Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Taas tuli tehtyä jotain ensimmäistä kertaa. Lainasin nimittäin ensimmäistä kertaa e-kirjan. (Jos et ole kiinnostunut kokemuksistani e-kirjan parissa, vaan itse teoksesta, hyppää kahden seuraavan kappaleen yli, jotka menivät jaaritteluksi.)

Jo pari kuukautta sitten lisäsin verkkokirjastossa omaan hyllyyni Miika Nousiaisen esikoisteoksen Vadelmavenepakolainen. Odottelin, että se palautuisi kirjastoon lainattavaksi, mutta lainaaja päättikin alkaa hautoa kirjaa itsellään vaikka palautuspäivä oli mennyt ajat sitten. Kerran tarkastaessani varaustilannetta huomasin, että kirja on mahdollista saada myös e-kirjana. Ajattelin tämän olevan hyvä tilaisuus testata kirjojen lainaamista sähköisesti, mutta kuinka ollakaan kaikki e-kirjatkin olivat lainassa. E-kirjoissa on onneksi se hyvä juttu, että ne palautuvat sähköiseen kirjastoon laina-ajan päätyttyä, vaikka lainaaja ei tekisikään toimenpiteitä. Näin ollen painoin mieleeni seuraavan kirjan vapautumisajan ja onnekseni sainkin e-kirjan itselleni silloin.

Kuitenkin opiskeluhommat painoivat sen verran päälle, että ensimmäisellä lainaviikolla eteneminen kirjassa oli hyvin hidasta. Tällä viikolla kirjan kanssa olikin jo hoppu. Kirjojen lukemiseen tarkoitettu ohjelma ilmoitti, että kirja on minulla enää pari päivää. Melko tiukille kirjan loppuun saattaminen menikin. Viimeisen 30 sivun rykäisyn aloitin, kun laina-aikaa näytti olevan jäljellä vain tunti. Tällä kertaa olisin kovasti arvostanut, jos laina-aika olisi ollut normaali kuukausi, mutta e-kirjoille se on vain kaksi viikkoa. Havaitsin myös sen, että e-kirjasta ei saa yhtään niin tyylikkäitä kuvia kuin perinteisestä kirjasta.

Sitten asiaan! Ennakkotietojeni mukaan pidin Vadelmavenepakolaista humoristisena teoksena. Tämän lajin kirjoja tulee luettua harvemmin. Kuitenkin kirja paljastui mielestäni paljon moniulotteisemmaksi kuin oletin.

Kirjan päähenkilö Mikko Virtanen on kansallisuustransvestiitti. Hän on syntynyt Suomessa, suomalaiseen perheeseen, mutta kokee vahvasti olevansa ruotsalainen. Hän elää mahdollisimman ruotsalaisittain. Hänellä on kotonaan jopa alttari, jossa ovat kuvat hänen eniten ihailemistaan ruotsalaisista Olof Palmesta Abban Björniin. Virtanen yrittää hakea Ruotsin kansalaisuuttaa, mutta hänelle ei myönnetä sitä, koska hän ei ole asunut päivääkään Ruotsissa.

"Ei Suomi minua tarvitse. En minä sovellu Suomeen. En ainakaan suomalaiseksi. En innostu formula-ajoista, en herkity Maamme-laulusta, en pidä liian kuumasta saunasta enkä varsinkaan tykkää olla tuntitolkulla yksin hiljaa. Sotaveteraanit ovat minulle vain joukko miehiä, jotka kävivät jossain itärajalla häviämässä sodan. Toki se ponnistus koitui lopulta Ruotsin hyväksi.

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.

Haluan jonottaa pankkiautomaatille seinän viertä, niin kuin ruotsalaiset. Suomessa jonotetaan hankalasti jalkakäytävälle ja tukitaan katu. Ruotsissa autot pysähtyvät suojatielle ja päästävät jalankulkijan yli; jopa autoilijat ovat pyyteettömiä ja ystävällisiä. Eivät katso kiroillen perään kun jalankulkija käyttää laillista oikeuttaan ylittää suojatie." 

