Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Taas tuli tehtyä jotain ensimmäistä kertaa. Lainasin nimittäin ensimmäistä kertaa e-kirjan. (Jos et ole kiinnostunut kokemuksistani e-kirjan parissa, vaan itse teoksesta, hyppää kahden seuraavan kappaleen yli, jotka menivät jaaritteluksi.)

Jo pari kuukautta sitten lisäsin verkkokirjastossa omaan hyllyyni Miika Nousiaisen esikoisteoksen Vadelmavenepakolainen. Odottelin, että se palautuisi kirjastoon lainattavaksi, mutta lainaaja päättikin alkaa hautoa kirjaa itsellään vaikka palautuspäivä oli mennyt ajat sitten. Kerran tarkastaessani varaustilannetta huomasin, että kirja on mahdollista saada myös e-kirjana. Ajattelin tämän olevan hyvä tilaisuus testata kirjojen lainaamista sähköisesti, mutta kuinka ollakaan kaikki e-kirjatkin olivat lainassa. E-kirjoissa on onneksi se hyvä juttu, että ne palautuvat sähköiseen kirjastoon laina-ajan päätyttyä, vaikka lainaaja ei tekisikään toimenpiteitä. Näin ollen painoin mieleeni seuraavan kirjan vapautumisajan ja onnekseni sainkin e-kirjan itselleni silloin.

Kuitenkin opiskeluhommat painoivat sen verran päälle, että ensimmäisellä lainaviikolla eteneminen kirjassa oli hyvin hidasta. Tällä viikolla kirjan kanssa olikin jo hoppu. Kirjojen lukemiseen tarkoitettu ohjelma ilmoitti, että kirja on minulla enää pari päivää. Melko tiukille kirjan loppuun saattaminen menikin. Viimeisen 30 sivun rykäisyn aloitin, kun laina-aikaa näytti olevan jäljellä vain tunti. Tällä kertaa olisin kovasti arvostanut, jos laina-aika olisi ollut normaali kuukausi, mutta e-kirjoille se on vain kaksi viikkoa. Havaitsin myös sen, että e-kirjasta ei saa yhtään niin tyylikkäitä kuvia kuin perinteisestä kirjasta.

Sitten asiaan! Ennakkotietojeni mukaan pidin Vadelmavenepakolaista humoristisena teoksena. Tämän lajin kirjoja tulee luettua harvemmin. Kuitenkin kirja paljastui mielestäni paljon moniulotteisemmaksi kuin oletin.

Kirjan päähenkilö Mikko Virtanen on kansallisuustransvestiitti. Hän on syntynyt Suomessa, suomalaiseen perheeseen, mutta kokee vahvasti olevansa ruotsalainen. Hän elää mahdollisimman ruotsalaisittain. Hänellä on kotonaan jopa alttari, jossa ovat kuvat hänen eniten ihailemistaan ruotsalaisista Olof Palmesta Abban Björniin. Virtanen yrittää hakea Ruotsin kansalaisuuttaa, mutta hänelle ei myönnetä sitä, koska hän ei ole asunut päivääkään Ruotsissa.

"Ei Suomi minua tarvitse. En minä sovellu Suomeen. En ainakaan suomalaiseksi. En innostu formula-ajoista, en herkity Maamme-laulusta, en pidä liian kuumasta saunasta enkä varsinkaan tykkää olla tuntitolkulla yksin hiljaa. Sotaveteraanit ovat minulle vain joukko miehiä, jotka kävivät jossain itärajalla häviämässä sodan. Toki se ponnistus koitui lopulta Ruotsin hyväksi.

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovet aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.

Haluan jonottaa pankkiautomaatille seinän viertä, niin kuin ruotsalaiset. Suomessa jonotetaan hankalasti jalkakäytävälle ja tukitaan katu. Ruotsissa autot pysähtyvät suojatielle ja päästävät jalankulkijan yli; jopa autoilijat ovat pyyteettömiä ja ystävällisiä. Eivät katso kiroillen perään kun jalankulkija käyttää laillista oikeuttaan ylittää suojatie." 

Kirjan ensimmäinen osa keskittyy lähinnä kuvailemaan Virtasen ruotsalaisuutta lapsuudesta asti ja ruotsalaisen kansankodin ylistämiseen. Päähenkilön obsessio Ruotsia kohtaan vaikuttaa vielä melko harmittomalta ja hassulta, mitä hän nyt vähän käy terrorisoimassa meteorologi Petri Takalan kotia, koska hän seisoo aina Ruotsin edessä ennustaessaan säätä. Ensimmäisen osan edetessä kerkesin jo miettiä, alkaako kirjassa koskaan tapahtua. Kirja on kirjoitettu päiväkirjamuodossa ja alku sisältää paljon Virtasen pohdintaa ruotsalaisuudesta. Kun lukijalle on valotettu, kuinka pakkomielteinen päähenkilö on naapurimaatamme kohtaan, juoni alkaa edetä.

Kirjan alku oli sellainen kuin odotinkin. Naurahdin monta kertaa ja suomalaisista ja ruotsalaisista tehtiin stereotypioita. Vaikka ensimmäinen osa oli melko kevyttä ja viihdyttävää luettavaa, kirja alkoi saada uudenlaisia sävyjä. Virtanen on valmis tekemään yhä enemmän saavuttaakseen haaveensa, ruotsalaisuuden. Todella pitkälle hän tämän haaveen tavoittelussa meneekin. Kirja alkaa muuttua tragediaksi psyykkisesti sairaasta miehestä. Hassuttelu kulttuurieroilla jatkuu edelleen, mutta samalla selväjärkinen lukija joutuu seurata kauhuissaan päähenkilön harhaisia toimia. Loppua kohden juoni alkaa muuttua jopa jännittäväksi. Luin internetissä kommentteja siitä, kuinka tässä kirjassa ei ole juonta ollenkaan, mutta minun täytyy olla eri mieltä. Juoni oli jopa sangen hyvä.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta. Se ei jäänyt pelkäksi suomalaiset vastaan ruotsalaiset -hassutteluksi, vaan kirjasta löytyi muitakin ulottuvuuksia. Kirja oli yhtä aikaa todella koominen sekä todella surullinen ja ahdistava. Olin jossain määrin huvittunut huomatessani, että liioteltu ruotsalaismielinen hahmo ei kuitenkaan ole niin kaukana todellisuudesta. Virtanen muistutti fanaattisuudessaan pelottavan paljon nuoria, jotka ihailevat jotain tiettyä Aasian maata, yleisimmin Japania koko sydämestään ja haluavat elää vieraan kulttuurin tavoin. Kirjassa voi nähdä myös suuremman teeman: joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Kauko Röyhkä- Juha Metso: Et muuten tätäkään usko- Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä

Aikalailla kuukausi sitten löysin viimein kirjastosta Ville Haapasalon 1990-luvusta Venäjällä kertovan et kuitenkaan usko -kirjan. Oman mielipiteeni kerkesinkin jo kirjoittaa. Tarinat olivat mielenkiintoisia, mutta jotain jäin kaipaamaan. Lisäksi minulle hiukan tökki tapa, jolla Röyhkä oli kirjoittanut itsensä mukaan. Halusin kuitenkin lukea tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan, joka puolestaan kertoo Haapasalon 2000-luvusta. Tällä viikolla onni suosi, ja kirja sattui olemaan paikalla kirjastossa, joten tässä tunnelmani teoksen lukemisen jälkeen.

