Enni Mustonen: Emännöitsijä

Pidän yleensä historiaan liittyvistä kirjoista, mutta useimmiten päädyn lukemaan jotain traagista ja järkyttävää aihetta käsittelevää kirjaa. Evakkoretkistä, vankileireistä ja diktaattoreista olen siis lukenut jo vinot pinot, mutta harvemmin olen innostunut kirjoista, jotka käsittelevät arkista elämää menneinä aikoina. Olikin siis jossain määrin poikkeuksellista, että halusin välttämättä lukea Emännöitsijän sen osuttua eteeni kirjastossa.

Emännöitsijä on Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kolmas osa. Itselleni se oli kuitenkin ensimmäinen Mustosen kirja, johon tartuin. Mielestäni lukukokemusta ei juurikaan haitannut se, että en ole kahta aiempaa kirjaa lukenut. Uskaltaisin siis suositella tätä myös niille, jotka eivät ole ennen Ida Erikssonin seikkailuihin tutustuneet. Kirjassa tosin tulee ilmi paljon aiempien osien tapahtumia, joten jos haluaa varjella itseään juonipaljastuksilta, on parasta aloittaa ensimmäisestä osasta.

Eletään vuotta 1900 ja 20-vuotias Ida aloittaa uuden työn emännöitsijänä Albert Edelfeltin ateljeerissa. Uudessa pestissä Idan palkka nousee huomattavasti ja työmääräkin on aiempaa pienempi, koska hänen hommiinsa ei kuulu enää päivittäinen ruuanlaitto. Ida yllättääkin Edelfeltien perheen tarmokkuudellaan ja ahkeruudellaan hoitaessaan tehtävänsä paljon tunnollisemmin kuin aiempi taloudenhoitaja.

Emännöitsijässä Ida saa maistaa vapautta ensimmäistä kertaa, sillä enää hän ei ole tilivelvollinen kellekään omista menoistaan. Albert-isäntä matkustelee paljon ja Ida ehtii töidensä ohessa olla varsinainen lukutoukka sekä tutustua myös taidenäyttelyihin. Nuoren naisen elämään mahtuu myös romansseja.

"     En ikinä unohda ensimmäistä auringonnousua ateljeerin suuren ikkunan ääressä. Stenbergin tehtaankonttorin valkea torni kurotti taivasta kohti Siltasaaren rannassa. Sen takana aaltoili Berghällin kattojen kirjava meri ja niiden yläpuolella häämöttivät Alppilan kalliot ruusunpunaisessa usvassa. Sinä hetkenä tuntui siltä, että kaikki on mahdollista.
     Lopulta oli pakko sulkea ikkuna, etten saisi kuolemantautia. Kun lähdin kyökkiin, huomasin puulaatikon kannen jääneen raolleen. Talonmies oli täyttänyt laatikon eilispäivänä kukkuroilleen kuivia puita. Kohta räiskyi liedessä jo iloinen tuli. Minun hellani ja huushollini, ajattelin hilpeänä kaataessani kannusta lisää vettä lieden kiiltäväkylkiseen vesisäiliöön."

Hahmona Ida on aito ja viaton, mutta hän osaa myös ilmaista oman mielipiteensä jos niikseen tulee. Hän hoitaa velvollisuutensa hyvin tunnollisesti. 20-vuotiaana hän alkaa olla jo itsenäinen, rohkea nuori nainen. Myös muut kirjan henkilöt olivat mielestäni onnistuneita ja osaan oli selvästi haettu vaikutteita historiallisten henkilöiden oikeista luonteista.

Kirjasta huomasi, että taustatyö oli tehty huolella. Tarinasta löytyy todella paljon viitteitä todellisiin historian tapahtumiin sekä ajan yhteiskunnallisia asioita. Kyseessä onkin mielestäni loistava ajankuvaus, jossa limittyvät työväen elämä sekä Suomen kulttuurihistoria ja taiteilijasukujen vaiheet. Mustonen viljelee onnistuneesti vanhoja sanontoja ja ilmaisuja tekstissään.

