Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Viime vuoden lopulla tutustuin ensimmäistä kertaa Miika Nousiaisen tuotantoon lukemalla hänen esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolaisen. Arvio kyseisestä kirjasta löytyy täältä. Nyt olen jatkanut Nousiaisen tekeleiden parissa loogisesti kronologisessa järjestyksessä, joten tällä kertaa on vuorossa vuonna 2009 ilmestynyt Maaninkavaara.

Maaninkavaaran keskiössä on Huttusen perhe, Martti-isä, Sirkka-äiti ja lapset Jarkko ja Heidi. Jarkko on perheen juoksijalupaus, jota isä valmentaa suurella tarmolla. Heidi on jo luopunut juoksuharrastuksestaan ja on enemmän kiinnostunut taiteesta.

Perheen elämä kuitenkin muuttuu hetkessä. Jarkko on palaamassa Ruotsista PM-kisoista hopeamitalin kanssa, ja muu perhe lähtee satamaan vastaanottamaan urheilijalupausta. Jarkko ei kuitenkaan astu maihin laivasta. Hän on kadonnut merimatkan aikana.

Jarkon katoaminen jättää kaikille suuren surun, mutta erityisen huolissaan Heidi on isästään, jolle Jarkon valmentaminen oli henkireikä. Heidi on päättänyt juosta isänsä ylös masennuksesta ja aloittaa juoksemisen isänsä valmentamana. Kunnon kohentuessa harjoitukset muuttuvat rankemmiksi ja rankemmiksi ja koulunkäyntikin saa jäädä taka-alalle. Heidinkin elämä alkaa pyöriä ainoastaan juoksun ympärillä.

Kirjan kertojina toimivat vuorotellen Martti ja Heidi. Martin kerronnassa on paljon filosofista pohdintaa nykyisestä maailmanmenosta ja metaforia ihmiselosta ja kestävyysjuoksusta. Heidin näkökulmassa tulevat esiin teinitytön murheet ja ongelmat, joita aiheutuu, kun juoksuharrastus alkaa syrjäyttää kaiken muun. Tai kuten Martin tekemässä inspiraatiotaulussa sanotaan: "teidän harrastus, meidän elämäntapa". Sirkka-äiti kulkee mukana hiukan alistuvana hahmona, joka haluaa yrittää ymmärtää miehensä päähänpistoja.

"-Muistatko Sirkka mitalikahvit?
-Muistan, muistan.
-Tultiinko kuokkavieraina?
-Älä nyt lomalaista jaksa kiusata.
-En minä kiusaa. Tultiinko sillon tänne kuokkimaan, mitä? Sinä kun aina haukuit minua. Aina valitit, että pitääkö sitä kuokkavieraana. Paavon hautajaisissa ja Lassen häissä oltiin näennäisesti kukkavieraina, mutta olihan meidät moraalisesti kutsuttu. Mutta miten silloin mitalikahveilla täällä, tultiinko kuokkavieraina?
-No ei tultu!
-Ei tultu kuokkimaan vaan kutsuttuina. Muistatko kuka kutsui?
-Muistan, muistan. Ole nyt siinä. Pysy housuissasi.
-No kuka kutsui? Oliko Martti itse, oliko mitalikahvit, mitä?
-Oli, oli.
      Kotikisoissa 1983 Martti syöksyi MM-pronssille. Näin sen paikan päällä. Oltiin Sirkan kanssa vapaaehtoisina kisa-apulaisina. Saatiin semmoiset takitkin. Iveco niissä luki. Taisi olla rekkafirma, joka sponsoroi kisoja.
      Ehdittiin kisailtana kotiin katsomaan urheilu-uutisia. Silloin Martti sen sanoi: "Kaikki ovat tervetulleita Lomakouheroon mitalikahveille."
      Otettiin perjantai vapaaksi ja lähdettiin aamuvarhaisella kohti Keski-Suomea. Niin tekivät muutkin. Innokkaimmat tulivat polkupyörällä Varkaudesta." 

