Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Joululomalla oli taas aikaa syventyä muunkinlaisen kirjallisuuteen kuin koulukirjoihin. Kotoa löytyikin luettavaa muutamaksi päivää. Ensimmäinen kirja oli jo aiemmin herättänyt kiinnostukseni, kun kuulin siitä radiossa. Aloin siis mielenkiinnolla lukea esikoiskirjailija Pauliina Rauhalan Taivaslaulua.

Kiinnostuin kirjasta aluksi aiheen takia. En ole ennen lukenut kirjallisuutta lestadiolaisuudesta ja halusin lukea Aleksin ja Viljan rakkaustarinan heti siitä kuultuani. Kuitenkin jo ensimmäisellä sivulla huomasin, että kirja ei taida olla aivan minun tyyliäni. 

Kirjailijan esittelyssä kerrotaan Rauhalan olevan äidinkielenopettaja, joka tulee onnelliseksi sanoista jotka tavoittavat katoavan. Äidinkielenopettajan kirjoittamalta kirja kuulostaakin. Luin kuitenkin kirjan alusta loppuun parin päivän sisällä, koska juonikulku kiinnosti minua. Silti koin kirjan välillä lähinnä ärsyttäväksi. Minua kismittivät etenkin teennäisen oloiset pätkät, joissa tapahtumia kuvattiin lasten nukkeleikin kautta.

Kirjassa käytetyn kielen takia olisin varmasti jättänyt lukemisen kesken ensimmäisten sivujen jälkeen, jos en olisi kiinnostunut uudenlaisesta aiheesta ja näkökulmasta. Pidän monisanaisesta, kuvailevasta ja jopa rönsyilevästä kielestä, mutta Taivaslaulu meni tässä kaikessa yli äidinkielenopettajamaisuudessaan. Toistoa käytettiin tehokeinona niin hanakasti, että se alkoi tuntua raivostuttavalta. Välillä tapahtumat sekä henkilöhahmot jäivät etäisiksi ja epäselviksi runollisuuden ja kiertoilmausten takia. 

"Mitä pitää ajatella kun rakastelee? Seurapuhujaa. Päivämiestä, suvivirttä? Siivouspäivää, kauppalistaa, tonnikalapastaa? Mansikkamaata, omenapuita, keltaista kuuta? Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantionpohjalihakset, välilihan repeytymisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuulu lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan."

Olin aika pettynyt kirjaan, koska toivoin pitäväni siitä. Lukemisen jälkeen olisin halunnut kuulla Aleksin ja Viljan rakkaustarinan jonkun muun kuin Rauhalan kynästä. Kirja oli paikoin turhan vaikeaselkoinen, ja tekstissä paistoi yliyrittäminen. Uusi näkökulma vaiettuun aiheeseen oli kuitenkin kaivattu. Suosittelen lukemaan kirjan, mikäli se herättää kiinnostusta. Ovatpa monet kehuneetkin kirjaa ja sen kaunista runollisuutta maasta taivaisiin. Vaikka en pitänytkään, tulipa nyt minunkin luettua tämä paljon puhuttu uutuus.

Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

Joka tapauksessa Patrick alkoi ajaa tosi lujaa juuri ennen kuin saavuimme tunneliin. Sam nousi seisomaan ja tuuli sai hänen mekkonsa väreilemään kuin valtameren aallot. Sukeltaessamme tunneliin kaikki äänet hävisivät tyhjiöön ja kuului vain kappale, joka soi kasettisoittimessa. Se oli kaunis kappale nimeltään "Landslide". Kun tulimme ulos tunnelista Sam kiljui ilmoille riemuhuudon, ja siinä se oli. Kaupungin keskusta. Rakennusten valoja ja kaikkea joka saa mielikuvituksen liikkeelle. Sam istui alas ja nauroi. Patrick nauroi. Minä nauroin. 

    Ja vannon että sillä hetkellä olimme äärettömiä.

Elämäni seinäruusuna on kohonnut lähes kulttimaineeseen nuortenkirjojen parissa. En ole koskaan kokenut nuortenkirjojen olevan erityisen kiinnostavia. Toki niiden joukosta löytyy myös suuren vaikutuksen tehneitä kirjasarjoja kuten Harry Potterit ja Darren Shanin tarina. Silti tällaisten tavallisten nuorten elämästä kertovien kirjojen olen ajatellut olevan tietyllä tapaa naiiveja, myös silloin, kun kuuluin ikäni puolesta kohderyhmään. Olin kuitenkin kuullut niin paljon hypetystä tästä kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta, että se lähti luettavakseni kirjastosta.