Kirjan ensimmäinen osa keskittyy lähinnä kuvailemaan Virtasen ruotsalaisuutta lapsuudesta asti ja ruotsalaisen kansankodin ylistämiseen. Päähenkilön obsessio Ruotsia kohtaan vaikuttaa vielä melko harmittomalta ja hassulta, mitä hän nyt vähän käy terrorisoimassa meteorologi Petri Takalan kotia, koska hän seisoo aina Ruotsin edessä ennustaessaan säätä. Ensimmäisen osan edetessä kerkesin jo miettiä, alkaako kirjassa koskaan tapahtua. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja alku sisältää paljon Virtasen pohdintaa ruotsalaisuudesta. Kun lukijalle on valotettu, kuinka pakkomielteinen päähenkilö on naapurimaatamme kohtaan, juoni alkaa edetä.

Kirjan alku oli sellainen kuin odotinkin. Naurahdin monta kertaa ja suomalaisista ja ruotsalaisista tehtiin stereotypioita. Vaikka ensimmäinen osa oli melko kevyttä ja viihdyttävää luettavaa, kirja alkoi saada uudenlaisia sävyjä. Virtanen on valmis tekemään yhä enemmän saavuttaakseen haaveensa, ruotsalaisuuden. Todella pitkälle hän tämän haaveen tavoittelussa meneekin. Kirja alkaa muuttua tragediaksi psyykkisesti sairaasta miehestä. Hassuttelu kulttuurieroilla jatkuu edelleen, mutta samalla selväjärkinen lukija joutuu seurata kauhuissaan päähenkilön harhaisia toimia. Loppua kohden juoni alkaa muuttua jopa jännittäväksi. Luin internetissä kommentteja siitä, kuinka tässä kirjassa ei ole juonta ollenkaan, mutta minun täytyy olla eri mieltä. Juoni oli jopa sangen hyvä.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta. Se ei jäänyt pelkäksi suomalaiset vastaan ruotsalaiset -hassutteluksi, vaan kirjasta löytyi muitakin ulottuvuuksia. Kirja oli yhtä aikaa todella koominen sekä todella surullinen ja ahdistava. Olin jossain määrin huvittunut huomatessani, että liioteltu ruotsalaismielinen hahmo ei kuitenkaan ole niin kaukana todellisuudesta. Virtanen muistutti fanaattisuudessaan pelottavan paljon nuoria, jotka ihailevat jotain tiettyä Aasian maata, yleisimmin Japania koko sydämestään ja haluavat elää vieraan kulttuurin tavoin. Kirjassa voi nähdä myös suuremman teeman: joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Kauko Röyhkä- Juha Metso: Et muuten tätäkään usko- Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä

Aikalailla kuukausi sitten löysin viimein kirjastosta Ville Haapasalon 1990-luvusta Venäjällä kertovan et kuitenkaan usko -kirjan. Oman mielipiteeni kerkesinkin jo kirjoittaa. Tarinat olivat mielenkiintoisia, mutta jotain jäin kaipaamaan. Lisäksi minulle hiukan tökki tapa, jolla Röyhkä oli kirjoittanut itsensä mukaan. Halusin kuitenkin lukea tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan, joka puolestaan kertoo Haapasalon 2000-luvusta. Tällä viikolla onni suosi, ja kirja sattui olemaan paikalla kirjastossa, joten tässä tunnelmani teoksen lukemisen jälkeen.

Kuva: docendo.fi

Kirja jatkaa luonnollisesti hyvin samoissa merkeissä edellisen kanssa. Tämäkin osa on haastattelumuotoinen ja tarinaa siivittävät Juha Metson valokuvat. Haastattelumateriaalit kirjaan on kerätty noin viikon aikana Georgian Tbilisissä, jossa ilmeisesti oltiin tekemässä myös jonkin sortin keittokirjaa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla?