Kuva: docendo.fi

Kirja jatkaa luonnollisesti hyvin samoissa merkeissä edellisen kanssa. Tämäkin osa on haastattelumuotoinen ja tarinaa siivittävät Juha Metson valokuvat. Haastattelumateriaalit kirjaan on kerätty noin viikon aikana Georgian Tbilisissä, jossa ilmeisesti oltiin tekemässä myös jonkin sortin keittokirjaa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla?

Tässä kirjassa ote on mielestäni vakavampi kuin edellisessä. Keskustellaan maailman politiikasta- Georgian ja Ukrainan tilanteista, Sotshin olympialaisista, Venäjän luokkaeroista ynnä muusta. Uskomattomia tarinoita tästäkin osasta löytyy, mutta ei niin paljoa kuin ensimmäisestä osasta eivätkä ne yltäneet ihan samoihin sfääreihin. Kirjassa Haapasalo valottaa myös suosittujen 30 päivän matkailuohjelmien taustoja.

Haapasalon kertomukset olivat mielenkiintoista luettavaa, ja kuten aiemmin totesin, odotan edelleen kunnollista elämäkertaa hänestä. Miehelle on sattunut ja tapahtunut niin paljon, että aineksia olisi vaikka minkälaiseen romaaniin. Hän myös tuntee sekä suomalaisen että venäläisen kulttuurin, ja on kiinnostavaa kuulla naapurimaiden eroista joltain, joka on ikään kuin valtioiden välissä.

Kuitenkin tämä kirja oli mielestäni joka taholla heikompi esitys kuin ensimmäinen osa. Tämä on surullista, sillä ainekset vähintään yhtä hyvään jatko-osaan olivat olemassa. Ehkä kiire ja halu tahkota rahaa ovat verottaneet laatua.

Tämäkään kirja ei ole pitkä, vaan sen lukee läpi muutamassa tunnissa. Kuitenkin huomasin joidenkin asioiden toistuvan kirjassa kaksi tai kolmekin kertaa. Tällaisia tapauksia olivat esimerkiksi Georgian kriisin alku sekä Suomensukuiset 30 päivässä -ohjelman kuvaukset. Mielestäni näin kompaktissa teoksessa ei ole tilaa käydä samoja asioita läpi kerrasta toiseen. Vaikka asiat olisivat nousseet esiin haastattelutilanteissa toistuvasti, olisi Röyhkä kirjaa kootessaan voinut mielestäni kerätä samasta aiheesta käydyt keskustelut loogisesti yhteen lukuun ja poistaa päällekkäiset asiat.

Tässä kirjassa minua ärsyttivät jopa vielä edellistä osaa enemmän Röyhkän kommentit Haapasalon tarinoinnin keskellä. Kommentit eivät vie keskustelua eteenpäin vaan useammin keskeyttävät tai häiritsevät sitä. Haapasalo myöskään harvemmin tarttuu näihin kommentteihin, joten minusta ne olivat turhaa kirjan täytettä.

Välillä Röyhkän kommentit saivat minut myös ihmetyksen valtaan. Haapasalo kertoi juntti-imagonsa olevan tietoinen valinta, jonka jälkeen Röyhkä kommentoi imagon miettimisen olevan todella älykästä ja epäili, että monet muut näyttelijät ovat paljon yksinkertaisempia kuin Haapasalo, joka pohtii tällaisiakin asioita. Pidän aika kummana sitä, kuinka erikoista Röyhkästä tietoinen julkisuuskuvan luominen oli. Luulisi hänen tehneen sitä itsekin. Vähäpätöisempiäkin mediaesiintymisiä varten järjestetään mediakoulutuksia ja haetaan imagoa, puhumattakaan näyttelijöistä, joiden työ edellyttää julkisuutta. Lisäksi minua ihmetytti, ettei Röyhkä ollut kuullut esimerkiksi hiihtovalmentajan tipahtamisesta hissikuiluun Sotshin olympialaisten aikaan, vaikka muistan tapauksen olleen jokaisen lehden otsikoissa.

Kumma kyllä Juha Metson kuvatkaan eivät sytyttäneet tässä kirjassa. Ihan kivoja ne olivat, mutta mitään kuvaa en palannut katsomaan kuten viime kirjaa lukiessa. Mielessäni kävi, että kuvamateriaalikin olisi kerätty nopeammin ja pienemmästä valikoimasta ei ole yhtä paljon sykähdyttäviä kuvia löytynyt kuin viimeksi.

Yhteenvetona voisin todeta tämän kirjan sopivan varmasti niille, jotka edellisestäkin kirjasta pitivät. Myös niiden, joita Haapasalon ura kiinnostaa kannattaa tämä kirja lukea, vaikka se ei tarjonnutkaan niin paljon uutta kuin ensimmäinen osa. Itselleni päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne, että kirja on kasattu nopeasti, rahankiilto silmissä edellisen kirjan menestyksen jälkeen. Onhan tätä kirjaa sen verran mediassa rummutettukin, että tekijöille projekti oli varmaan ihan onnistunut.

Markus Hotakainen: Onko siellä ketään: Avaruuden älyä etsimässä

Tämäkin kirja kuuluu sarjaan kirjaston pikalainapöydältä löydettyä. Tästä kirjasta en ollut kuullut etukäteen mitään, mutta nähtyäni sen se oli aivan pakko lukea. Onneksi tiemme kohtasivat.