Maaninkavaarassa on mielestäni tunnistettavissa sama tragikoomisuus, joka viehätti myös Vadelmavenepakolaisessa. Kirjan parissa sai nauraa monta kertaa, mutta samalla lukijaa ahdistaa enenevissä määrin päähenkilön kasvava pakkomielteisyys. Martin henkilöhahmo vaikuttaa samaan aikaan hyvin kärjistetyltä karikatyyriltä sekä todella aidolta suomalaiselta kestävyysjuoksufanaatikolta.

Elämä kolhii Marttia reilusti Maaninkavaarassa. Nousiainen tuo hienosti esille sen, kuinka vaikeaa miehelle voi olla näyttää tunteensa ja tunnustaa heikkoutensa. Vain ainoalle ystävälle, Reijolle voi ongelmistaan puhua saunan lauteilla.

"Sirkka on edelleen alamaissa. Eikä tässä itselläkään mihinkään suuriin tuuletuksiin ole varaa. Meille on varattu aika terapeutille. Urheiluliitto maksaa. Päätin kokeilla, kun liitosta soittivat.
      Tultiin Helsinkiin asti. Täällä on kuulemma paras terapia. Vaikka en minä tajua, mitä me terapialla tehdään. Tai ainakaan minä. Selvä hommahan tämä tapaus on. Poika kuoli ja elämää pitää jatkaa. Tuskin se terapialla paranee.
      Sirkan takia tulin, en itseni. Naisille on apua juttelusta. Se on niille perustarve. Kuin juoksukilpailujen seuraaminen tai veneen tervaaminen miehille. Tulin, kun alttarilla lupasin. Nyt jos koska on vastamäki." 

Kahden positiivisen yllätyksen jälkeen joudun lisäämään Nousiaisen kolmannen romaanin, Metsäjätin lukulistalleni. Suosittelen Maaninkavaaraan tutustumista kaikille Vadelmavenepakolaisesta pitäneille ja myös niille, joille kirja tuntuu vieraalta urheiluteeman vuoksi!

Graeme Simsion: Vaimotesti

Sain viimein väkerrettyä blogiin hiukan miellyttävämpää ulkoasua. Samalla päivitin sivupalkkia: nyt voit käydä seuraamassa blogia blogipolussa oikeasta reunasta löytyvän painikkeen kautta!

Kuten viimeksi uhkailin, tällä kertaa käsittelyssä on ensimmäinen Graeme Simsionin romaaneista. Simsion on australialainen kirjailija ja tietotekniikan tutkija. Vaimotesti on hänen esikoisromaaninsa, jonka jatko-osa Vauvatesti käsiteltiinkin jo tässä postauksessa. Luin siis sarjaa käänteisessä järjestyksessä, mutta lukukokemusta tämä ei mielestäni haitannut.

Kuva: otava.fi/kirjat

Alkuun täytyy todeta, että tämä saattoi olla hauskin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Aiemmin olen vieroksunut huumoria kirjallisuudessa, mutta näiden kahden teoksen lukemisesta nautin valtavasti.

Kirjan päähenkilö on 39-vuotias genetiikan professori Don, joka haluaisi löytää itselleen vaimon. Sosiaaliset tilanteet eivät ole Donin osaamisaluetta, ja hän lähestyy ongelmaa tieteellisestä ja tehokkaasta näkökulmasta laatimalla kyselylomakkeen vaimoehdokkaiden seulomiseksi.

" "Olettaisin heidän käyttävän karsintavaiheessa kyselylomaketta." En ollut edes saanut lausetta loppuun, kun päässäni syttyi valo - ei tietenkään kirjaimellisesti.
       Kyselylomake! Ratkaisu oli päivänselvä. Tarkoitusta varten laadittu, tieteellisesti pätevä väline, joka nykyhetken parhaiden käytäntöjen avulla suodattaisi pois ajanhaaskaajat, epäjärjestelmälliset, jäätelödiskriminoijat, visuaalisesta häirinnästä valittajat, kristallipalloihin tuijottajat, horoskoopinlukijat, muotihullut, uskonnolliset fanaatikot, vegaanit, urheilunseuraajat, luomisopinkannattajat, tupakoitsijat, tieteellisesti lukutaidottomat ja homeopaatikot. Jäljelle jäisi ideaalitapauksessa täydellinen kumppani, tai realistisemmin ajateltuna järkevän mittainen lista esikarsinnan läpäisseitä kandidaatteja.
     "Don?" Se oli Julie, joka oli yhä linjalla. "Milloin haluaisit tavata?"
      Tilanne oli muuttunut. Tärkeysjärjestys oli vaihtunut.
      "Se ei ole mahdollista", sanoin. "Kalenterini on täynnä."
       Tarvitsisin kaiken käytettävissä olevan ajan uuteen projektiin.
      Vaimoprojektiin."