Tässä kirjassa ote on mielestäni vakavampi kuin edellisessä. Keskustellaan maailman politiikasta- Georgian ja Ukrainan tilanteista, Sotshin olympialaisista, Venäjän luokkaeroista ynnä muusta. Uskomattomia tarinoita tästäkin osasta löytyy, mutta ei niin paljoa kuin ensimmäisestä osasta eivätkä ne yltäneet ihan samoihin sfääreihin. Kirjassa Haapasalo valottaa myös suosittujen 30 päivän matkailuohjelmien taustoja.

Haapasalon kertomukset olivat mielenkiintoista luettavaa, ja kuten aiemmin totesin, odotan edelleen kunnollista elämäkertaa hänestä. Miehelle on sattunut ja tapahtunut niin paljon, että aineksia olisi vaikka minkälaiseen romaaniin. Hän myös tuntee sekä suomalaisen että venäläisen kulttuurin, ja on kiinnostavaa kuulla naapurimaiden eroista joltain, joka on ikään kuin valtioiden välissä.

Kuitenkin tämä kirja oli mielestäni joka taholla heikompi esitys kuin ensimmäinen osa. Tämä on surullista, sillä ainekset vähintään yhtä hyvään jatko-osaan olivat olemassa. Ehkä kiire ja halu tahkota rahaa ovat verottaneet laatua.

Tämäkään kirja ei ole pitkä, vaan sen lukee läpi muutamassa tunnissa. Kuitenkin huomasin joidenkin asioiden toistuvan kirjassa kaksi tai kolmekin kertaa. Tällaisia tapauksia olivat esimerkiksi Georgian kriisin alku sekä Suomensukuiset 30 päivässä -ohjelman kuvaukset. Mielestäni näin kompaktissa teoksessa ei ole tilaa käydä samoja asioita läpi kerrasta toiseen. Vaikka asiat olisivat nousseet esiin haastattelutilanteissa toistuvasti, olisi Röyhkä kirjaa kootessaan voinut mielestäni kerätä samasta aiheesta käydyt keskustelut loogisesti yhteen lukuun ja poistaa päällekkäiset asiat.

Tässä kirjassa minua ärsyttivät jopa vielä edellistä osaa enemmän Röyhkän kommentit Haapasalon tarinoinnin keskellä. Kommentit eivät vie keskustelua eteenpäin vaan useammin keskeyttävät tai häiritsevät sitä. Haapasalo myöskään harvemmin tarttuu näihin kommentteihin, joten minusta ne olivat turhaa kirjan täytettä.

Välillä Röyhkän kommentit saivat minut myös ihmetyksen valtaan. Haapasalo kertoi juntti-imagonsa olevan tietoinen valinta, jonka jälkeen Röyhkä kommentoi imagon miettimisen olevan todella älykästä ja epäili, että monet muut näyttelijät ovat paljon yksinkertaisempia kuin Haapasalo, joka pohtii tällaisiakin asioita. Pidän aika kummana sitä, kuinka erikoista Röyhkästä tietoinen julkisuuskuvan luominen oli. Luulisi hänen tehneen sitä itsekin. Vähäpätöisempiäkin mediaesiintymisiä varten järjestetään mediakoulutuksia ja haetaan imagoa, puhumattakaan näyttelijöistä, joiden työ edellyttää julkisuutta. Lisäksi minua ihmetytti, ettei Röyhkä ollut kuullut esimerkiksi hiihtovalmentajan tipahtamisesta hissikuiluun Sotshin olympialaisten aikaan, vaikka muistan tapauksen olleen jokaisen lehden otsikoissa.

Kumma kyllä Juha Metson kuvatkaan eivät sytyttäneet tässä kirjassa. Ihan kivoja ne olivat, mutta mitään kuvaa en palannut katsomaan kuten viime kirjaa lukiessa. Mielessäni kävi, että kuvamateriaalikin olisi kerätty nopeammin ja pienemmästä valikoimasta ei ole yhtä paljon sykähdyttäviä kuvia löytynyt kuin viimeksi.