Fyysikko Enrico Fermi pohti aikoinaan maan ulkopuolista elämää. Aurinko on suhteellisen nuori tähti, joten Aurinkoa vanhempia tähtiä täytyy olla miljardeja galaksillamme. Tästä Fermin päätteli, että on lähes väistämätöntä, että joillain tähdistä on maankaltaisia planeettoja. Jos Maata pidettäisiin tyypillisenä tapauksena, joillekin näistä maankaltaisista planeetoista olisi voinut kehittyä myös älykästä elämää. Näin ollen voisi olettaa, että olisimme saaneet viitteitä maan ulkopuolisesta älykkäästä elämästä. Päättelyketjunsa jälkeen Fermi lausahti:"Missä kaikki ovat?".

Saman kysymyksen äärellä on myös Hotakainen uudessa teoksessaan. Kirjassa käsitellään melko kattavasti eksoplaneetat, niiden etsintämenetelmät, elämän edellytykset sekä mistä ja miten sitä voidaan etsiä. Hotakainen pitäytyy kuitenkin keskittymästä liikaa yksityiskohtiin, teoriaan ja kaavoihin, ja teos pysyy hyvin kansantajuisena. Lukijan ei tarvitse olla ihan ajantasalla ulkoavaruuden kartoituksessa, sillä kirjassa luodaan hyvä ajankohtaiskatsaus löydettyihin eksoplaneettoihin. Tosin tämä ajankohtaisuus tulee varmasti muuttumaan hyvin nopeasti tiedon päivittyessä. Ensimmäinen eksoplaneetta löydettiin vuonna 1992, tämän vuoden helmikuussa eksoplaneettoja oli löydetty jo 1700 kappaletta. Suurimman osan löydöistä, yli tuhat planeettaa on tehnyt Kepler-teleskooppi, joka oli toiminnassa 2009-2013. Varmistettuja löytöjä tehdään siis alati kasvavalla nopeudella.

Älyllisen elämän löytyminen ei ole kuitenkaan vielä käsillä. Elämän merkkien etsiminen kaukaisilta planeetoilta on tällä hetkellä hankalaa. Toistaiseksi havaintoja on yritetty tehdä esimerkiksi kuuntelemalla radiosignaaleja avaruudesta. Kuitenkaan Maasta käsin ei olla vielä onnistuttu nappaamaan alienien radiolähetyksiä- vai ollaanko? Hotakainen mainitsee kirjassaan niin sanotun wow-signaalin. Vuonna 1977 radioteleskooppi Big Ear havaitsi voimakkaan, 72 sekuntia kestäneen signaalin. Nimensä signaalille antoi tähtitieteilijä Jerry R. Ehman, joka merkkasi tulosteeseen muistiinpanoksi "Wow!" viitaten signaaliin. Lukuisista yrityksistä huolimatta signaalia ei ole enää havaittu uudestaan. Näin ollen sen lähdettä ei ole voitu määrittää. Arvailuja on kuitenkin esitetty. Ehman itse epäili säteilyn olevan peräisin Maasta ja heijastuneen takaisin teleskooppiin avaruusromusta. Hän kuitenkin kumosi väitteensä myöhemmin, kun havaittiin, että säteilyn taajuus oli sellainen, jota maanpäälliset lähettimet eivät käytä. Wow-signaali voi jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.

Hotakainen oli mielestäni koonnut niin hyvin tietoa älyllisen elämän synnystä, etsinnästä sekä mahdollisuuksista Maan ulkopuolella, että voisin suositella kirjaa kaikille, joita kiinnostaa kansantajuinen, muttei liian yksinkertaistettu lähestyminen Maan ulkopuoliseen elämään. Suositukseen täytyy kuitenkin liittää varoitus: ainakin itsestäni tuntui, että kirja herätti jopa enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastasi. Voi siis olla, että tämän kirjan jälkeen lukija huomaa raahaavansa kotiinsa yhä uusia ja uusia tietokirjoja ulkoavaruudesta. Tämä kirja toimiikin varmaan parhaiten yhteenvetona niille, joiden tiedot eivät ole enää ajantasalla nopeasti etenevästä avaruuden kartoituksesta sekä niille, jotka ovat vasta alkaneet perehtyä ulkoavaruuden mysteereihin.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Tulipa pitkästä aikaa lainattua kirjastosta hyvin satunnainen kirja. Edellisiä kirjoja palauttaessani loin silmäyksen pikalainojen pöytään. Sieltä minua takaisin tuijotti musta kissa. Muistelin nähneeni samannäköisen kissan jossain, ehkä Aamulehden kirja-arvioissa, joten nappasin sen mukaani.

Kissani Jugoslavia on Pajtim Statovcin esikoisteos. Kirjassa kaksi tarinaa limittyy keskenään. Toisessa tarinassa kertojana on Bekim, Suomeen Jugoslaviasta perheensä kanssa muuttanut nuori mies. Toinen tarina alkaa 1980-luvun Jugoslaviasta, ja sen kertojana on Bekimin äiti Emine. Emine on nuori tyttö, joka odottaa tulevia häitään. Hän menee naimisiin Bajram-nimisen miehen kanssa, jonka hän on tavannut kerran ohimennen. Bajramin vaikutus näkyy kummassakin kertojassa, ja hän on yksi yhdistävistä tekijöistä kertomusten välillä. Yhteistä on myös vieraaseen maahan sopeutuminen ja suomalaisten kuvaus maahanmuuttajan silmin.

Kirjassa ajateltavaa antoivat monet kissat ja käärmeet, joilla on symbolinen merkitys. Itselleni ei vielä lukukokemuksen aikana avautunut eläinten symboliikka. Ihmettelin myös sitä, kuinka yksi kirjan kissoista on puhuva ja inhimillistetty, kun taas muut eläimet on kuvattu tavallisina kissoina ja käärmeinä. Jugoslaviassa kissaa pidetään iljettävänä olentona. Nuori Bekim näkee kirjassa hirveitä painajaisia käärmeistä. Lukemisen jälkeen löysin pohdinnoissani eläimille mahdollisia merkityksiä. Samalla kirjan juoni ja henkilöhahmojen tuntemukset selkiytyivät hiukan symboliikan kautta.

Jostain syystä minuun vetosivat enemmän Bekimin osuudet, kertomukset hänen miessuhteistaan, elämästä kissan ja käärmeen kanssa sekä sopeutumisesta Suomeen. Pidin Eminen osuuksia ennalta-arvattavampina, joten niiden lukemista en odottanut yhtä innokkaasti. Myös kerronta eri osioissa poikkesi hieman toisistaan. Eminen osuuksissa teksti oli ehkä vähän perinteisempää kuin Bekimin osuuksissa, joissa lauserakenteet olivat välillä pitkiä.