Mielestäni kirja voisi sopia hyvin nuorille, jotka haluavat syventää tietämystään 1900-luvun alun elämästä. Kirjasta voi oppia niin menneen ajan kotitöistä, merkittävistä taiteilijoista kuin yhteiskunnallisista asioistakin. Idan tarinasta löytyy myös paljon samaistumispintaa, koska pohjimmiltaan nuoren naisen elämä oli hyvin samanlaista jo sata vuotta sitten.

Jos olet ihastunut Syrjästäkatsojan tarinoihin ja odottelet innokkaasti toukokuussa ilmestyvää neljättä osaa, kannattaa käydä kurkkaamassa myös Syrjästäkatsojan tarinoiden Facebook-sivua! Sieltä löydät vielä paljon lisää tietoa kirjoihin liittyvistä taustoista ja kurkistuksia neljännen osan asetelmiin.

Vasili Peskov: Taigan erakot

Eräänä päivänä luin netissä Siperian taigassa elävästä erakkoperheestä. Hiukan hämmentyneenä tein pari Google-hakua, joiden avulla sain tietää, että erakoista on kirjoitettu kirjakin. Seuraavaksi olikin suunta kohti kirjastoa.

Erakkojen kohtalo kiinnosti minua kovasti. Kuinka perhe voi elää täysin eristyksissä muusta maailmasta? Lykovit muuttivat omiin oloihinsa vuonna 1945 ja perheen tytär eli taigassa vielä kirjan julkaisemisvuonna 1992. Tiesivätkö he mitään maailmanmenosta ja miksi he valitsivat eristäytymisen?

Lykovit olivat vanhauskoisia, ja uskonnollisten ristiriitojen sekä vainojen seurauksena he muuttivat syvälle Siperian taigaan, tiettömien taipaleiden taa. Perhe löydettiin 1980-luvulla, kun lentokoneesta alettiin ihmetellä metsään hakattua aukiota, keskellä ei-mitään. Muuhun asutukseen oli satoja kilometrejä.

Tutkijaryhmä lähti vierailemaan asutuksella. Metsästä löytyi pieni, yksihuoneinen mökki, joka osottautui viisihenkisen perheen kodiksi. Tutkijoiden saapuessa paikalle, perheen tyttäret muuttuivat hysteerisiksi. Tutkijat tekivät Lykovien perheen luokse useita vierailuita, ja perheen historia alkoi valottua. Perheen isä, Karp Lykov oli muuttanut vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa metsään, pakoon yhteiskuntaa. Perheen eläessä taigassa perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Nuorimmat lapset eivät koskaan olleet nähneet perheensä lisäksi muita ihmisiä ennen kuin tutkijat saapuivat paikalle. Perhe oli täysin tietämätön maailmansodista ja uusista keksinnöistä.

Perheen elämäntapoja kuvattiin kirjassa tarkasti. Tutkijat toivat vierailuillaan Lykoveille muun muassa kotieläimiä elämän helpottamiseksi. Perheen uskontoon kuului monia sääntöjä ja kieltoja, joita noudatettiin orjallisesti. Lykovien kertomus ja elämä Siperiassa jäi mietityttämään minua pitkäksi aikaa.

Mikään äidinkielen tai kerronnan riemuvoitto tämä kirja ei ollut. Kirjailijan ura toimittajana näkyi selvästi tekstistä. Sisältö tässä kirjassa kuitenkin oli pääasia, joten kirja kannattaa lukea, mikäli tapaus kiinnostaa.

Hélène Grémillon: Uskottuni

Tämä kirja valikoitui luettavakseni kirjastosta itselleni aika vieraalla tavalla. Tapaan tehdä taustatyötä internetissä ennen kirjastovierailua ja suuntaan hyllyjen väliin etsimään lainattavia kirjoja muistilista kädessäni. Tällä kertaa en kuitenkaan löytänyt haluamiani kirjoja, joten kurkkasin kirjastotädin kokoamaan lukuvinkit-hyllyyn. En ollut kuullut kirjailijasta tai kyseisestä teoksesta ennen ja lainasin sen pelkästään kannen perusteella. Kyseessä on siis ranskalaisen toimittaja Hélène Grémillonin esikoisromaani Uskottuni.

