaksi päivää. Ensimmäinen kirja oli jo aiemmin herättänyt kiinnostukseni, kun kuulin siitä radiossa. Aloin siis mielenkiinnolla lukea esikoiskirjailija Pauliina Rauhalan Taivaslaulua.

Kiinnostuin kirjasta aluksi aiheen takia. En ole ennen lukenut kirjallisuutta lestadiolaisuudesta ja halusin lukea Aleksin ja Viljan rakkaustarinan heti siitä kuultuani. Kuitenkin jo ensimmäisellä sivulla huomasin, että kirja ei taida olla aivan minun tyyliäni. 

Kirjailijan esittelyssä kerrotaan Rauhalan olevan äidinkielenopettaja, joka tulee onnelliseksi sanoista jotka tavoittavat katoavan. Äidinkielenopettajan kirjoittamalta kirja kuulostaakin. Luin kuitenkin kirjan alusta loppuun parin päivän sisällä, koska juonikulku kiinnosti minua. Silti koin kirjan välillä lähinnä ärsyttäväksi. Minua kismittivät etenkin teennäisen oloiset pätkät, joissa tapahtumia kuvattiin lasten nukkeleikin kautta.

Kirjassa käytetyn kielen takia olisin varmasti jättänyt lukemisen kesken ensimmäisten sivujen jälkeen, jos en olisi kiinnostunut uudenlaisesta aiheesta ja näkökulmasta. Pidän monisanaisesta, kuvailevasta ja jopa rönsyilevästä kielestä, mutta Taivaslaulu meni tässä kaikessa yli äidinkielenopettajamaisuudessaan. Toistoa käytettiin tehokeinona niin hanakasti, että se alkoi tuntua raivostuttavalta. Välillä tapahtumat sekä henkilöhahmot jäivät etäisiksi ja epäselviksi runollisuuden ja kiertoilmausten takia. 

"Mitä pitää ajatella kun rakastelee? Seurapuhujaa. Päivämiestä, suvivirttä? Siivouspäivää, kauppalistaa, tonnikalapastaa? Mansikkamaata, omenapuita, keltaista kuuta? Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantionpohjalihakset, välilihan repeytymisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuulu lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan."

Olin aika pettynyt kirjaan, koska toivoin pitäväni siitä. Lukemisen jälkeen olisin halunnut kuulla Aleksin ja Viljan rakkaustarinan jonkun muun kuin Rauhalan kynästä. Kirja oli paikoin turhan vaikeaselkoinen, ja tekstissä paistoi yliyrittäminen. Uusi näkökulma vaiettuun aiheeseen oli kuitenkin kaivattu. Suosittelen lukemaan kirjan, mikäli se herättää kiinnostusta. Ovatpa monet kehuneetkin kirjaa ja sen kaunista runollisuutta maasta taivaisiin. Vaikka en pitänytkään, tulipa nyt minunkin luettua tämä paljon puhuttu uutuus.