Kyseessä on ehdottomasti loistava esikoisromaani, jossa on onnistuttu yhdistelemään monenlaisia teemoja ja elementtejä kirjan jäämättä silti hajanaiseksi. Teokselle kerettiinkin jo myöntää Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinto, eikä ihan syyttä. Minulle kirja ei kuitenkaan ollut mikään elämää suurempi kirja, se oli lähinnä hyvä kirja. Kirjailijassa havaitsin kuitenkin jotain sellaista poikkeuksellisuutta ja potentiaalia, että jään ehdottomasti odottamaan hänen tulevaa tuotantoaan.

Piper Kerman: Orange Is The New Black- Vuosi vankilassa

Tällainen kirja lähti pikalainahyllystä mukaan, kun kirjastossa pyörähdin. Orange Is the New Blackiin olen tutustunut tv-sarjan kautta, johon koukutuin Netflixissä. Olin katsonut sarjaa jo aika pitkään ennen kuin kuulin, että se perustuu jossain määrin Piper Kermanin kirjoittamaan kirjaan. Kirjassa Kerman kertoo vuodestaan naisten vankilassa.

Itselläni ei ole minkäänlaista kosketuspintaa vankilaelämään enkä juuri tiennyt vankilaoloista tai -käytännöistä. Tämänkin puolesta oli mielenkiintoista perehtyä tähän tv-sarjaan sekä kirjaan. Sarjaa katsoessa pohdin joskus, kuinka totuudenmukaisia kuvaukset vankilan arkielämästä olivat. Nyt kirjan lukeneena voisin sanoa tapahtumien pitäneen paikkansa monelta osin, mikäli Piper Kermania on uskominen. Toki sarjaan oli lisätty rutkasti draamaa ja ihmissuhdesotkuja, mikä ei välttämättä ole huono asia.

Kirjassa ei siis ollut mitään huikeaa juonenkaarta, jollaista tv-sarjassa kehitellään. Piper joutuu vankilaan nuoruudenaikaisen huumeporukoihin sekaantumisen takia. Kirjassa kuvaillaan Piperin sopeutumista vankilaan, hänen vankilaystäviään, tapaamisia kihlatun kanssa ja vapautumisen odotusta. Kirjan hahmoista on helppo tunnistaa piirteitä monista tv-sarjan hahmoista, mutta monet tv-sarjan henkilöt ovat yhdistelmiä useammista oikeista henkilöistä. Kirjassa on myös enemmän hahmoja, mikä saa kirjan välillä tuntumaan sekavalta. Moniin hahmoihin ei perehdytä kovinkaan tarkasti, joten lukuisat vankilan asukit eivät jää erityisesti mieleen. Välillä huomasin, että hahmot ikään kuin esiteltiin lukijalle useampaan kertaan. En tiedä, oliko syynä se, että lukija ei olisi kuitenkaan muistanut lyhyttä esiintymistä tehnyttä henkilöhahmoa vai eikö kirjailija itsekään pysynyt kartalla, ketkä olivat jo aiemmin esiintyneet kirjassa.

Kerman halusi selvästi myös vaikuttaa ja ottaa kantaa Yhdysvaltain oikeusjärjestelmään ja vankilatuomioiden käytäntöihin. Erityisesti häntä huolettaa, kuinka monet vapautuvista vangeista jäävät täysin tyhjän päälle. Heillä ei ole töitä tai kotia odottamassa, toisin kuin Piperilla eikä heille anneta minkäänlaista valmennusta ulkomaailman kohtaamisesta vankeustuomion jälkeen. Käsittääkseni Norjassa vankien kehittäminen ja tukeminen on viety äärilleen eikä vankiloita pidetä rangaistuslaitoksina, vaan enemmänkin rikollisten eheyttämisenä. Internetissä on kiertänyt kuvia, joissa norjalainen vankila esiintyy paljon modernimpana, tyylikkäämpänä ja virikkeellisempänä kuin oma opiskelija-asuntoni. Kiinnostaisi tietää, onko Kerman kuullut Norjan mallista, ja onko sen toimivuudesta tehty tutkimuksia.

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan mielenkiintoinen, ei ehkä jännittävä ja lukuhermoja kutkuttava, mutta luulisin, että OITNB-sarjaa seuranneet saavat tästä irti jotain. Tosin olen kuullut myös mielipiteitä, että kirjan lukeminen pilaa joiltain sarjan seuraamisen nautinnon ja ymmärrän tämänkin näkökulman. Voin kuitenkin kertoa niille, jotka epäilevät lukemista, että jännitystä sarjassa riittää varmasti vielä lukemisen jälkeenkin. Tv-sarja on kuitenkin rakennettu ihmissuhdedraaman varaan, joka kirjasta puuttuu täysin. En siis itsekään osaa ennustaa, kuinka sarjan hahmoille tulee tulevalla kolmannella kaudella käymään. Lisäksi kirja tarjoaa varmasti aidon ja realistisen näkökulman Yhdysvaltain oikeusjärjestelmään ja vankiloihin niille, joita kiinnostaa tutustua tähän maailmaan.

Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Tämän kirjan olin muutama viikko sitten lisännyt verkkokirjastossa omaan hyllyyni, jonka jälkeen olen aktiivisesti kytännyt sen lainaustilannetta. Itselläni on jonkinlainen antipatia kirjojen varaamista kohtaan (ja nykyisessä asuinkunnassani se on jopa maksullista), joten taktiikkani oli odottaa, että loputon varausjono päättyisi joskus tai tieni kohtaisivat pikalainaniteen kanssa. Tämä tapahtuikin yllättäen eilen illalla, jolloin säntäsin kirjastoon nappaamaan tuon vapautuneen opuksen. Vaikka piti vain yksi käydä lainaamassa, jostain syystä mukaan tarttui samasta hyllystä toinenkin kirja, josta lisää myöhemmin.

 
Ville Haapasalo on suomalainen näyttelijä, joka on kuitenkin tullut paljon tunnetummaksi naapurimaassamme Venäjällä kuin Suomessa. Itse tutustuin Haapasaloon pari vuotta sitten hänen 30 päivää milloin missäkin -matkailuohjelmiensa kautta. Isäni sattui seuraamaan ohjelmaa televisiosta ja valaisi minulle, että ohjelman juontaja on Venäjällä hyvin tunnettu näyttelijänä. Suhtauduin tietoon vähän epäluuloisesti, koska en ollut koskaan kuullut tai nähnyt tätä pipopäistä miestä, mutta uskottavahan se oli. Sittemmin olen itsekin ihastunut Haapasalon matkailuohjelmiin. Viimeisimpänä olen tutustunut Jenkkilän route 66:n Haapasalon johdolla. Kun kuulin tästä kirjasta, minulle syttyi heti innostus selvittää, mitä se tyyppi oikeasti on siellä Venäjällä tehnyt ja saavuttanut.