Lukijaa viihdyttävät kerta toisensa jälkeen ristiriidat ja koomiset tilanteet, joihin ajaudutaan, kun yhteiskunnan käyttäytymisnormit ja Donin suorasukainen lähestymistapa kohtaavat. Vaimoprojekti osoittautuu oletettua haastavammaksi hyvien ehdokkaiden pienen määrän takia. Hämmennystä Donissa aiheuttaa myös Rosie, joka ei lainkaan täytä vaimokandidaatille asetettuja kriteereitä, mutta saa Donin tuntemaan olonsa yllättävän mukavaksi.

Kirja etenee letkeästi eikä lukijan tylsistyminen ole vaarana. Juoni on mukaansatempaava ja matkalle mahtuu monenlaisia yllätyksiä. Huumorin ohella parasta kirjassa ovat aidot ja värikkäät henkilöhahmot. Toivottavasti saan seurata Donin ja Rosien seikkailuja vielä tulevaisuudessakin. Suosittelen vahvasti!

Graeme Simsion: Vauvatesti

Tämä iloinen yllätys tuli vastaan kirjaston VIP-pöydässä. Kirjan kansi vaikutti mielenkiintoiselta, mutta nimi hämäsi - onko tämä jokin äitiysopas? Tarkempi tarkastelu paljasti kirjan humoristiseksi romaaniksi, joten otin sen mukaani viikonloppulukemiseksi.

Kirja on jatko-osa Simsionin esikoisromaanista Vaimotesti. Kakkososan lukeminen ei kuitenkaan edellyttänyt ensimmäisen osan tuntemista. Tarinan päähenkilönä seikkailee genetiikan apulaisprofessori Don Tillman. Rillit huurussa -sarjan fanit saattavat löytää hänestä sheldonmaisia piirteitä.

Donin elämää vallitsevat tarkat rutiinit eivätkä sosiaaliset tilanteet ole hänen vahvinta alaansa. Aiemmassa osassa hän on onnistunut vaimoprojektissaan ja löytänyt vaimokseen Rosien kyselylomakkeen avulla. Vauvatestinkin aiheen voi arvata jo kannen perusteella. Rosie ilmoittaa olevansa raskaana. Don ei ole ennättänyt varautua perheenlisäykseen lainkaan, joten hän aloittaa kiivaan suunnittelun ja tutustumisen uuteen aiheeseen. Mitä ja kuinka usein odottavan äidin tulisi syödä? Entä kuinka estää äidin stressaantuminen sikiön stressihormonille altistumisen minimoimiseksi? Don yrittää parhaansa tulla asiantuntijaksi lapsen saamisessa, mutta kaiken hässäkän keskellä hänen avioliittonsa alkaa rakoilla.

Nautin tämän kirjan lukemisesta valtavasti! Donin hahmo on sympaattinen ja tahattoman hulvaton. Tapahtumat etenevät jouhevasti ja mies joutuu monenlaisiin absurdeihin kommelluksiin, useimmiten sosiaalisten rajoitteidensa takia. Lopussa kirja on ehkä jopa hiukan liikuttava, vaikka huumoritykitys jatkuukin.

Mielestäni kertomuksessa olisi ainesta elokuvaksikin. Ilokseni luinkin netistä, että elokuvaoikeudet ensimmäiseen osaan olisi myyty. Toivottavasti näen nämä vielä joku päivä valkokankaalla. Lisäksi toivoisin osaa kolme. Suosittelen!

