Miika Nousiainen: Metsäjätti

Jopas sattui, edellinenkin lukemani kirja oli Nousiaisen kynästä. Viimeksi kerkesin toki uhkailla lukevani myös Metsäjätin Maaninkavaaran ja Vadelmavenepakolaisen innoittamana. Kyllä kannatti.

Kirjailija oli siis jo vanha tuttu, mutta tutustuin tämän kirjan myötä täysin uuteen kirjaformaattiin. Löysin nimittäin kirjastosta Metsäjätin Miki-kirjana. Miki-kirjat ovat suunnilleen korttipakan kokoisia minikirjoja, jotka on helppo napata matkaan ja lukea lennossa. Pidin tästä formaatista kovasti, koska tapoihini kuuluu kanniskella kirjaa mukanani repussa. Tästä lähtien aion pitää kirjaston Miki-hyllyä tarkasti silmällä.

Siirrytään kuitenkin itse kirjan ruotimiseen. Metsäjätin keskiössä ovat pieni Törmälän kylä ja vaneritehdas, jonka ympärillä kyläläisten elämä pyörii. Nykyajan vaatimukset ovat kuitenkin saavuttaneet Törmälänkin ja suurkonserni Metsäjätti haluaa tehostaa tehtaansa toimintaa. Työhön valitaan Törmälässä kasvanut ja Helsingissä opiskellut ekonomi Pasi Kauppi. Hän on kovan paikan edessä yrittäessään säilyttää työpaikat tehtaalla, johon suurin osa ikätovereista on jäänyt töihin. Urahaasteiden lisäksi myös Pasin yksityiselämä on myllerryksessä. Hänestä on pian tulossa isä.

Pasin lisäksi kirjan kertojana on Pasin lapsuudentoveri Janne, joka on tehtaalla töissä kuumapuristimen hoitajana. Jannella olisi kykyjä muuhunkin, mutta kotoa peritty peripessimistinen elämänasenne on saanut hänet pitäytymään unelmiensa tavoittelusta ja jäämään Törmälään.

Koko kylän pohjavire on pessimistinen. Törmälässä on perinteisesti ajateltu ennemmin vihollisen haittaa kuin omaa etua. SDP ja Vasemmistoliitto ovat kamppaileet keskenään suurimman puolueen asemasta jo vuosikymmenet. Pasille vanhan tutun ja muuttumattoman työläiskylän sekä pinjansiementen ja rucolan makuisen Helsingin välillä on suuri kontrasti.

"Kävelen kierroksen ympäri Törmälää. Näyttää siltä, että aika monet asunnot ovat tyhjillään.
      Törmälä oli suurimmillaan neljäntuhannen asukkaan kunta. Sahan ja kuitulevytehtaan lakkautus on pienentänyt asukasluvun alle kolmentuhannen.
     Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita on kenties seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä lahjakkaasta."

"Kaikkiaan Törmälä on normaali suomalainen paikkakunta, kiva kesällä. Ei ehkä lamakesinä, mutta nousukauden kesinä vanhassa tukkisatamassa saattaa olla lämpiminä päivinä mukava tunnelma, ainakin alkuillasta.
     Ennakkoluulon ja pelon yhdistelmällä Törmälästä on kasvanut aistikkaan rasistinen kylä, joka on valmis katsomaan kieroon kaikkea uutta ja erilaista."

Kirjassa käsitellään Helsinki-Törmälä vastakkainasettelun lisäksi monia muitakin vastakohtia. Vaneritehtaan työntekijät joutuvat kohtaamaan Metsäjätin kasvottomaksi muuttuneen johdon yt-neuvotteluissa. Pasin ankea lapsuus alkaa selvitä hänen suomenruotsalaiselle vaimolleen Emilialle, joka on kasvanut varakkaassa.perheessä. Kirjassa luokkaerot nousevat selvästi esille.

Jos Vadelmavenettä ja Maaninkavaaraa yhdisti päähenkilöiden maaninen vihkiytyminen yhteen asiaan, tässä kirjassa teema erosi paljon aiemmasta. Minun on mahdotonta valita suosikkia näiden kolmen keskuudesta, mutta Metsäjätin on minulle aihepiiriltään mielenkiintoisin. Pidin erityisesti siitä, kuinka yt-neuvottelujen toivottomuus kuvataan myös keskiportaan johtajan näkökulmasta. Pasin saappaisiin hypätessään lukija alkaa pohtia, onko sittenkään niin auvoisaa taistella työntekijöiden toiveiden ja johtajien tulosvaatimusten ristitulessa.