Kirjastosta palattuani istahdin siis alas ja voin ehkä oikeutetusti sanoa lukeneeni kirjan kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Aikaa tähän vierähti noin kaksi tuntia, joten kirjan voisi sanoa olevan helppo- ja nopealukuinen. Kirja sisältää paljon Juha Metson huikeita valokuvia, joita huomasin jääväni katselemaan pitkäksi aikaa.

Takakannessa teosta tituleerataan haastattelukirjaksi. Etukäteen minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tällaisesta lajityypistä enkä muista kuulleeni muista vastaavista kirjoista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan haastattelukirja oli kirjoitettu haastattelumuodossa. Teksti oli vuoropuhelua Ville Haapasalon ja Kauko Röyhkän välillä, ja taisipa Röyhkän vaimo Olgakin pari kommenttia sanoa. Suhtautumiseni tällaiseen tyyliin oli vähän ristiriitainen. Toisaalta välitön tunnelma sai aikaan kokemuksen kuin olisi itse istunut keskustelemassa Haapasaloa vastapäätä. Ensimmäisenä mieleen tuli kuitenkin, että onko kirjan teossa menty siitä mistä aita on matalin ja julkaistu kahden haastattelukerran anti kirjallisena ilman kummempia kikkailuja. Itse olisin lukenut mielelläni tavanomaisempaan elämäkertatyyliin kirjoitettua muistelmaa. Nyt jutut eivät edenneet kronologisessa järjestyksessä, ja Haapasalo kertoi satunnaisia hassuja sattumuksia sieltä täältä. Viihdyttävää ja helppolukuista tämä toki oli, mutta olisin ehkä kaivannut jotain syväluotaavampaa. Kummallista oli myös se, että Kaukon Röyhkän omia sanomisia oli lisätty kirjaan, vaikka ne eivät vieneet keskustelua eteenpäin tai tuoneet siihen mitään lisää. Mielestäni Röyhkä olisi voinut jättää itsensä kirjasta pois täysin.

Kirja kuitenkin myös vastasi odotuksiini. Jo kirjan nimessä, Et kuitenkaan usko, lupaillaan tapauksia, joissa totuus voi olla taruakin ihmeellisempää. Hämärän peittoon jäi silti, kuinka suuri osuus tarinoista oli oikeasti täyttä totta. Uskomattomiin tapahtumiin liittyi ydinsukellusveneitä, kalastusta Putinin kanssa, mafiapomoja, oligarkeja, alligaattorien metsästystä Volgalla, jättimäisiä rottia sun muuta. Nämä kaikki legendat kytkeytyvät kuitenkin kirjan hämmästyttävimpään kertomukseen siitä, kuinka ylioppilaaksi valmistunut Ville päättää lähteä Neuvostoliittoon Leningradiin teatterikouluun osaamatta sanaakaan venäjää, päätyy valmistumisen jälkeen näyttelemään pienen budjetin elokuvaan, josta tuleekin suurmenestys, ja nousee koko kansan suosioon. Sen jälkeen miestä onkin viety ympäri maata ja maailmaa. Vuonna 2013 Forbes valitsi Haapasalon Venäjän kolmanneksi arvokkaimmaksi kasvoksi, mikä ehkä kertoo jotain hänen asemastaan naapurimaassamme. Kirja ei kuitenkaan kerro ainoastaan Haapasalosta, vaan on hieno katsaus venäläiseen yhteiskuntaan ja sielunmaisemaan ylipäätään.

Haapasalon vaiheita käsitellään kirjassa aika pintapuolisesti, minkä takia jäänkin odottamaan, että joku päivä saataisiin ilmoille ihka oikea elämäkerta. Sitä odotellessa aion vahtia, milloin 2000-luvun tapahtumista kertova jatko-osa Et muuten tätäkään usko olisi vapaana kirjastossa.

Kim Hyun Hee: Sieluni kyyneleet

Tällainen kirja paljastui taannoin äidilleni joululahjapaketista. Hän ahmaisikin sen melkein yhdellä istumalla joulunpyhinä, minkä jälkeen minulle tarjoutui tilaisuus lukea kirja. Itsekin taisin lukea kirjan vuorokauden sisällä ja pidin siitä todella. Siksi ihmettelen, miten unohdin kirjoittaa tästä aikanaan! Ehkä olin niin joulutunnelmissa edelleen, ken tietää.

Kirja on Pohjois-Korealaisen Kim Hyun Heen muistelma. Vuonna 1987 Kim Hyun oli vastuussa pommin toimittamisesta Korean Airin lennolle 858. Kaikki 115 koneessa ollutta kuolivat. Näiden taustatietojen valossa odotin hämmentyneenä, mitä ihmettä terroristin kirjoittama kirja voisi minulle kertoa.

Kim Hyun otettiin suoraan koulusta armeijan erikoiskoulutukseen. Rankassa koulutuksessa hänestä muovattiin loistava erikoisagentti. Hänen uransa Pohjois-Korean palveluksessa huipentui uskomattomaan kunniaan: itse Kim Il Sung antoi hänelle tehtävän, jonka tarkoituksena oli koreoiden yhdistäminen.

Pohjois-Korean järjettömyydestä olen saanut lukea uutisista monta kertaa. Ne ovat kuitenkin hukkuneet muiden hullu maailma -uutisartikkeleiden joukkoon, kun taas tämä kirja jätti lähtemättömän vaikutuksen. Mediassa puidaan harvemmin Pohjois-Korean kansalaisten tavallista elämää, ymmärrettävistä syistä. Ulkopuolelle tihkuu hyvin vähän tietoa siitä, minkälainen diktatuurivaltio todellisuudessa on. Oli todella mielenkiintoista ja samalla järkyttävää saada lukea asioista pohjoiskorealaisen tytön näkökulmasta. Pikkulapsesta asti häntä aletaan aivopestä diktaattorin palvojaksi. Länsimaalaisena on vaikea ajatella, että tällainen valtio on olemassa vielä 2010-luvulla.

Tämä oli todella ajatuksiaherättävä kirja. Voin ainoastaan suositella! Nimeän tämän ehdottomasti parhaimmistoon lukemistani elämänkerroista sekä tositapahtumiin perustuvista kirjoista.

