Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Svetlana Aleksijevitš voitti vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tuolloin ennätin melkein lainata tämän kirjan läheisestä kirjastosta, mutta joku oli ollut vielä nopeampi. Onneksi se oli lisätty myöhemmin kirjaston pikalainavalikoimaan, ja sain nyt toisen mahdollisuuden napata tämän kirjan luettavakseni.

kuva: kirja.fi

Aleksijevitšin teosta Tšernobylista nousee rukous on kuvattu yhteisöromaaniksi ja dokumenttiromaaniksi. Kirja perustuu satoihin haastatteluihin ja sitä on valmisteltu usean vuoden ajan. Aleksijevitšin on sanottu kehittäneen työllään uuden journalistisen kirjallisuudenlajin.

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vuonna 1986 Ukrainassa, lähellä Valko-Venäjän rajaa. Kirjassa dokumentoidaan onnettomuuden seurauksia ja sen vaikutuksia ihmisiin, ei niinkään itse onnettomuutta ja sen taustoja. Teos antaa äänen sammutustöihin osallistuneiden palomiesten vaimoille, voimalan lähistöllä työskennelleille sotilaille ja paikallisille, jotka eivät ole suostuneet hylkäämään saastuneella alueella sijaitsevaa kotiaan.

"Se tapahtui perjantain ja lauantain välisenä yönä... Aamulla kukaan ei osannut epäillä mitään. Lähetin poikani kouluun, mies meni parturiin. Laitoin ruokaa. Mies palasi pian ja sanoi:

     -Voimalassa on syttynyt tulipalo. On käsketty pitää radio auki.

     Unohdin sanoa, että asuimme Pripjatissa, reaktori ei ollut kaukana. Vieläkin näen silmissäni sen heleänpunaisen loisteen, reaktori ikään kuin hohti valoa sisältäpäin. Epätodellista valoa. Se ei ollut mikään tavallinen tulipalo vaan jonkinlaista valohehkua. Kaunista. Jos unohdamme kaiken muun, se oli hyvin kaunista. En ole elokuvissakaan nähnyt mitään vastaavaa. Illalla parvekkeet olivat täynnä ihmisiä, ja ne joilla ei ollut omaa parveketta, menivät ystävien ja tuttavien luo. Asuimme yhdeksännessä kerroksessa, josta näki pitkälle, jopa kolmen kilometrin päähän. Jotta lapset näkisivät paremmin, vanhemmat nostivat heidät syliinsä:

     -Katso! Ja paina mieleesi!"

Itse pidin kirjasta eniten alkuun ja loppuun sijoitetuista palomiesten vaimojen kertomuksista. Luvut, joissa oli niin kutsuttuja monologeja olivat mielestäni välillä hiukan sekavia ja eri ihmisten kertomukset toistivat jonkin verran samoja asioita. Jotkut taas puhuivat sinänsä aiheen ohi, mutta toisaalta esimerkiksi henkiolentoihin uskominenkin liittyy omalla tavallaan ihmisten elämään onnettomuuden jälkeen. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka paljon tapahtunutta oli salailtu ja kuinka paljon ihmisille kerrottiin suoranaisia valeitakin.

Minään kaunokirjallisuuden merkkiteoksena en itse tätä pitäisi, vaan enemmänkin mielenkiintoisena journalistisena raporttina. Aleksijevitš on kuitenkin onnistunut kokoamaan ääntä vaille jääneen yhteisön, Tšernobylin uhrien, tuntemukset hyväksi ja laajaksi dokumentiksi. Hän nostaa esiin nimenomaan ihmiskohtalon, kun usein halutaan takertua onnettomuuden syihin ja kauhistuttaviin tilastolukuihin.