Vaikka synkempää aihetta saa 2010-luvun Suomesta etsiä, kirvotti Nousiainen jälleen monet naurut tekstillään. Jonkinlaisesta lahjakkuudesta täytyy olla kyse, jos saa ihmisen nauramaan näin vakavan aiheen edessä. Pidän Nousiaisen toteavasta ja suorapuheisesta tyylistään. Kirjan parasta antia olivat Jannen nokkelat filosofoinnit

Joissain arvioissa olen lukenut Metsäjättiä ylistettävän jopa nykypäivän klassikkoteokseksi. Saa nähdä, vakiinnuttaako se asemansa suomalaisen kirjallisuuden tähtinimien joukossa. Sen voin jo kuitenkin sanoa, että kyseessä on loistava ajankuvaus 2000-luvun yt-neuvottelu-Suomesta. Luulen, että tämä kirja voi tehdä vaikutuksen niihinkin, joita Nousiaisen aiemmat teokset eivät viehättäneet. Toivottavasti tämä ei tule jäämään viimeiseksi Miika Nousiaisen kirjaksi, josta tänne saan kirjoittaa.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Viime vuoden lopulla tutustuin ensimmäistä kertaa Miika Nousiaisen tuotantoon lukemalla hänen esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolaisen. Arvio kyseisestä kirjasta löytyy täältä. Nyt olen jatkanut Nousiaisen tekeleiden parissa loogisesti kronologisessa järjestyksessä, joten tällä kertaa on vuorossa vuonna 2009 ilmestynyt Maaninkavaara.

Maaninkavaaran keskiössä on Huttusen perhe, Martti-isä, Sirkka-äiti ja lapset Jarkko ja Heidi. Jarkko on perheen juoksijalupaus, jota isä valmentaa suurella tarmolla. Heidi on jo luopunut juoksuharrastuksestaan ja on enemmän kiinnostunut taiteesta.

Perheen elämä kuitenkin muuttuu hetkessä. Jarkko on palaamassa Ruotsista PM-kisoista hopeamitalin kanssa, ja muu perhe lähtee satamaan vastaanottamaan urheilijalupausta. Jarkko ei kuitenkaan astu maihin laivasta. Hän on kadonnut merimatkan aikana.

Jarkon katoaminen jättää kaikille suuren surun, mutta erityisen huolissaan Heidi on isästään, jolle Jarkon valmentaminen oli henkireikä. Heidi on päättänyt juosta isänsä ylös masennuksesta ja aloittaa juoksemisen isänsä valmentamana. Kunnon kohentuessa harjoitukset muuttuvat rankemmiksi ja rankemmiksi ja koulunkäyntikin saa jäädä taka-alalle. Heidinkin elämä alkaa pyöriä ainoastaan juoksun ympärillä.

Kirjan kertojina toimivat vuorotellen Martti ja Heidi. Martin kerronnassa on paljon filosofista pohdintaa nykyisestä maailmanmenosta ja metaforia ihmiselosta ja kestävyysjuoksusta. Heidin näkökulmassa tulevat esiin teinitytön murheet ja ongelmat, joita aiheutuu, kun juoksuharrastus alkaa syrjäyttää kaiken muun. Tai kuten Martin tekemässä inspiraatiotaulussa sanotaan: "teidän harrastus, meidän elämäntapa". Sirkka-äiti kulkee mukana hiukan alistuvana hahmona, joka haluaa yrittää ymmärtää miehensä päähänpistoja.

"-Muistatko Sirkka mitalikahvit?
-Muistan, muistan.
-Tultiinko kuokkavieraina?
-Älä nyt lomalaista jaksa kiusata.
-En minä kiusaa. Tultiinko sillon tänne kuokkimaan, mitä? Sinä kun aina haukuit minua. Aina valitit, että pitääkö sitä kuokkavieraana. Paavon hautajaisissa ja Lassen häissä oltiin näennäisesti kukkavieraina, mutta olihan meidät moraalisesti kutsuttu. Mutta miten silloin mitalikahveilla täällä, tultiinko kuokkavieraina?
-No ei tultu!
-Ei tultu kuokkimaan vaan kutsuttuina. Muistatko kuka kutsui?
-Muistan, muistan. Ole nyt siinä. Pysy housuissasi.
-No kuka kutsui? Oliko Martti itse, oliko mitalikahvit, mitä?
-Oli, oli.
      Kotikisoissa 1983 Martti syöksyi MM-pronssille. Näin sen paikan päällä. Oltiin Sirkan kanssa vapaaehtoisina kisa-apulaisina. Saatiin semmoiset takitkin. Iveco niissä luki. Taisi olla rekkafirma, joka sponsoroi kisoja.
      Ehdittiin kisailtana kotiin katsomaan urheilu-uutisia. Silloin Martti sen sanoi: "Kaikki ovat tervetulleita Lomakouheroon mitalikahveille."
      Otettiin perjantai vapaaksi ja lähdettiin aamuvarhaisella kohti Keski-Suomea. Niin tekivät muutkin. Innokkaimmat tulivat polkupyörällä Varkaudesta." 