Kirjan kerronta etenee kahdessa tasossa. On vuosi 1975. Kustannustoimittajana Pariisissa työskentelevä Camille alkaa saada äitinsä kuoleman jälkeen erikoisia kirjeitä viikoittain. Hän ajattelee tämän olevan jonkun kirjailijan häikäilemätön keino saada Camille lukemaan romaaninsa käsikirjoitusta. Kirjeissä Louis-niminen mies kertoo tapahtumista 1930-luvulla. Hän on lapsesta asti ihastunut Annieen, joka joutuu osaksi outoa kolmiodraamaa tutustuttuaan Rouva M:n. Menneisyyden tapahtumat alkavat selvitä Camillelle kirjeiden myötä.

"En tiedä miten sain luetuksi kirjeen loppuun.

Kun laskin sen käsistäni olin kalmankalpea ja voimaton, toistin toistamistani samaa elettä: sivelin sormellani niskakuoppaa ihan hiusrajasta.

Sen pikku kauneuspilkkua."

Ahmaisin kirjan melko nopeasti. Tarina eteni nopeasti ja sai mielenkiintoisia juonenkäänteitä uusien kirjeiden myötä. Välillä kirjeiden vihjeet ratkesivat kuitenkin turhan nopeasti ja teennäisillä tavoilla. Minussa ärsytystä herätti etenkin kohta, jossa Camillen ystävä paljastui yllättäen Champagnelaisten puurakenteisten ristikkokirkkojen asiantuntijaksi. Tuntui, että kirjailija on mennyt siitä, missä aita on matalin, jotta kirkon sijainti selviäisi.

Kirjan juoni oli mielestäni loistava. Sen vuoksi olikin harmillista, että henkilöhahmot jäivät kovin etäisiksi. Kirjailija keskittyi viemään juonta eteenpäin ja 1930-luvulla eläneet henkilöt olivat varmasti myös tarkoituksellisen salaperäisiä. Vaikka tämän tapaiseen tarinaan olisi saanut luotua useita nyyhkimistä aiheuttavia tilanteita ja jännitteen, joka saa lukijan haukkomaan henkeään, kirja jätti aika kylmäksi. Suhtauduin tarinan etenemiseen lähinnä mielenkiinnolla, en intohimoisesti, jännittäen hahmojen kohtaloita. Tämä oli ehkä kirjan suurin heikkous.

Luin kuitenkin kirjan mielelläni loppuun, joka sai minut kuitenkin pettymään todella. Olin odottanut jännittävää loppuratkaisua, mutta tapahtumat jäivät jokseenkin auki. Joitain tämä varmasti miellyttää. Suurin pettymys oli kuitenkin runo, joka oli olevinaan yhteenveto kirjan tapahtumista. Runo oli kai Camillen ajattelua, mutta se vaikutti kuitenkin olevan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta kirjoitettu. Runo ei runonakaan ollut erityisen hyvä, joten se sai minut lähinnä ihmettelemään "Miksi?!".

Vaikka pidin tästä kirjasta ja siinä oli ainesta, se ei silti saanut minua ihastumaan. Henkilöhahmot eivät herättäneet minussa empatiaa, joten suurimmat tunnekuohut aiheuttikin lopun ärsyttävä runo. Oli mielenkiintoista huomata kuinka päinvastaisia arvioita tästä kirjasta oli kirjoitettu muihin kirjablogeihin. Suosittelen siis kokeilemaan, kuinka hyvin tämä kirja uppoaa sinulle.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Aluksi minun täytyy tehdä tunnustus: olen Oksas-fani. Tämän sanottuani voitte arvata kauan odottamani Kun kyyhkyset katosivat -romaanin olleen mieluinen yllätys, kun sain sen lahjaksi.