Yhteenvetona voisin todeta tämän kirjan sopivan varmasti niille, jotka edellisestäkin kirjasta pitivät. Myös niiden, joita Haapasalon ura kiinnostaa kannattaa tämä kirja lukea, vaikka se ei tarjonnutkaan niin paljon uutta kuin ensimmäinen osa. Itselleni päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne, että kirja on kasattu nopeasti, rahankiilto silmissä edellisen kirjan menestyksen jälkeen. Onhan tätä kirjaa sen verran mediassa rummutettukin, että tekijöille projekti oli varmaan ihan onnistunut.

Markus Hotakainen: Onko siellä ketään: Avaruuden älyä etsimässä

Tämäkin kirja kuuluu sarjaan kirjaston pikalainapöydältä löydettyä. Tästä kirjasta en ollut kuullut etukäteen mitään, mutta nähtyäni sen se oli aivan pakko lukea. Onneksi tiemme kohtasivat.

Fyysikko Enrico Fermi pohti aikoinaan maan ulkopuolista elämää. Aurinko on suhteellisen nuori tähti, joten Aurinkoa vanhempia tähtiä täytyy olla miljardeja galaksillamme. Tästä Fermin päätteli, että on lähes väistämätöntä, että joillain tähdistä on maankaltaisia planeettoja. Jos Maata pidettäisiin tyypillisenä tapauksena, joillekin näistä maankaltaisista planeetoista olisi voinut kehittyä myös älykästä elämää. Näin ollen voisi olettaa, että olisimme saaneet viitteitä maan ulkopuolisesta älykkäästä elämästä. Päättelyketjunsa jälkeen Fermi lausahti:"Missä kaikki ovat?".

Saman kysymyksen äärellä on myös Hotakainen uudessa teoksessaan. Kirjassa käsitellään melko kattavasti eksoplaneetat, niiden etsintämenetelmät, elämän edellytykset sekä mistä ja miten sitä voidaan etsiä. Hotakainen pitäytyy kuitenkin keskittymästä liikaa yksityiskohtiin, teoriaan ja kaavoihin, ja teos pysyy hyvin kansantajuisena. Lukijan ei tarvitse olla ihan ajantasalla ulkoavaruuden kartoituksessa, sillä kirjassa luodaan hyvä ajankohtaiskatsaus löydettyihin eksoplaneettoihin. Tosin tämä ajankohtaisuus tulee varmasti muuttumaan hyvin nopeasti tiedon päivittyessä. Ensimmäinen eksoplaneetta löydettiin vuonna 1992, tämän vuoden helmikuussa eksoplaneettoja oli löydetty jo 1700 kappaletta. Suurimman osan löydöistä, yli tuhat planeettaa on tehnyt Kepler-teleskooppi, joka oli toiminnassa 2009-2013. Varmistettuja löytöjä tehdään siis alati kasvavalla nopeudella.

Älyllisen elämän löytyminen ei ole kuitenkaan vielä käsillä. Elämän merkkien etsiminen kaukaisilta planeetoilta on tällä hetkellä hankalaa. Toistaiseksi havaintoja on yritetty tehdä esimerkiksi kuuntelemalla radiosignaaleja avaruudesta. Kuitenkaan Maasta käsin ei olla vielä onnistuttu nappaamaan alienien radiolähetyksiä- vai ollaanko? Hotakainen mainitsee kirjassaan niin sanotun wow-signaalin. Vuonna 1977 radioteleskooppi Big Ear havaitsi voimakkaan, 72 sekuntia kestäneen signaalin. Nimensä signaalille antoi tähtitieteilijä Jerry R. Ehman, joka merkkasi tulosteeseen muistiinpanoksi "Wow!" viitaten signaaliin. Lukuisista yrityksistä huolimatta signaalia ei ole enää havaittu uudestaan. Näin ollen sen lähdettä ei ole voitu määrittää. Arvailuja on kuitenkin esitetty. Ehman itse epäili säteilyn olevan peräisin Maasta ja heijastuneen takaisin teleskooppiin avaruusromusta. Hän kuitenkin kumosi väitteensä myöhemmin, kun havaittiin, että säteilyn taajuus oli sellainen, jota maanpäälliset lähettimet eivät käytä. Wow-signaali voi jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.