Nykyään Kim Hyun Hee elää Etelä-Koreassa tuntemattomassa sijainnissa turvallisuutensa takia. Hän on asiantuntijana jakanut näkemyksiään Pohjois-Korean politiikasta ja nykyisistä tapahtumista medialle.

John Green: Looking For Alaska

Suomennos lopussa!

I bought this book at the same time with The Fault in Our Stars, hoping that I would like them 'cause who wants to have something in their bookshelf that they don't like? I started with the praised novel, The Fault in Our Stars (scroll down to previous post for my review) and then I moved on to Looking For Alaska. I tried to find out what kind of subjects this book is dealing with, but I didn't find any that wouldn't have included spoilers. So I approached this book with an openmind, waiting for something as tragic as TFIOS.

The story begins as Miles Halter, narrator of the book, leaves his home in Florida to follow his Dad's footprints and attend a high school in Alabama. He has an unusual hobby: he loves biographies and especially last words. I think they create an interesting theme for the book.

Soon after arriving to Culver Creek Preparatory High School, Miles meets his roommate Chip Martin, also known as The Colonel. Miles gets his own nickname too, Pudge. During the first days at the campus he is introduced to the Colonel's friends. Alaska Young is an attractive, rebellious girl who is also mentally unstable. She has a boyfriend of course. Takumi is a Japanese student. After reading the book, he still remains kind of distant to me. Maybe he lacks personality.

If you came here willing to know what happens in this book, I'm sorry but this is all I'm going to tell you. I want to leave it for you to find out yourself as I don't know how to tell more without relieving everything.

One thing I liked about this book was how the chapters were named. There was "Forty-Six Days Before", "Three Days Before" and finally "The Last Day" when something happened. After that came "The Day After", "Twenty Days After" and so on.

In my opinion, the plot was good. But it could have been better if given the chance. The story was quite tragic but I felt like the writer had focused to much on the events and not enough on the characters. Even the protagonists are thin and bland. I wish they would have had more personality.

Also to my liking the book included too much smoking, drinking and other rebellious teenager experimenting. This was one of the young adult novels I described in my last post. It also kind of reminded me of The Perks of Being a Wallflower. No, I didn't like that one.

I don't know how to rate this book. It didn't fascinate me but it didn't annoy me. I believe I could have liked Miles and Alaska a lot if the characters were deeper. But if you liked other John Green's novels or any typical young adult novels, go for it!

Suomeksi:

Kirjoittaessani tätä Looking for Alaskalle ei ole vielä suomennosta, mutta kirjoitan silti lyhyen arvion suomeksikin. Ostin tämän kirjan samaan aikaan kuin Tähtiin kirjoitettu virhe -pokkarin. En oikeen tiennyt, mitä odottaa tältä kirjalta.

Tarina alkaa, kun Miles Halter, tarinan kertoja, seuraa isänsä jalanjälkiä ja muuttaa kotoaan Floridasta opiskellakseen lukiossa Alabamassa. Hänellä on epätavallinen harrastus: Miles rakastaa elämäkertoja, etenkin ihmisten viimeisiä sanoja. Mielestäni tämä oli mielenkiintoinen teema kirjassa.

Pian saavuttuaan uuteen kouluunsa Miles tapaa huonetoverinsa Chip Martinin. Ensimmäisten päivien aikana Miles saa myös muita ystäviä. Alaska Young on viehättävä, kapinallinen, mutta epävakaa tyttö. Hänellä on tietysti poikaystävä. Takumi on japanilainen oppilas. Kirjan luettuani hän vaikuttaa edelleen etäiseltä hahmolta. Mielestäni häneltä puuttui persoona, joten en osaa oikein kuvailla häntä.

Jos tulit tänne saadaksesi selville, mitä kirjassa tapahtuu, et valitettavasti saa tietää tämän enempää. Haluan jättää lopun paljastuvaksi luettaessa, koska en osaa kertoa enempää paljastamatta tapahtumia liikaa.

Lukujen nimeäminen tässä kirjassa oli minun mieleeni. Ensin olivat Neljäkymmentäkuusi päivää ennen, Kolme päivää ennen ja lopulta Viimeinen päivä. Sitä seurasi Päivä myöhemmin, Kaksikymmentä päivää myöhemmin ja niin edelleen.

Mielestäni kirjan juoni oli hyvä. Se olisi voinut olla parempi, jos kirjailija olisi antanut sille mahdollisuuden. Tarina oli traaginen, mutta minusta kirjailija keskittyi liikaa tapahtumiin ja liian vähän henkilöhahmoihin. Jopa päähenkilöt olivat ohuita ja värittömiä. Toivoin, että heillä olisi ollut enemmän luonnetta.

Minun makuuni kirja sisälsi myös liikaa tupakointia, alkoholia ja muita kapinallisten teini-ikäisten kokeiluja. Kirja muistutti minua vähän Elämäni seinäruusuna -kirjasta.

En tiedä, kuinka arvioisin tätä kirjaa. Se ei kiehtonut minua, mutta se ei myöskään ärsyttänyt minua. Luulen, että olisin voinut pitää Milesista ja Alaskasta paljon, jos heidän hahmoissaan olisi enemmän syvyyttä. Jos pidit muista John Greenin kirjoista tai tavanomaisista nuortenkirjoista, kannattaa tätäkin kokeilla!

John Green: The Fault in Our Stars

Suomeksi käännetty arvio lopussa!

I didn't really know what to except of this book. People are praising The Fault in Our Stars all over the internet, but I was at least suspicious 'cause usually young adult novels are not for me. After the hype went on and on I decided I should find out why this book has touched so many people.

But first I had to find out that finding this book was not as easy as I had thought because it had become so popular. Luckily they had it in one local bookstore so I bought a paperback copy in English. It says "You laugh, you cry, and then you come back for more" in the cover. I still doubted if I would be all heartbroken after reading the lovestory of Hazel and Augustus.

Hazel is a sixteen-year-old girl who has terminal cancer. Her mother insists that Hazel should join a support group. Hazel doesn't like the idea but she doesn't have a choice. In the support group she befriends with a boy named Isaac who is as fed up with the support group as she is. They communicate through sighs while others tell stories about fighting and battling and winning and shrinking and scanning.