Tunteeni kirjaa kohtaan vaihtelivat monta kertaa. Aluksi ahmin sivuja innoissani, odottaen jälleen yhtä mullistavaa lukukokemusta kuin jokainen Oksasen kirjoista on minulle ollut. Kirjan alkupuoliskolla aloin kuitenkin kyllästyä. Ihmettelin, onko suosikkikirjailijani todella kirjoittanut näin tylsän kirjan. En edes päässyt oikeen perille, mistä kirjassa oli kyse. Jatkoin silti lukemista hiljalleen, ja tarina alkoikin muuttua jännittävämmäksi sivu sivulta. Kirjan lopun luin taas samanlaisella intohimolla kuin aiemmatkin Oksasen teoksesta. Kertomus kasvoi koko ajan, ja henkilöhahmot alkoivat selkiytyä. Kun palaset loksahtivat kohdilleen, olin yhtä mykistynyt kuin toivoinkin olevani. Kirja yllätti minut monta kertaa. 

Oksaselle tuttuun tyyliin, tässäkään kirjassa tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä. Yleensä olen pitänyt sitä ihan kivana ja jännittävänä valintana, mutta uusimmassa kirjassa se toimii aivan loistavasti. Tapahtumat ja henkilöhahmot tulevat tutuksi hiljalleen, ja joka luku paljastaa jotain uutta. Loppuratkaisuun Oksanen luo lukuhermoja kutkuttavan jännitteen.

Heti kirjan luettuani totesin, että tämä on pakko lukea toiseen kertaan. Luen harvoin jo kertaalleen lukemiani kirjoja uudestaan, mutta tämä teos tekee poikkeuksen. Koska juoni selkiytyy vasta lopussa, minulla jäi moni vihje ja motiivi huomaamatta. Tämä on luultavasti kirja, joka vain paranee lukukertojen myötä. Kirjoitan tästä kirjasta luultavasti enemmän joskus hamassa tulevaisuudessa, kun olen lukenut kirjan uudestaan ja päässyt juonen jäljille alusta alkaen. Jokohan Oksasella on uusi kirja työn alla? Sitä odotellessa.

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Olin yllättynyt, että tämän kirjan lukemiseen menin näinkin kauan. Pidin kirjaa alusta alkaen mielenkiintoisena. Kuitenkin jouluaskareet verottivat lukemisaikaa, ja monena iltana marras- ja joulukuussa tulikin tartuttua sukkapuikkoihin kirjan sijaan. Tämä kirja oli muuten 100 kirjaa, jotka tulisi lukea ennen kuolemaa -listalla, joten sekin urakka on taas vähän lähempänä valmista.

Hylätyt talot, autiot pihat on Laila Hirvisaaren (silloisen Hietamiehen) romaani, joka on osa Kannas-sarjaa. Kirja on viidestä osasta kolmas. Sarja kuvaa Suontaan kylän asukkaiden elämää vuodesta 1925 vuoteen 1945. Kirjassa Hylätyt talot, autiot pihat kylän miehet ovat lähteneet sotaan ja pienestä kylästä Karjalankannaksella on muuttunut naisten kylä. Pian naisetkin joutuvat lähtemään sotaa karkuun ja jättää taakseen rakkaan kotikylänsä.

Pidin siitä, kuinka huolellista taustatyötä kirjaa varten oli tehty. Kuvaus Viipurista oli hyvin realistista, onhan kirjailija itsekin kotoisin kyseisestä kaupungista. Kirjan oli liitetty karttoja, joiden avulla paikat pystyy hahmottamaan paremmin. Vaikka kirja ei perustu tositapahtumiin, ovat muun muassa sotatapahtumat Viipurissa keskeisiltä osiltaan tosipohjaisia. Kirjassa oli mielestäni hyvä tasapaino sodan ja ihmissuhteiden kuvauksen välillä. Tämä on yksi parhaita lukemiani sodasta kertovia kirjoja.