Hotakainen oli mielestäni koonnut niin hyvin tietoa älyllisen elämän synnystä, etsinnästä sekä mahdollisuuksista Maan ulkopuolella, että voisin suositella kirjaa kaikille, joita kiinnostaa kansantajuinen, muttei liian yksinkertaistettu lähestyminen Maan ulkopuoliseen elämään. Suositukseen täytyy kuitenkin liittää varoitus: ainakin itsestäni tuntui, että kirja herätti jopa enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastasi. Voi siis olla, että tämän kirjan jälkeen lukija huomaa raahaavansa kotiinsa yhä uusia ja uusia tietokirjoja ulkoavaruudesta. Tämä kirja toimiikin varmaan parhaiten yhteenvetona niille, joiden tiedot eivät ole enää ajantasalla nopeasti etenevästä avaruuden kartoituksesta sekä niille, jotka ovat vasta alkaneet perehtyä ulkoavaruuden mysteereihin.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Tulipa pitkästä aikaa lainattua kirjastosta hyvin satunnainen kirja. Edellisiä kirjoja palauttaessani loin silmäyksen pikalainojen pöytään. Sieltä minua takaisin tuijotti musta kissa. Muistelin nähneeni samannäköisen kissan jossain, ehkä Aamulehden kirja-arvioissa, joten nappasin sen mukaani.

Kissani Jugoslavia on Pajtim Statovcin esikoisteos. Kirjassa kaksi tarinaa limittyy keskenään. Toisessa tarinassa kertojana on Bekim, Suomeen Jugoslaviasta perheensä kanssa muuttanut nuori mies. Toinen tarina alkaa 1980-luvun Jugoslaviasta, ja sen kertojana on Bekimin äiti Emine. Emine on nuori tyttö, joka odottaa tulevia häitään. Hän menee naimisiin Bajram-nimisen miehen kanssa, jonka hän on tavannut kerran ohimennen. Bajramin vaikutus näkyy kummassakin kertojassa, ja hän on yksi yhdistävistä tekijöistä kertomusten välillä. Yhteistä on myös vieraaseen maahan sopeutuminen ja suomalaisten kuvaus maahanmuuttajan silmin.

Kirjassa ajateltavaa antoivat monet kissat ja käärmeet, joilla on symbolinen merkitys. Itselleni ei vielä lukukokemuksen aikana avautunut eläinten symboliikka. Ihmettelin myös sitä, kuinka yksi kirjan kissoista on puhuva ja inhimillistetty, kun taas muut eläimet on kuvattu tavallisina kissoina ja käärmeinä. Jugoslaviassa kissaa pidetään iljettävänä olentona. Nuori Bekim näkee kirjassa hirveitä painajaisia käärmeistä. Lukemisen jälkeen löysin pohdinnoissani eläimille mahdollisia merkityksiä. Samalla kirjan juoni ja henkilöhahmojen tuntemukset selkiytyivät hiukan symboliikan kautta.

Jostain syystä minuun vetosivat enemmän Bekimin osuudet, kertomukset hänen miessuhteistaan, elämästä kissan ja käärmeen kanssa sekä sopeutumisesta Suomeen. Pidin Eminen osuuksia ennalta-arvattavampina, joten niiden lukemista en odottanut yhtä innokkaasti. Myös kerronta eri osioissa poikkesi hieman toisistaan. Eminen osuuksissa teksti oli ehkä vähän perinteisempää kuin Bekimin osuuksissa, joissa lauserakenteet olivat välillä pitkiä.

Kyseessä on ehdottomasti loistava esikoisromaani, jossa on onnistuttu yhdistelemään monenlaisia teemoja ja elementtejä kirjan jäämättä silti hajanaiseksi. Teokselle kerettiinkin jo myöntää Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinto, eikä ihan syyttä. Minulle kirja ei kuitenkaan ollut mikään elämää suurempi kirja, se oli lähinnä hyvä kirja. Kirjailijassa havaitsin kuitenkin jotain sellaista poikkeuksellisuutta ja potentiaalia, että jään ehdottomasti odottamaan hänen tulevaa tuotantoaan.