Maaninkavaarassa on mielestäni tunnistettavissa sama tragikoomisuus, joka viehätti myös Vadelmavenepakolaisessa. Kirjan parissa sai nauraa monta kertaa, mutta samalla lukijaa ahdistaa enenevissä määrin päähenkilön kasvava pakkomielteisyys. Martin henkilöhahmo vaikuttaa samaan aikaan hyvin kärjistetyltä karikatyyriltä sekä todella aidolta suomalaiselta kestävyysjuoksufanaatikolta.

Elämä kolhii Marttia reilusti Maaninkavaarassa. Nousiainen tuo hienosti esille sen, kuinka vaikeaa miehelle voi olla näyttää tunteensa ja tunnustaa heikkoutensa. Vain ainoalle ystävälle, Reijolle voi ongelmistaan puhua saunan lauteilla.

"Sirkka on edelleen alamaissa. Eikä tässä itselläkään mihinkään suuriin tuuletuksiin ole varaa. Meille on varattu aika terapeutille. Urheiluliitto maksaa. Päätin kokeilla, kun liitosta soittivat.
      Tultiin Helsinkiin asti. Täällä on kuulemma paras terapia. Vaikka en minä tajua, mitä me terapialla tehdään. Tai ainakaan minä. Selvä hommahan tämä tapaus on. Poika kuoli ja elämää pitää jatkaa. Tuskin se terapialla paranee.
      Sirkan takia tulin, en itseni. Naisille on apua juttelusta. Se on niille perustarve. Kuin juoksukilpailujen seuraaminen tai veneen tervaaminen miehille. Tulin, kun alttarilla lupasin. Nyt jos koska on vastamäki." 

Kahden positiivisen yllätyksen jälkeen joudun lisäämään Nousiaisen kolmannen romaanin, Metsäjätin lukulistalleni. Suosittelen Maaninkavaaraan tutustumista kaikille Vadelmavenepakolaisesta pitäneille ja myös niille, joille kirja tuntuu vieraalta urheiluteeman vuoksi!

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Taas tuli tehtyä jotain ensimmäistä kertaa. Lainasin nimittäin ensimmäistä kertaa e-kirjan. (Jos et ole kiinnostunut kokemuksistani e-kirjan parissa, vaan itse teoksesta, hyppää kahden seuraavan kappaleen yli, jotka menivät jaaritteluksi.)

Jo pari kuukautta sitten lisäsin verkkokirjastossa omaan hyllyyni Miika Nousiaisen esikoisteoksen Vadelmavenepakolainen. Odottelin, että se palautuisi kirjastoon lainattavaksi, mutta lainaaja päättikin alkaa hautoa kirjaa itsellään vaikka palautuspäivä oli mennyt ajat sitten. Kerran tarkastaessani varaustilannetta huomasin, että kirja on mahdollista saada myös e-kirjana. Ajattelin tämän olevan hyvä tilaisuus testata kirjojen lainaamista sähköisesti, mutta kuinka ollakaan kaikki e-kirjatkin olivat lainassa. E-kirjoissa on onneksi se hyvä juttu, että ne palautuvat sähköiseen kirjastoon laina-ajan päätyttyä, vaikka lainaaja ei tekisikään toimenpiteitä. Näin ollen painoin mieleeni seuraavan kirjan vapautumisajan ja onnekseni sainkin e-kirjan itselleni silloin.

Kuitenkin opiskeluhommat painoivat sen verran päälle, että ensimmäisellä lainaviikolla eteneminen kirjassa oli hyvin hidasta. Tällä viikolla kirjan kanssa olikin jo hoppu. Kirjojen lukemiseen tarkoitettu ohjelma ilmoitti, että kirja on minulla enää pari päivää. Melko tiukille kirjan loppuun saattaminen menikin. Viimeisen 30 sivun rykäisyn aloitin, kun laina-aikaa näytti olevan jäljellä vain tunti. Tällä kertaa olisin kovasti arvostanut, jos laina-aika olisi ollut normaali kuukausi, mutta e-kirjoille se on vain kaksi viikkoa. Havaitsin myös sen, että e-kirjasta ei saa yhtään niin tyylikkäitä kuvia kuin perinteisestä kirjasta.