P.S. Lukemisen jälkeen jouduin hankkimaan myös Vaimotestin luettavaksi, joten raporttia siitäkin piakkoin!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Kyseessä on siis Mielensäpahoittaja-sarjan toinen kirja. Ensimmäisestä osasta kirjoitin jo täällä. Tällä kertaa en avaa Mielensäpahoittajan hahmoa sen enempää. Jos hän ei ole sinulle vielä tuttu, kannattaa ehkä aloittaa aiemmasta arviosta.

Kuva: Goodreads.com

Siirrytään siis suoraan toisen kirjan kuvioihin. Tässä osassa Mielensäpahoittaja joutuu uudenlaisen ongelman eteen. Aiemmin hänen luonaan käynyt kodinhoitaja vaihdetaan uuteen. Kuten yleensäkin, Mielensäpahoittaja vastustaa muutosta. Hän ei enää päästä kodinhoitajaa luokseen. Pari päivää Mielensäpahoittaja näkee nälkää, mutta sitten hän tarttuu emäntänsä reseptikirjaan. Alku on hankala. Silti Mielensäpahoittaja ei luovuta, ja lopulta naapurin Kolehmainenkin tahtoo käydä santsaamassa Mielensäpahoittajan pöperöitä.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ruoka pitää saada nopeasti. Pikaruoka, hätäruoka, laiskuusruoka. Tiskin takaa ojennetaan autoihmiselle paperipussi. Sisältö syödään etupenkillä. Kyllä on eväkset erikseen. Oikea ruoka alkaa viisi yli viisi, kun töistä palannut isäntä nostaa ensimmäisen perunan kattilasta."

Jos mahdollista, tämä kirja oli mielestäni ehkä vielä parempi kuin ensimmäinen. Tässä kirjassa luvut sitoutuvat tiiviimmin yhteen, ja juonella on enemmän merkitystä. Pääosassa ovat silti edelleen Mielensäpahoittajan nurinat ja sutkautukset.


Nyt jään odottelemaan, että löydän kirjastosta Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja -kirjan. Opus taitaa olla sen verran suosittu, että hetki voi tässä vierähtää. Myös muut Tuomas Kyrön kirjat ovat alkaneet kiinnostaa Mielensäpahoittajaan perehtymisen jälkeen, joten ehkä niistäkin kuullaan vielä täällä. Sillä välin käykää te piristämässä itseänne Mielensäpahoittaja-huumorilla!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Aiemmin tänä vuonna kävin elokuvissa katsomassa Mielensäpahoittajan. Filmi oli oikein viihdyttävä, ja nyt päätin perehtyä kahteen ensimmäiseen Tuomas Kyrön kirjoittamaan Mielensäpahoittajaan. Seuraavasta osasta nimeltään Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike luvassa lisää siis pian.

Tuomas Kyrö on kertonut saaneensa innoituksensa Mielensäpahoittajan hahmoon yleisönosastokirjoituksista. Syksyllä julkaistussa kirjoituksessa oikean elämän Mielensäpahoittaja kertoi, että hänen katiskansa oli viety ja että lättähatut olivat vieneet sen. Seuraavana keväänä tarina sai jatkoa, kun mies palasi asiaan kirjoittamalla uudestaan lehden palstalle. Tällä kertaa hän kirjoitti, että katiskaa ei oltukaan viety, vaan hän oli itse unohtanut sen. "Mutta jos sinä lättähattu olisit ollut paikalla, olisit kyllä vienyt sen!"

Alunperin Mielensäpahoittajan tekstejä on kuultu radiossa Antti Litjan tulkitsemina. Sen jälkeen kirjoitusten ympärille on luotu kolme kirjaa ja elokuva, ja onpa Mielensäpahoittajaa saatu lukea Helsingin sanomistakin.

Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias mies, joka asustaa yksin omakotitaloa maaseudulla. Hänen vaimonsa on hoitolaitoksessa ja ainoa ystävä, Yrjänä on kuollut. Kirjassa esiintyvät myös yksi Mielensäpahoittajan pojista sekä miniä, jotka asuvat kaupungissa. Koska Mielensäpahoittajan purnausta ei ole moni kuuntelemassa, hän kirjoittaa näkemyksiään lehden yleisönosastolle. Näistä kirjoituksista rake
ntuu novellimuotoinen kokoelma, joka on aika nopealukuinen.