After a few weeks of sighing in meetings a new handsome boy shows up in the support group. Augustus is survivor of osterosarcoma and came to support his friend Isaac who discovered he will lose his sight soon. After the meeting Augustus invites Hazel to his place to watch a movie. Augustus agrees to read Hazels favorite book, An Imperal Affliction which is a book about cancer without being a cancerbook. Later on this made-up novel has a big role in the story. The ending of book puzzles Hazel and August so much that they are willing to travel across the world to solve it. Hazel doesn't want affection 'cause she's afraid of leaving people heartbroken after she dies.

One thing I usually don't like about young adult novels is young adults in them. Often they are rebellious teenagers who feel suddenly so grown up. Then they do some adult stuff like drugs. (Okay, this is not the plot pattern in every single young adult book but still.) I guess the problem is I can't identify with the protagonist. But this time I couldn't help feeling empathy. Maybe it happened because this wasn't a book about being a teenager or having cancer (or being a teenager and having cancer). This book is about love. It is a beautiful love story.

I also liked Hazel's attitude towards cancer. She had accepted that she's going to die and she can joke about her disease. Augustus is really optimistic and romantic. I liked these characters and how cancer didn't determine who they are.

John Green did good job describing the pain of losing. That's the part where I couldn't help crying. He didn't only tell how characters felt, he made me feel it too.

This book surprised me. I loved it so I also went to see the movie! I recommend this book for you if you want to experience a heartbreaking lovestory.

Suomeksi:

Luin itse kirjasta englannin kielisen alkuperäisversion, joten arvioni ei käsittele suomennostyötä. En oikeen tiennyt, mitä odottaa tältä kirjalta. Tätä kirjaa on ylistetty laajasti internetissä, mutta itse olin hiukan epäileväinen, sillä en yleensä välitä nuorten kirjoista. Kirjan suosio kuitenkin kasvoi ja kasvoi, joten en malttanut olla selvittämättä, mikä liikuttaa niin monia ihmisiä.

Ensiksi sain kuitenkin huomata, ettei tämän kirjan löytäminen ole ihan helppoa suosionsa vuoksi. Lopulta tiemme kohtasivat onneksi paikallisessa Suomalaisessa, josta ostin englannin kieliset pokkariversiot sekä tästä kirjasta että Looking For Alaskasta kesälukemiseksi. Kirjan kannessa tarinaa ylistettiin vuolaasti, mutta epäilin edelleen särkisikö se minun sydämeni.

Hazel on 16-vuotias tyttö, joka sairastaa parantumatonta syöpää. Hänen äitinsä vaatii Hazelia osallistumaan tukiryhmään. Hazel ei pidä ajatuksesta, mutta hänellä ei ole vaihtoehtoja. Tukiryhmässä hän ystävystyy Isaaciin, joka on yhtä kyllästynyt tukiryhmään kuin hänkin. He kommunikoivat huokauksilla muiden kertoessa tarinoita taistelemisesta, voittamisesta, kutistumisesta ja skannauksista.

Kun huokailua tukiryhmässä on kulunut muutama viikko, komea poika ilmaantuu kokoukseen. Augustus on selättänyt osteosarkooman ja tuli ryhmään tukemaan ystäväänsä Isaacia, joka sai kuulla menettävänsä näkönsä pian. Kokouksen jälkeen Augustus kutsuu Hazelin luokseen katsomaan elokuvaa. Hän myös lupautuu lukemaan Hazelin suosikkikirjan Viistoa valoa, joka kertoo syövästä olematta syöpäkirja. Myöhemmin tällä kuvitteellisella kirjalla on suuri rooli tarinassa. Kirjan loppu askarruttaa Hazelia ja Augustusta niin paljon, että he ovat valmiita matkustamaan toiselle puolelle maailmaa selvittääkseen sen.

Nuorten kirjoissa minua ärsyttävät yleensä kirjassa kuvatut nuoret. He ovat usein kapinallisia teinejä, jotka kokevat yhtäkkiä olevansa todella aikuisia. Tämän jälkeen he alkavat tutustua aikuisten elämään esimerkiksi huumeiden kautta. Luultavasti ongelma on siinä, etten samaistu kirjan hahmoihin. Tällä kertaa en kuitenkaan voinut olla tuntematta empatiaa. Ehkä se johtui siitä, koska tämä kirja ei kerro teininä olemisesta eikä syöpäpotilaana olemisesta. Tämä kirja kertoo rakkaudesta. Se on kahden nuoren kaunis rakkaustarina.

Pidin myös Hazelin asenteesta sairauttaan kohtaan. Hän oli hyväksynyt kuolemansa ja pystyi vitsailemaan syövästä. August taas oli romanttinen sekä optimistinen. Pidin näistä henkilöhahmoista ja siitä, kuinka syöpä ei määrittänyt heidän luonnettaan.

John Green on onnistui kuvailemaan menettämisen tuskaa todella hyvin. Minäkään en voinut olla itkemättä. Hän ei ainoastaan kertonu, kuinka hahmot tunsivat vaan sai minutkin tuntemaan.

Tämä kirja yllätti minut. Ihastuin siihen niin, että kävin katsomassa myös elokuvan. Suosittelisin kirjaa niille, jotka kaipaavat sydäntäsärkevää rakkaustarinaa.

Natascha Kampusch: 3096 päivää

Muistan vielä hämärästi mediakohun ja uutisotsikot vuodelta 2006. Yli kahdeksan vuotta aiemmin siepattu Natascha Kampusch oli löydetty yllättäen, vieläpä elossa. Olin tuolloin itse kovin nuori, joten sen syvällisemmin en tapahtumiin perehtynyt. Mieleeni on kuitenkin jäänyt tapauksen selviämistä seurannut yleinen järkytys.

Vuosien mittaan tapaus on palannut mieleeni silloin tällöin. Vuonna 2010 ilmestyi itse Kampuschin kirjoittama kirja nimeltään 3096 päivää. Kirjan lukeminen kummitteli mielessäni, mutta kirja sattui käsiini vasta nyt.

3096 päivää on omaelämänkerrallinen teos, joka kertoo Natascha Kampuschin elämästä ennen sieppausta, vankeudessa ja lopulta paosta. Hänet siepattiin koulumatkallaan 8-vuotiaana vuonna 1998. Wolfgang Priklopil piti tyttöä vankinaan aluksi muutaman neliön kokoisessa tyrmässä talonsa kellarissa. Vuosien mittaan sieppaaja salli Nataschalle enemmän vapauksia liikkua talossa ja jopa talon ulkopuolella miehen kanssa, mutta Natascha oli jatkuvasti fyysisen ja psyykkisen väkivallan kohteena.