Kirjan päähenkilö on Charlie, ujo teinipoika, joka kertoo tarinaa lukijalle kirjeiden muodossa. Ujoutensa lisäksi Charlie kamppailee traumaattisten kokemusten kanssa. Vuosi sitten hänen paras ystävänsä teki itsemurhan ja hän suree edelleen tätinsä kuolemaa. Charlien elämä saa kuitenkin uuden suunnan hänen tutustuessaan Patrickiin ja Samiin. Patrick on homoseksuaali, ja Sam hänen viehättävä sisarpuolensa. Uusien ystäviensä kanssa Charlie pääsee tutustumaan nuorten elämään ja tietysti päihteiden käyttöön, joka siihen kuuluu.

Niin kuin arvelinkin, tämä kirja ei kuulunut niihin kirjoihin, jotka ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Elämäni seinäruusuna ei silti ollut niin tylsä kuin odotin. En kokenut halua lopettaa lukeminen kesken. Juoni oli minusta mielenkiintoinen tai vähintään ihan kiva. Ehkä kirjan syvempi ymmärtäminen olisi vaatinut samaistumisen Charlien teinielämään, ja itse en siihen kyennyt. Pidin ratkaisusta kertoa Charlien tarina kirjeinä. Kirjeissä Charlien tuntemukset tulivat hyvin esiin, ja hänen henkinen kasvunsa välittyi selvästi. Sitä tämän kirjan kai kuului ollakin, kasvutarina lapsesta nuoreksi. Nuortenkirjoista pitävälle tämä kirja on ehdottomasti tarkastamisen arvoinen.

Hélène Grémillon: Uskottuni

Tämä kirja valikoitui luettavakseni kirjastosta itselleni aika vieraalla tavalla. Tapaan tehdä taustatyötä internetissä ennen kirjastovierailua ja suuntaan hyllyjen väliin etsimään lainattavia kirjoja muistilista kädessäni. Tällä kertaa en kuitenkaan löytänyt haluamiani kirjoja, joten kurkkasin kirjastotädin kokoamaan lukuvinkit-hyllyyn. En ollut kuullut kirjailijasta tai kyseisestä teoksesta ennen ja lainasin sen pelkästään kannen perusteella. Kyseessä on siis ranskalaisen toimittaja Hélène Grémillonin esikoisromaani Uskottuni.

Kirjan kerronta etenee kahdessa tasossa. On vuosi 1975. Kustannustoimittajana Pariisissa työskentelevä Camille alkaa saada äitinsä kuoleman jälkeen erikoisia kirjeitä viikoittain. Hän ajattelee tämän olevan jonkun kirjailijan häikäilemätön keino saada Camille lukemaan romaaninsa käsikirjoitusta. Kirjeissä Louis-niminen mies kertoo tapahtumista 1930-luvulla. Hän on lapsesta asti ihastunut Annieen, joka joutuu osaksi outoa kolmiodraamaa tutustuttuaan Rouva M:n. Menneisyyden tapahtumat alkavat selvitä Camillelle kirjeiden myötä.

"En tiedä miten sain luetuksi kirjeen loppuun.

Kun laskin sen käsistäni olin kalmankalpea ja voimaton, toistin toistamistani samaa elettä: sivelin sormellani niskakuoppaa ihan hiusrajasta.

Sen pikku kauneuspilkkua."

Ahmaisin kirjan melko nopeasti. Tarina eteni nopeasti ja sai mielenkiintoisia juonenkäänteitä uusien kirjeiden myötä. Välillä kirjeiden vihjeet ratkesivat kuitenkin turhan nopeasti ja teennäisillä tavoilla. Minussa ärsytystä herätti etenkin kohta, jossa Camillen ystävä paljastui yllättäen Champagnelaisten puurakenteisten ristikkokirkkojen asiantuntijaksi. Tuntui, että kirjailija on mennyt siitä, missä aita on matalin, jotta kirkon sijainti selviäisi.

Kirjan juoni oli mielestäni loistava. Sen vuoksi olikin harmillista, että henkilöhahmot jäivät kovin etäisiksi. Kirjailija keskittyi viemään juonta eteenpäin ja 1930-luvulla eläneet henkilöt olivat varmasti myös tarkoituksellisen salaperäisiä. Vaikka tämän tapaiseen tarinaan olisi saanut luotua useita nyyhkimistä aiheuttavia tilanteita ja jännitteen, joka saa lukijan haukkomaan henkeään, kirja jätti aika kylmäksi. Suhtauduin tarinan etenemiseen lähinnä mielenkiinnolla, en intohimoisesti, jännittäen hahmojen kohtaloita. Tämä oli ehkä kirjan suurin heikkous.