Tässä kirjassa juoni ei ole täysin koherentti tai edes olennainen, vaan Mielensäpahoittaja valittaa aina muutaman sivun pituisesti kerrallaan jostain häntä närkästyttäneestä aiheesta. Ärsytystä herättävät erilaiset nykyajan kotkotukset ja ilmiöt light-tuotteista maanteiden kunnostamiseen. Kyllä routavaurio on luontainen nopeusrajoitus.

Kuva: finnkino.fi

Mielensäpahoittaja on samaan aikaan juro ja hellyttävän sympaattinen. Hahmona Mielensäpahoittaja vaikuttaa melko kärjistetyltä ja karikatyyriseltä, mutta toisaalta persoona on niin todellinen, että kirjan voisi ajatella perustuvan oikeaan henkilöön. Tällaisiin oman elämänsä Mielensäpahoittajiin törmää aina silloin tällöin, kuten Tuomas Kyrö lehden palstalla.

Suosittelisin siis ehdottomasti huumoria kaipaavalle tutustumista Mielensäpahoittaja-kirjoihin, elokuvaan, äänikirjoihin tai kuunnelmiin. Seuraava osa kirjoista on minulla jo luettuna, joten arvostelu onkin kirjoittamista vaille valmis. Pysykää toki kuulolla.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Taas tuli tehtyä jotain ensimmäistä kertaa. Lainasin nimittäin ensimmäistä kertaa e-kirjan. (Jos et ole kiinnostunut kokemuksistani e-kirjan parissa, vaan itse teoksesta, hyppää kahden seuraavan kappaleen yli, jotka menivät jaaritteluksi.)

Jo pari kuukautta sitten lisäsin verkkokirjastossa omaan hyllyyni Miika Nousiaisen esikoisteoksen Vadelmavenepakolainen. Odottelin, että se palautuisi kirjastoon lainattavaksi, mutta lainaaja päättikin alkaa hautoa kirjaa itsellään vaikka palautuspäivä oli mennyt ajat sitten. Kerran tarkastaessani varaustilannetta huomasin, että kirja on mahdollista saada myös e-kirjana. Ajattelin tämän olevan hyvä tilaisuus testata kirjojen lainaamista sähköisesti, mutta kuinka ollakaan kaikki e-kirjatkin olivat lainassa. E-kirjoissa on onneksi se hyvä juttu, että ne palautuvat sähköiseen kirjastoon laina-ajan päätyttyä, vaikka lainaaja ei tekisikään toimenpiteitä. Näin ollen painoin mieleeni seuraavan kirjan vapautumisajan ja onnekseni sainkin e-kirjan itselleni silloin.

Kuitenkin opiskeluhommat painoivat sen verran päälle, että ensimmäisellä lainaviikolla eteneminen kirjassa oli hyvin hidasta. Tällä viikolla kirjan kanssa olikin jo hoppu. Kirjojen lukemiseen tarkoitettu ohjelma ilmoitti, että kirja on minulla enää pari päivää. Melko tiukille kirjan loppuun saattaminen menikin. Viimeisen 30 sivun rykäisyn aloitin, kun laina-aikaa näytti olevan jäljellä vain tunti. Tällä kertaa olisin kovasti arvostanut, jos laina-aika olisi ollut normaali kuukausi, mutta e-kirjoille se on vain kaksi viikkoa. Havaitsin myös sen, että e-kirjasta ei saa yhtään niin tyylikkäitä kuvia kuin perinteisestä kirjasta.

Sitten asiaan! Ennakkotietojeni mukaan pidin Vadelmavenepakolaista humoristisena teoksena. Tämän lajin kirjoja tulee luettua harvemmin. Kuitenkin kirja paljastui mielestäni paljon moniulotteisemmaksi kuin oletin.

