Maaninkavaaran keskiössä on Huttusen perhe, Martti-isä, Sirkka-äiti ja lapset Jarkko ja Heidi. Jarkko on perheen juoksijalupaus, jota isä valmentaa suurella tarmolla. Heidi on jo luopunut juoksuharrastuksestaan ja on enemmän kiinnostunut taiteesta.
Jarkon katoaminen jättää kaikille suuren surun, mutta erityisen huolissaan Heidi on isästään, jolle Jarkon valmentaminen oli henkireikä. Heidi on päättänyt juosta isänsä ylös masennuksesta ja aloittaa juoksemisen isänsä valmentamana. Kunnon kohentuessa harjoitukset muuttuvat rankemmiksi ja rankemmiksi ja koulunkäyntikin saa jäädä taka-alalle. Heidinkin elämä alkaa pyöriä ainoastaan juoksun ympärillä.
Kirjan kertojina toimivat vuorotellen Martti ja Heidi. Martin kerronnassa on paljon filosofista pohdintaa nykyisestä maailmanmenosta ja metaforia ihmiselosta ja kestävyysjuoksusta. Heidin näkökulmassa tulevat esiin teinitytön murheet ja ongelmat, joita aiheutuu, kun juoksuharrastus alkaa syrjäyttää kaiken muun. Tai kuten Martin tekemässä inspiraatiotaulussa sanotaan: "teidän harrastus, meidän elämäntapa". Sirkka-äiti kulkee mukana hiukan alistuvana hahmona, joka haluaa yrittää ymmärtää miehensä päähänpistoja.
"-Muistatko Sirkka mitalikahvit?
-Muistan, muistan.
-Tultiinko kuokkavieraina?
-Älä nyt lomalaista jaksa kiusata.
-En minä kiusaa. Tultiinko sillon tänne kuokkimaan, mitä? Sinä kun aina haukuit minua. Aina valitit, että pitääkö sitä kuokkavieraana. Paavon hautajaisissa ja Lassen häissä oltiin näennäisesti kukkavieraina, mutta olihan meidät moraalisesti kutsuttu. Mutta miten silloin mitalikahveilla täällä, tultiinko kuokkavieraina?
-No ei tultu!
-Ei tultu kuokkimaan vaan kutsuttuina. Muistatko kuka kutsui?
-Muistan, muistan. Ole nyt siinä. Pysy housuissasi.
-No kuka kutsui? Oliko Martti itse, oliko mitalikahvit, mitä?
-Oli, oli.
Kotikisoissa 1983 Martti syöksyi MM-pronssille. Näin sen paikan päällä. Oltiin Sirkan kanssa vapaaehtoisina kisa-apulaisina. Saatiin semmoiset takitkin. Iveco niissä luki. Taisi olla rekkafirma, joka sponsoroi kisoja.
Ehdittiin kisailtana kotiin katsomaan urheilu-uutisia. Silloin Martti sen sanoi: "Kaikki ovat tervetulleita Lomakouheroon mitalikahveille."
Otettiin perjantai vapaaksi ja lähdettiin aamuvarhaisella kohti Keski-Suomea. Niin tekivät muutkin. Innokkaimmat tulivat polkupyörällä Varkaudesta."
Maaninkavaarassa on mielestäni tunnistettavissa sama tragikoomisuus, joka viehätti myös Vadelmavenepakolaisessa. Kirjan parissa sai nauraa monta kertaa, mutta samalla lukijaa ahdistaa enenevissä määrin päähenkilön kasvava pakkomielteisyys. Martin henkilöhahmo vaikuttaa samaan aikaan hyvin kärjistetyltä karikatyyriltä sekä todella aidolta suomalaiselta kestävyysjuoksufanaatikolta.
Elämä kolhii Marttia reilusti Maaninkavaarassa. Nousiainen tuo hienosti esille sen, kuinka vaikeaa miehelle voi olla näyttää tunteensa ja tunnustaa heikkoutensa. Vain ainoalle ystävälle, Reijolle voi ongelmistaan puhua saunan lauteilla.
"Sirkka on edelleen alamaissa. Eikä tässä itselläkään mihinkään suuriin tuuletuksiin ole varaa. Meille on varattu aika terapeutille. Urheiluliitto maksaa. Päätin kokeilla, kun liitosta soittivat.
Tultiin Helsinkiin asti. Täällä on kuulemma paras terapia. Vaikka en minä tajua, mitä me terapialla tehdään. Tai ainakaan minä. Selvä hommahan tämä tapaus on. Poika kuoli ja elämää pitää jatkaa. Tuskin se terapialla paranee.
Sirkan takia tulin, en itseni. Naisille on apua juttelusta. Se on niille perustarve. Kuin juoksukilpailujen seuraaminen tai veneen tervaaminen miehille. Tulin, kun alttarilla lupasin. Nyt jos koska on vastamäki."
Kahden positiivisen yllätyksen jälkeen joudun lisäämään Nousiaisen kolmannen romaanin, Metsäjätin lukulistalleni. Suosittelen Maaninkavaaraan tutustumista kaikille Vadelmavenepakolaisesta pitäneille ja myös niille, joille kirja tuntuu vieraalta urheiluteeman vuoksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti