Piper Kerman: Orange Is The New Black- Vuosi vankilassa

Tällainen kirja lähti pikalainahyllystä mukaan, kun kirjastossa pyörähdin. Orange Is the New Blackiin olen tutustunut tv-sarjan kautta, johon koukutuin Netflixissä. Olin katsonut sarjaa jo aika pitkään ennen kuin kuulin, että se perustuu jossain määrin Piper Kermanin kirjoittamaan kirjaan. Kirjassa Kerman kertoo vuodestaan naisten vankilassa.

Itselläni ei ole minkäänlaista kosketuspintaa vankilaelämään enkä juuri tiennyt vankilaoloista tai -käytännöistä. Tämänkin puolesta oli mielenkiintoista perehtyä tähän tv-sarjaan sekä kirjaan. Sarjaa katsoessa pohdin joskus, kuinka totuudenmukaisia kuvaukset vankilan arkielämästä olivat. Nyt kirjan lukeneena voisin sanoa tapahtumien pitäneen paikkansa monelta osin, mikäli Piper Kermania on uskominen. Toki sarjaan oli lisätty rutkasti draamaa ja ihmissuhdesotkuja, mikä ei välttämättä ole huono asia.

Kirjassa ei siis ollut mitään huikeaa juonenkaarta, jollaista tv-sarjassa kehitellään. Piper joutuu vankilaan nuoruudenaikaisen huumeporukoihin sekaantumisen takia. Kirjassa kuvaillaan Piperin sopeutumista vankilaan, hänen vankilaystäviään, tapaamisia kihlatun kanssa ja vapautumisen odotusta. Kirjan hahmoista on helppo tunnistaa piirteitä monista tv-sarjan hahmoista, mutta monet tv-sarjan henkilöt ovat yhdistelmiä useammista oikeista henkilöistä. Kirjassa on myös enemmän hahmoja, mikä saa kirjan välillä tuntumaan sekavalta. Moniin hahmoihin ei perehdytä kovinkaan tarkasti, joten lukuisat vankilan asukit eivät jää erityisesti mieleen. Välillä huomasin, että hahmot ikään kuin esiteltiin lukijalle useampaan kertaan. En tiedä, oliko syynä se, että lukija ei olisi kuitenkaan muistanut lyhyttä esiintymistä tehnyttä henkilöhahmoa vai eikö kirjailija itsekään pysynyt kartalla, ketkä olivat jo aiemmin esiintyneet kirjassa.

Kerman halusi selvästi myös vaikuttaa ja ottaa kantaa Yhdysvaltain oikeusjärjestelmään ja vankilatuomioiden käytäntöihin. Erityisesti häntä huolettaa, kuinka monet vapautuvista vangeista jäävät täysin tyhjän päälle. Heillä ei ole töitä tai kotia odottamassa, toisin kuin Piperilla eikä heille anneta minkäänlaista valmennusta ulkomaailman kohtaamisesta vankeustuomion jälkeen. Käsittääkseni Norjassa vankien kehittäminen ja tukeminen on viety äärilleen eikä vankiloita pidetä rangaistuslaitoksina, vaan enemmänkin rikollisten eheyttämisenä. Internetissä on kiertänyt kuvia, joissa norjalainen vankila esiintyy paljon modernimpana, tyylikkäämpänä ja virikkeellisempänä kuin oma opiskelija-asuntoni. Kiinnostaisi tietää, onko Kerman kuullut Norjan mallista, ja onko sen toimivuudesta tehty tutkimuksia.

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan mielenkiintoinen, ei ehkä jännittävä ja lukuhermoja kutkuttava, mutta luulisin, että OITNB-sarjaa seuranneet saavat tästä irti jotain. Tosin olen kuullut myös mielipiteitä, että kirjan lukeminen pilaa joiltain sarjan seuraamisen nautinnon ja ymmärrän tämänkin näkökulman. Voin kuitenkin kertoa niille, jotka epäilevät lukemista, että jännitystä sarjassa riittää varmasti vielä lukemisen jälkeenkin. Tv-sarja on kuitenkin rakennettu ihmissuhdedraaman varaan, joka kirjasta puuttuu täysin. En siis itsekään osaa ennustaa, kuinka sarjan hahmoille tulee tulevalla kolmannella kaudella käymään. Lisäksi kirja tarjoaa varmasti aidon ja realistisen näkökulman Yhdysvaltain oikeusjärjestelmään ja vankiloihin niille, joita kiinnostaa tutustua tähän maailmaan.

Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Tämän kirjan olin muutama viikko sitten lisännyt verkkokirjastossa omaan hyllyyni, jonka jälkeen olen aktiivisesti kytännyt sen lainaustilannetta. Itselläni on jonkinlainen antipatia kirjojen varaamista kohtaan (ja nykyisessä asuinkunnassani se on jopa maksullista), joten taktiikkani oli odottaa, että loputon varausjono päättyisi joskus tai tieni kohtaisivat pikalainaniteen kanssa. Tämä tapahtuikin yllättäen eilen illalla, jolloin säntäsin kirjastoon nappaamaan tuon vapautuneen opuksen. Vaikka piti vain yksi käydä lainaamassa, jostain syystä mukaan tarttui samasta hyllystä toinenkin kirja, josta lisää myöhemmin.