Minut yllätti tässä kirjassa se, kuinka Natascha pääsi välillä ihmisten ilmoille eikä suinkaan viettänyt koko 3096 päivää pienessä tyrmässään. Kellarihuoneeseenkin Priklopil rakenteli ihmismäisempää ympäristöä. Natascha sai muun muassa television ja pienen keittiön.

Kirjan lukemisen jälkeenkin on mahdotonta koittaa kuvitella, millaista olisi sopeutua tavalliseen elämään kahdeksan vuoden vankeuden jälkeen. Arvostan kovasti Kampuschia näinkin henkilökohtaisen kirjan julkaisemisesta. Toivottavasti kirjoittaminen on ollut myös terapeuttista. Tämä kirja kannattaa lukea, jos haluaa tietää tästä sieppaustapauksesta enemmän. Tajusin juuri, että onpa viime aikojen luetuissa ollut paljon elämäkertoja! Mahdollisesti lisää seuraa edelleen..

Blaine Harden: Pako Pohjois-Koreasta - Leiri 14

Luettuani Sieluni kyyneleet, pohjoiskorealaisen erikoisagentin muistelmat, sain vihdoin aikaiseksi lukea myös tämän kirjan, joka on ollut lukulistallani pitkään. Tämä oli itseasiassa ensimmäinen kirja, jonka luin e-kirjana. Olen edelleen perinteisten kirjojen kannalla, mutta onhan e-kirja halvempi ja todella näppärä kantaa mukana.

Kirja on tositapahtumiin perustuva kertomus Shin Dong-hyukista, joka syntyi Pohjois-Koreassa vankileirillä numero 14. Hän oppi elämään leirin sääntöjen mukaan. Tärkeintä oli selviytyä itse, vaikka se vaatisi toverien pettämistä. 23-vuotiaana Shin ei tiennyt vielä mitään leirin ulkopuolisesta maailmasta, mutta tutustuu mieheen, joka luo hänelle ajatuksen pakenemisesta.

Shin on tiedettävästi ensimmäinen vankileirillä syntynyt vanki, joka on onnistunut pakenemaan. Kuvaukset vankileiriltä ja paosta olivat mielenkiintoisia sekä tietenkin kauhistuttavia. Kirjassa minua häiritsi hiukan Hardenin toimittajamainen ote kirjoittamiseen. Kirja oli asiapitoinen eikä kuvailulle jätetty sijaa.

Eniten minua kuitenkin ärsytti kirjasta löytämäni nettiarvioit ja -kommentit. Etsin googlella muiden suomalaisten arvioita ja tämän suuntaiset kommentit (ei suora lainaus vaan oma mukaelma) saivat minut raivon partaalle:
"En voinut lukea kirjaa loppuun, Shinin teot olivat niin itsekkäitä ja moraalittomia, etten kestänyt lukea hänen kertomustaan yhtään pidempään. Kuinka kukaan voi toimia noin kauheasti omaa äitiään kohtaan?! Todella kuvottava tapaus."

Kommentoijat alkoivat siis kritisoida oman moraalinsa valossa vankileirillä syntyneen pohjoiskorealaisen tekoja. Vaikutti, että nämä ihmiset eivät olleet käsittäneet ollenkaan leirien todellisuutta. Selvästi Shinillä ei ollut juuri minkäänlaista tunnesidettä vanhempiinsa, vankileirillä kaikki olivat kilpailijoita. Lisäksi hän ainoastaan toimi leirillä opetettujen sääntöjen mukaan. Jos sääntörikkomuksia paljastui, seurauksena oli kidutusta tai teloitus. Tällaisessa tilanteessa tuntuu naurettavalta kritisoida internetissä sitä, kuinka Shin ei kääntynyt puolustamaan perheenjäseniään. Kirjan lukijat voisivat ennemmin ihmetellä, kuinka itsekkäitä, brutaaleja ja kamalia ihmisiä Pohjois-Korean vallanpitäjät ovat.

Muuta en osaa tästä kirjasta sanoakkaan. Jos haluat tutustua Pohjois-Koreaan ja vankileireihin, lue tämä kirja!

Vasili Peskov: Taigan erakot

Eräänä päivänä luin netissä Siperian taigassa elävästä erakkoperheestä. Hiukan hämmentyneenä tein pari Google-hakua, joiden avulla sain tietää, että erakoista on kirjoitettu kirjakin. Seuraavaksi olikin suunta kohti kirjastoa.

Erakkojen kohtalo kiinnosti minua kovasti. Kuinka perhe voi elää täysin eristyksissä muusta maailmasta? Lykovit muuttivat omiin oloihinsa vuonna 1945 ja perheen tytär eli taigassa vielä kirjan julkaisemisvuonna 1992. Tiesivätkö he mitään maailmanmenosta ja miksi he valitsivat eristäytymisen?

Lykovit olivat vanhauskoisia, ja uskonnollisten ristiriitojen sekä vainojen seurauksena he muuttivat syvälle Siperian taigaan, tiettömien taipaleiden taa. Perhe löydettiin 1980-luvulla, kun lentokoneesta alettiin ihmetellä metsään hakattua aukiota, keskellä ei-mitään. Muuhun asutukseen oli satoja kilometrejä.

Tutkijaryhmä lähti vierailemaan asutuksella. Metsästä löytyi pieni, yksihuoneinen mökki, joka osottautui viisihenkisen perheen kodiksi. Tutkijoiden saapuessa paikalle, perheen tyttäret muuttuivat hysteerisiksi. Tutkijat tekivät Lykovien perheen luokse useita vierailuita, ja perheen historia alkoi valottua. Perheen isä, Karp Lykov oli muuttanut vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa metsään, pakoon yhteiskuntaa. Perheen eläessä taigassa perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Nuorimmat lapset eivät koskaan olleet nähneet perheensä lisäksi muita ihmisiä ennen kuin tutkijat saapuivat paikalle. Perhe oli täysin tietämätön maailmansodista ja uusista keksinnöistä.

Perheen elämäntapoja kuvattiin kirjassa tarkasti. Tutkijat toivat vierailuillaan Lykoveille muun muassa kotieläimiä elämän helpottamiseksi. Perheen uskontoon kuului monia sääntöjä ja kieltoja, joita noudatettiin orjallisesti. Lykovien kertomus ja elämä Siperiassa jäi mietityttämään minua pitkäksi aikaa.

Mikään äidinkielen tai kerronnan riemuvoitto tämä kirja ei ollut. Kirjailijan ura toimittajana näkyi selvästi tekstistä. Sisältö tässä kirjassa kuitenkin oli pääasia, joten kirja kannattaa lukea, mikäli tapaus kiinnostaa.