Luin kuitenkin kirjan mielelläni loppuun, joka sai minut kuitenkin pettymään todella. Olin odottanut jännittävää loppuratkaisua, mutta tapahtumat jäivät jokseenkin auki. Joitain tämä varmasti miellyttää. Suurin pettymys oli kuitenkin runo, joka oli olevinaan yhteenveto kirjan tapahtumista. Runo oli kai Camillen ajattelua, mutta se vaikutti kuitenkin olevan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta kirjoitettu. Runo ei runonakaan ollut erityisen hyvä, joten se sai minut lähinnä ihmettelemään "Miksi?!".

Vaikka pidin tästä kirjasta ja siinä oli ainesta, se ei silti saanut minua ihastumaan. Henkilöhahmot eivät herättäneet minussa empatiaa, joten suurimmat tunnekuohut aiheuttikin lopun ärsyttävä runo. Oli mielenkiintoista huomata kuinka päinvastaisia arvioita tästä kirjasta oli kirjoitettu muihin kirjablogeihin. Suosittelen siis kokeilemaan, kuinka hyvin tämä kirja uppoaa sinulle.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Aluksi minun täytyy tehdä tunnustus: olen Oksas-fani. Tämän sanottuani voitte arvata kauan odottamani Kun kyyhkyset katosivat -romaanin olleen mieluinen yllätys, kun sain sen lahjaksi.

Tunteeni kirjaa kohtaan vaihtelivat monta kertaa. Aluksi ahmin sivuja innoissani, odottaen jälleen yhtä mullistavaa lukukokemusta kuin jokainen Oksasen kirjoista on minulle ollut. Kirjan alkupuoliskolla aloin kuitenkin kyllästyä. Ihmettelin, onko suosikkikirjailijani todella kirjoittanut näin tylsän kirjan. En edes päässyt oikeen perille, mistä kirjassa oli kyse. Jatkoin silti lukemista hiljalleen, ja tarina alkoikin muuttua jännittävämmäksi sivu sivulta. Kirjan lopun luin taas samanlaisella intohimolla kuin aiemmatkin Oksasen teoksesta. Kertomus kasvoi koko ajan, ja henkilöhahmot alkoivat selkiytyä. Kun palaset loksahtivat kohdilleen, olin yhtä mykistynyt kuin toivoinkin olevani. Kirja yllätti minut monta kertaa. 

Oksaselle tuttuun tyyliin, tässäkään kirjassa tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä. Yleensä olen pitänyt sitä ihan kivana ja jännittävänä valintana, mutta uusimmassa kirjassa se toimii aivan loistavasti. Tapahtumat ja henkilöhahmot tulevat tutuksi hiljalleen, ja joka luku paljastaa jotain uutta. Loppuratkaisuun Oksanen luo lukuhermoja kutkuttavan jännitteen.

Heti kirjan luettuani totesin, että tämä on pakko lukea toiseen kertaan. Luen harvoin jo kertaalleen lukemiani kirjoja uudestaan, mutta tämä teos tekee poikkeuksen. Koska juoni selkiytyy vasta lopussa, minulla jäi moni vihje ja motiivi huomaamatta. Tämä on luultavasti kirja, joka vain paranee lukukertojen myötä. Kirjoitan tästä kirjasta luultavasti enemmän joskus hamassa tulevaisuudessa, kun olen lukenut kirjan uudestaan ja päässyt juonen jäljille alusta alkaen. Jokohan Oksasella on uusi kirja työn alla? Sitä odotellessa.

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Olin yllättynyt, että tämän kirjan lukemiseen menin näinkin kauan. Pidin kirjaa alusta alkaen mielenkiintoisena. Kuitenkin jouluaskareet verottivat lukemisaikaa, ja monena iltana marras- ja joulukuussa tulikin tartuttua sukkapuikkoihin kirjan sijaan. Tämä kirja oli muuten 100 kirjaa, jotka tulisi lukea ennen kuolemaa -listalla, joten sekin urakka on taas vähän lähempänä valmista.

Hylätyt talot, autiot pihat on Laila Hirvisaaren (silloisen Hietamiehen) romaani, joka on osa Kannas-sarjaa. Kirja on viidestä osasta kolmas. Sarja kuvaa Suontaan kylän asukkaiden elämää vuodesta 1925 vuoteen 1945. Kirjassa Hylätyt talot, autiot pihat kylän miehet ovat lähteneet sotaan ja pienestä kylästä Karjalankannaksella on muuttunut naisten kylä. Pian naisetkin joutuvat lähtemään sotaa karkuun ja jättää taakseen rakkaan kotikylänsä.