 
Ville Haapasalo on suomalainen näyttelijä, joka on kuitenkin tullut paljon tunnetummaksi naapurimaassamme Venäjällä kuin Suomessa. Itse tutustuin Haapasaloon pari vuotta sitten hänen 30 päivää milloin missäkin -matkailuohjelmiensa kautta. Isäni sattui seuraamaan ohjelmaa televisiosta ja valaisi minulle, että ohjelman juontaja on Venäjällä hyvin tunnettu näyttelijänä. Suhtauduin tietoon vähän epäluuloisesti, koska en ollut koskaan kuullut tai nähnyt tätä pipopäistä miestä, mutta uskottavahan se oli. Sittemmin olen itsekin ihastunut Haapasalon matkailuohjelmiin. Viimeisimpänä olen tutustunut Jenkkilän route 66:n Haapasalon johdolla. Kun kuulin tästä kirjasta, minulle syttyi heti innostus selvittää, mitä se tyyppi oikeasti on siellä Venäjällä tehnyt ja saavuttanut.

Kirjastosta palattuani istahdin siis alas ja voin ehkä oikeutetusti sanoa lukeneeni kirjan kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Aikaa tähän vierähti noin kaksi tuntia, joten kirjan voisi sanoa olevan helppo- ja nopealukuinen. Kirja sisältää paljon Juha Metson huikeita valokuvia, joita huomasin jääväni katselemaan pitkäksi aikaa.

Takakannessa teosta tituleerataan haastattelukirjaksi. Etukäteen minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tällaisesta lajityypistä enkä muista kuulleeni muista vastaavista kirjoista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan haastattelukirja oli kirjoitettu haastattelumuodossa. Teksti oli vuoropuhelua Ville Haapasalon ja Kauko Röyhkän välillä, ja taisipa Röyhkän vaimo Olgakin pari kommenttia sanoa. Suhtautumiseni tällaiseen tyyliin oli vähän ristiriitainen. Toisaalta välitön tunnelma sai aikaan kokemuksen kuin olisi itse istunut keskustelemassa Haapasaloa vastapäätä. Ensimmäisenä mieleen tuli kuitenkin, että onko kirjan teossa menty siitä mistä aita on matalin ja julkaistu kahden haastattelukerran anti kirjallisena ilman kummempia kikkailuja. Itse olisin lukenut mielelläni tavanomaisempaan elämäkertatyyliin kirjoitettua muistelmaa. Nyt jutut eivät edenneet kronologisessa järjestyksessä, ja Haapasalo kertoi satunnaisia hassuja sattumuksia sieltä täältä. Viihdyttävää ja helppolukuista tämä toki oli, mutta olisin ehkä kaivannut jotain syväluotaavampaa. Kummallista oli myös se, että Kaukon Röyhkän omia sanomisia oli lisätty kirjaan, vaikka ne eivät vieneet keskustelua eteenpäin tai tuoneet siihen mitään lisää. Mielestäni Röyhkä olisi voinut jättää itsensä kirjasta pois täysin.

Kirja kuitenkin myös vastasi odotuksiini. Jo kirjan nimessä, Et kuitenkaan usko, lupaillaan tapauksia, joissa totuus voi olla taruakin ihmeellisempää. Hämärän peittoon jäi silti, kuinka suuri osuus tarinoista oli oikeasti täyttä totta. Uskomattomiin tapahtumiin liittyi ydinsukellusveneitä, kalastusta Putinin kanssa, mafiapomoja, oligarkeja, alligaattorien metsästystä Volgalla, jättimäisiä rottia sun muuta. Nämä kaikki legendat kytkeytyvät kuitenkin kirjan hämmästyttävimpään kertomukseen siitä, kuinka ylioppilaaksi valmistunut Ville päättää lähteä Neuvostoliittoon Leningradiin teatterikouluun osaamatta sanaakaan venäjää, päätyy valmistumisen jälkeen näyttelemään pienen budjetin elokuvaan, josta tuleekin suurmenestys, ja nousee koko kansan suosioon. Sen jälkeen miestä onkin viety ympäri maata ja maailmaa. Vuonna 2013 Forbes valitsi Haapasalon Venäjän kolmanneksi arvokkaimmaksi kasvoksi, mikä ehkä kertoo jotain hänen asemastaan naapurimaassamme. Kirja ei kuitenkaan kerro ainoastaan Haapasalosta, vaan on hieno katsaus venäläiseen yhteiskuntaan ja sielunmaisemaan ylipäätään.

Haapasalon vaiheita käsitellään kirjassa aika pintapuolisesti, minkä takia jäänkin odottamaan, että joku päivä saataisiin ilmoille ihka oikea elämäkerta. Sitä odotellessa aion vahtia, milloin 2000-luvun tapahtumista kertova jatko-osa Et muuten tätäkään usko olisi vapaana kirjastossa.