Sitten asiaan! Ennakkotietojeni mukaan pidin Vadelmavenepakolaista humoristisena teoksena. Tämän lajin kirjoja tulee luettua harvemmin. Kuitenkin kirja paljastui mielestäni paljon moniulotteisemmaksi kuin oletin.

Kirjan päähenkilö Mikko Virtanen on kansallisuustransvestiitti. Hän on syntynyt Suomessa, suomalaiseen perheeseen, mutta kokee vahvasti olevansa ruotsalainen. Hän elää mahdollisimman ruotsalaisittain. Hänellä on kotonaan jopa alttari, jossa ovat kuvat hänen eniten ihailemistaan ruotsalaisista Olof Palmesta Abban Björniin. Virtanen yrittää hakea Ruotsin kansalaisuuttaa, mutta hänelle ei myönnetä sitä, koska hän ei ole asunut päivääkään Ruotsissa.

"Ei Suomi minua tarvitse. En minä sovellu Suomeen. En ainakaan suomalaiseksi. En innostu formula-ajoista, en herkity Maamme-laulusta, en pidä liian kuumasta saunasta enkä varsinkaan tykkää olla tuntitolkulla yksin hiljaa. Sotaveteraanit ovat minulle vain joukko miehiä, jotka kävivät jossain itärajalla häviämässä sodan. Toki se ponnistus koitui lopulta Ruotsin hyväksi.

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.

Haluan jonottaa pankkiautomaatille seinän viertä, niin kuin ruotsalaiset. Suomessa jonotetaan hankalasti jalkakäytävälle ja tukitaan katu. Ruotsissa autot pysähtyvät suojatielle ja päästävät jalankulkijan yli; jopa autoilijat ovat pyyteettömiä ja ystävällisiä. Eivät katso kiroillen perään kun jalankulkija käyttää laillista oikeuttaan ylittää suojatie." 

Kirjan ensimmäinen osa keskittyy lähinnä kuvailemaan Virtasen ruotsalaisuutta lapsuudesta asti ja ruotsalaisen kansankodin ylistämiseen. Päähenkilön obsessio Ruotsia kohtaan vaikuttaa vielä melko harmittomalta ja hassulta, mitä hän nyt vähän käy terrorisoimassa meteorologi Petri Takalan kotia, koska hän seisoo aina Ruotsin edessä ennustaessaan säätä. Ensimmäisen osan edetessä kerkesin jo miettiä, alkaako kirjassa koskaan tapahtua. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja alku sisältää paljon Virtasen pohdintaa ruotsalaisuudesta. Kun lukijalle on valotettu, kuinka pakkomielteinen päähenkilö on naapurimaatamme kohtaan, juoni alkaa edetä.

Kirjan alku oli sellainen kuin odotinkin. Naurahdin monta kertaa ja suomalaisista ja ruotsalaisista tehtiin stereotypioita. Vaikka ensimmäinen osa oli melko kevyttä ja viihdyttävää luettavaa, kirja alkoi saada uudenlaisia sävyjä. Virtanen on valmis tekemään yhä enemmän saavuttaakseen haaveensa, ruotsalaisuuden. Todella pitkälle hän tämän haaveen tavoittelussa meneekin. Kirja alkaa muuttua tragediaksi psyykkisesti sairaasta miehestä. Hassuttelu kulttuurieroilla jatkuu edelleen, mutta samalla selväjärkinen lukija joutuu seurata kauhuissaan päähenkilön harhaisia toimia. Loppua kohden juoni alkaa muuttua jopa jännittäväksi. Luin internetissä kommentteja siitä, kuinka tässä kirjassa ei ole juonta ollenkaan, mutta minun täytyy olla eri mieltä. Juoni oli jopa sangen hyvä.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta. Se ei jäänyt pelkäksi suomalaiset vastaan ruotsalaiset -hassutteluksi, vaan kirjasta löytyi muitakin ulottuvuuksia. Kirja oli yhtä aikaa todella koominen sekä todella surullinen ja ahdistava. Olin jossain määrin huvittunut huomatessani, että liioteltu ruotsalaismielinen hahmo ei kuitenkaan ole niin kaukana todellisuudesta. Virtanen muistutti fanaattisuudessaan pelottavan paljon nuoria, jotka ihailevat jotain tiettyä Aasian maata, yleisimmin Japania koko sydämestään ja haluavat elää vieraan kulttuurin tavoin. Kirjassa voi nähdä myös suuremman teeman: joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.