Pidin siitä, kuinka huolellista taustatyötä kirjaa varten oli tehty. Kuvaus Viipurista oli hyvin realistista, onhan kirjailija itsekin kotoisin kyseisestä kaupungista. Kirjan oli liitetty karttoja, joiden avulla paikat pystyy hahmottamaan paremmin. Vaikka kirja ei perustu tositapahtumiin, ovat muun muassa sotatapahtumat Viipurissa keskeisiltä osiltaan tosipohjaisia. Kirjassa oli mielestäni hyvä tasapaino sodan ja ihmissuhteiden kuvauksen välillä. Tämä on yksi parhaita lukemiani sodasta kertovia kirjoja.

Lainaus alusta, kun naiset ovat vielä kotikylässään:
"Omenapuussa, kammarin ikkunan kohdalla lauloi peipponen yhtä riemukkaasti kuin miksi Martta tunsi itsensä. Ilma oli todella ihana, taivaan sini haalean helteistä, aurinko paistoi minkään estämättä ja sokaisi silmät. Oli kesä, kesä. Martta istui kirje sylissään ja nuuhki avonaisesta ikkunasta lehahtavia tuoksuja. Tikka naputti yksitoikkoisesti kuivuneen puun kylkeä, pihamaalta kuului lasten naurua ja aikuisten puhetta. Hartaasti Martta painoi päätään kuin kiittääkseen elämää ja silitti kirjettä hellästi. Hän oli todella tarvinnut tämän hetken, juuri nyt. Hän halusi äkkiä Aarnen syliin niin kiihkeästi, ettei olisi millään jaksanut odottaa. Voi, miksi tämä ei ollut tullut itse kirjeen sijasta. Ja sitten Marttaa hävetti. Hänhän oli sentään saanut kirjeen, ja millaisen. Monien kirje olisi kokonaan toisenlainen.
    Martta oli yhä niin kiihdyksissään, ettei heti tajunnut nopeasti lähestyvää kohinaa. Hän havahtui vasta, kun kuuli huutoa pihamaalta. Hän ryntäsi tupaan ja näki tuvan ikkunasta lentokoneiden lähestyvän. Nehän tulivat suoraan kohti! Matalalla, liian matalalla! Vaistomaisesti Martta ryntäsi uunin nurkkaan Hilkan viereen ja painautui kiinni tähän.
    Huumaava jylinä vain kasvoi. Pihalta kuului lasten huutoa.
-Hyvä Jumala, niitähä on satoja, Hilkka parkaisi.
-Ne menee ohi, Martta sanoi, -älä pelkää...
-Lapset... mis miu lapset on?
-Älä lähde nyt... Helmi Elisa pitää huolta!"

Henkilöhahmot ovat inhimillisiä ja aitoja. Hiukan erilaisen kirjasta teki se, että se ei niinkään keskittynyt elämään rintamalla, vaan seurasi kaikkien kylän asukkaiden sodasta selviytymistä. Naiset ikävöivät rakkaitaan rintamalla, miehet taas taistelevat ylivoimaa vastaan henkensä edestä. Kaikki pohtivat sodan mielettömyyttä ja muistelevat etäiseltä tuntuvaa rauhan aikaa. Soda-ajan elämää kuvataan monesta näkökulmasta. Kuvaus ei ole karua eikä kauhistelevaa vaan todenmukaista. Kirjan henkilöt ovat niin todellisia, että välillä jouduin lukea kirjaa henkeä pidättäen tai tippa silmässä. Oli helppo kuvitella, että he voisivat olla minun sukupolveni isovanhempia ja isoisovanhempia. Kirjan ollessa osa sarjaa, monet tapahtumat jäivät vielä auki. Minun on varmaan pakko lukea viimeisetkin osat, saadakseni tietää, kuinka Suontaan asukkaiden tarina päättyy. Myös sarjan aikaisemmat osat kiinnostavat. Ensin taidan kuitenkin lukea hyllyssä odottavat kirjat, joista yksi on kirjastosta lainassa ja kaksi joululahjaksi saatuja. Erittäin iloiseksi yllätykseksi yhdestä paketista paljastui suosikkikirjailijani Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Sen lukemista odotan varmasti eniten. Näistä kuitenkin lisää myöhemmin!