Kirjan päähenkilö Mikko Virtanen on kansallisuustransvestiitti. Hän on syntynyt Suomessa, suomalaiseen perheeseen, mutta kokee vahvasti olevansa ruotsalainen. Hän elää mahdollisimman ruotsalaisittain. Hänellä on kotonaan jopa alttari, jossa ovat kuvat hänen eniten ihailemistaan ruotsalaisista Olof Palmesta Abban Björniin. Virtanen yrittää hakea Ruotsin kansalaisuuttaa, mutta hänelle ei myönnetä sitä, koska hän ei ole asunut päivääkään Ruotsissa.

"Ei Suomi minua tarvitse. En minä sovellu Suomeen. En ainakaan suomalaiseksi. En innostu formula-ajoista, en herkity Maamme-laulusta, en pidä liian kuumasta saunasta enkä varsinkaan tykkää olla tuntitolkulla yksin hiljaa. Sotaveteraanit ovat minulle vain joukko miehiä, jotka kävivät jossain itärajalla häviämässä sodan. Toki se ponnistus koitui lopulta Ruotsin hyväksi.

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.

Haluan jonottaa pankkiautomaatille seinän viertä, niin kuin ruotsalaiset. Suomessa jonotetaan hankalasti jalkakäytävälle ja tukitaan katu. Ruotsissa autot pysähtyvät suojatielle ja päästävät jalankulkijan yli; jopa autoilijat ovat pyyteettömiä ja ystävällisiä. Eivät katso kiroillen perään kun jalankulkija käyttää laillista oikeuttaan ylittää suojatie." 

Kirjan ensimmäinen osa keskittyy lähinnä kuvailemaan Virtasen ruotsalaisuutta lapsuudesta asti ja ruotsalaisen kansankodin ylistämiseen. Päähenkilön obsessio Ruotsia kohtaan vaikuttaa vielä melko harmittomalta ja hassulta, mitä hän nyt vähän käy terrorisoimassa meteorologi Petri Takalan kotia, koska hän seisoo aina Ruotsin edessä ennustaessaan säätä. Ensimmäisen osan edetessä kerkesin jo miettiä, alkaako kirjassa koskaan tapahtua. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja alku sisältää paljon Virtasen pohdintaa ruotsalaisuudesta. Kun lukijalle on valotettu, kuinka pakkomielteinen päähenkilö on naapurimaatamme kohtaan, juoni alkaa edetä.

Kirjan alku oli sellainen kuin odotinkin. Naurahdin monta kertaa ja suomalaisista ja ruotsalaisista tehtiin stereotypioita. Vaikka ensimmäinen osa oli melko kevyttä ja viihdyttävää luettavaa, kirja alkoi saada uudenlaisia sävyjä. Virtanen on valmis tekemään yhä enemmän saavuttaakseen haaveensa, ruotsalaisuuden. Todella pitkälle hän tämän haaveen tavoittelussa meneekin. Kirja alkaa muuttua tragediaksi psyykkisesti sairaasta miehestä. Hassuttelu kulttuurieroilla jatkuu edelleen, mutta samalla selväjärkinen lukija joutuu seurata kauhuissaan päähenkilön harhaisia toimia. Loppua kohden juoni alkaa muuttua jopa jännittäväksi. Luin internetissä kommentteja siitä, kuinka tässä kirjassa ei ole juonta ollenkaan, mutta minun täytyy olla eri mieltä. Juoni oli jopa sangen hyvä.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta. Se ei jäänyt pelkäksi suomalaiset vastaan ruotsalaiset -hassutteluksi, vaan kirjasta löytyi muitakin ulottuvuuksia. Kirja oli yhtä aikaa todella koominen sekä todella surullinen ja ahdistava. Olin jossain määrin huvittunut huomatessani, että liioteltu ruotsalaismielinen hahmo ei kuitenkaan ole niin kaukana todellisuudesta. Virtanen muistutti fanaattisuudessaan pelottavan paljon nuoria, jotka ihailevat jotain tiettyä Aasian maata, yleisimmin Japania koko sydämestään ja haluavat elää vieraan kulttuurin tavoin. Kirjassa voi nähdä myös suuremman teeman: joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.