Lainaus alusta, kun naiset ovat vielä kotikylässään:
"Omenapuussa, kammarin ikkunan kohdalla lauloi peipponen yhtä riemukkaasti kuin miksi Martta tunsi itsensä. Ilma oli todella ihana, taivaan sini haalean helteistä, aurinko paistoi minkään estämättä ja sokaisi silmät. Oli kesä, kesä. Martta istui kirje sylissään ja nuuhki avonaisesta ikkunasta lehahtavia tuoksuja. Tikka naputti yksitoikkoisesti kuivuneen puun kylkeä, pihamaalta kuului lasten naurua ja aikuisten puhetta. Hartaasti Martta painoi päätään kuin kiittääkseen elämää ja silitti kirjettä hellästi. Hän oli todella tarvinnut tämän hetken, juuri nyt. Hän halusi äkkiä Aarnen syliin niin kiihkeästi, ettei olisi millään jaksanut odottaa. Voi, miksi tämä ei ollut tullut itse kirjeen sijasta. Ja sitten Marttaa hävetti. Hänhän oli sentään saanut kirjeen, ja millaisen. Monien kirje olisi kokonaan toisenlainen.
    Martta oli yhä niin kiihdyksissään, ettei heti tajunnut nopeasti lähestyvää kohinaa. Hän havahtui vasta, kun kuuli huutoa pihamaalta. Hän ryntäsi tupaan ja näki tuvan ikkunasta lentokoneiden lähestyvän. Nehän tulivat suoraan kohti! Matalalla, liian matalalla! Vaistomaisesti Martta ryntäsi uunin nurkkaan Hilkan viereen ja painautui kiinni tähän.
    Huumaava jylinä vain kasvoi. Pihalta kuului lasten huutoa.
-Hyvä Jumala, niitähä on satoja, Hilkka parkaisi.
-Ne menee ohi, Martta sanoi, -älä pelkää...
-Lapset... mis miu lapset on?
-Älä lähde nyt... Helmi Elisa pitää huolta!"

Henkilöhahmot ovat inhimillisiä ja aitoja. Hiukan erilaisen kirjasta teki se, että se ei niinkään keskittynyt elämään rintamalla, vaan seurasi kaikkien kylän asukkaiden sodasta selviytymistä. Naiset ikävöivät rakkaitaan rintamalla, miehet taas taistelevat ylivoimaa vastaan henkensä edestä. Kaikki pohtivat sodan mielettömyyttä ja muistelevat etäiseltä tuntuvaa rauhan aikaa. Soda-ajan elämää kuvataan monesta näkökulmasta. Kuvaus ei ole karua eikä kauhistelevaa vaan todenmukaista. Kirjan henkilöt ovat niin todellisia, että välillä jouduin lukea kirjaa henkeä pidättäen tai tippa silmässä. Oli helppo kuvitella, että he voisivat olla minun sukupolveni isovanhempia ja isoisovanhempia. Kirjan ollessa osa sarjaa, monet tapahtumat jäivät vielä auki. Minun on varmaan pakko lukea viimeisetkin osat, saadakseni tietää, kuinka Suontaan asukkaiden tarina päättyy. Myös sarjan aikaisemmat osat kiinnostavat. Ensin taidan kuitenkin lukea hyllyssä odottavat kirjat, joista yksi on kirjastosta lainassa ja kaksi joululahjaksi saatuja. Erittäin iloiseksi yllätykseksi yhdestä paketista paljastui suosikkikirjailijani Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Sen lukemista odotan varmasti eniten. Näistä kuitenkin lisää myöhemmin!

Sofi Oksanen: Puhdistus

       Ruusun nimen osottauduttua kuolettavan pitkästyttäväksi en voinut enää vastustaa kirjahyllyssäni odottavaa Puhdistusta.

Kuva: fi.wikipedia.org

       Ihastuin Oksasen tyyliin luettuani kirjailijan esikoisteoksen, Stalinin lehmät pari vuotta sitten. Pidin myös Baby Janesta yhtä paljon, mutta jouduin odottamaan vuosia ennen kuin sain Puhdistuksen käsiini kirjastosta kirjan saaman suosion vuoksi.
     Odotukseni olivat tietysti korkealla, onhan teokselle myönnetty muun muassa Finlandia-palkinto, Runeberg-palkinto ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto. Aihepiiriltään Puhdistus ei vaikuttanut yhtä kiinnostavalta kuin Oksasen aiemmat teokset, mutta odotin innolla kirjan lukemista.
       Kirja punoo yhteen iäkkään virolaisnaisen, Aliide Truun ja nuoren Zaran tarinat. Eräänä aamuna Aliide löytää pihaltaan salaperäisen nuoren naisen. Kirja etenee takaumien avulla Stalinin lehmien tapaan. Aliiden ja Zaran synkät ja osin samanlaiset menneisyydet selkenevät hiljalleen tarinan hyppiessä 40- ja 90-lukujen välillä.
       Yhdeksi keskeisistä teemoista nousee seksuaalinen väkivalta, joka on jättänyt kirjan naisille syvät traumat. Teos raottaa myös elämää maanalaisessa vastarintaliikkeessä Neuvosto-Virossa. Kirja tuo mielenkiintoisella tavalla esille Viron historiaa yhden suvun menneisyyden kautta.
       Kerran kuulin erään tytön kritisoivan Puhdistusta kovaan ääneen koulumme käytävällä. Hän totesi kirjan olevan tylsä, koska alussa kerrottiin pitkän aikaa vain vanhuksesta, joka jahtaa kärpästä. En usko, että tyttö luki kirjaa ikinä loppuun ja itse asiassa kärpänen vaivaa Aliidea alussa vain sivun verran, kunnes hän huomaa nuoren tytön makaavan pihamaallaan. Lisäksi kärpänen on kirjassa mielenkiintoinen motiivi, jonka merkitystä jäin pohtimaan.
       Oksasen tyyli on koruton, mutta omaperäinen ja tunnistettava. Hänen valttejaan ovat kuvailun karuus ja suorasanaisuus. Vaikutelmaa tehostavat yksinkertaiset lauserakenteet. Joitain yksityiskohtia, kuten hajuja ja ääniä Oksanen kuvaa piinallisen elävästi.
       "Zara nyökytteli, oli kovasti samaa mieltä ja raapi samalla kynsistään lakkaa. Kyllä, kaikki vain juoksivat dollareiden ja fimmien perässä, ja kyllä, ennen kaikille oli töitä, ja kyllä, kaikki olivat nykyään varkaita, bisnesmiehiä muka. Zaran alkoi tulla kylmä, kankeus levisi poskiin ja kieleen asti, mikä hankaloitti muutenkin hidasta ja hapuilevaa puhumista. Kosteat vaatteet hytisyttivät. Hän ei uskaltanut katsoa Aliideen suoraan, vilkaisi vain naisen suuntaan. Mitä hän ajoi takaa? He juttelivat kuin tilanne olisi täysin tavallinen. Päässä ei pyörinyt enää yhtä pahasti. Zara työnsi hiukset korvien taakse kuin kuullakseen paremmin, nosti leukaa, iho tuntui tahmaiselta, ääni kohmeiselta, nenä värisi, lika liikkui kainaloissa ja nivusissa, mutta kevyt naurahtaminen onnistui sittenkin. Hän yritti jäljitellä ääntä, jota oli käyttänyt joskus aikoja sitten törmätessään vanhaan tuttuun kaupassa tai kadulla. Sellainen ääni tuntui kaukaiselta ja vieraalta, täysin sopimattomalta ruumiiseen, josta se lähti. Se muistutti maailmasta, johon hän ei enää kuulunut, ja kodista, johon hän ei enää voinut palata."
       Vaikka kirjaa on kritisoitu siitä, että se antaa hyvin mustavalkoisen kuvan arjesta Virossa Neuvostoliiton vallan aikaan, kirja on mielestäni palkintonsa ansainnut. Sofi Oksanen kirjottaa kaunistelematta aiheista, jotka vielä nykyäänkin ovat melko vaiettuja. Ehkä Puhdistus on saavuttanut suursuosion juuri siksi, että se tarttuu rohkeasti aina ajankohtaiseen aiheeseen. Omalla listallani kuitenkin Baby Jane ja Stalinin lehmät nousevat Puhdistuksen yläpuolelle.
       Viime viikolla ilmestyneessä Me naiset -lehdessä oli mielenkiintoinen haastattelu Oksasesta. Ilokseni sain selville, että voin tarttua uuteen Oksasen kirjaan jo syksyllä. Kun kyyhkyset katosivat julkaistaan elokuussa ja se käsittelee Viron lähihistoriaa, uskollisuutta ja uskottomuutta. Toivottavasti luvassa on vähintään edeltäjiensä veroinen teos!