Kauko Röyhkä- Juha Metso: Et muuten tätäkään usko- Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä

Aikalailla kuukausi sitten löysin viimein kirjastosta Ville Haapasalon 1990-luvusta Venäjällä kertovan et kuitenkaan usko -kirjan. Oman mielipiteeni kerkesinkin jo kirjoittaa. Tarinat olivat mielenkiintoisia, mutta jotain jäin kaipaamaan. Lisäksi minulle hiukan tökki tapa, jolla Röyhkä oli kirjoittanut itsensä mukaan. Halusin kuitenkin lukea tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan, joka puolestaan kertoo Haapasalon 2000-luvusta. Tällä viikolla onni suosi, ja kirja sattui olemaan paikalla kirjastossa, joten tässä tunnelmani teoksen lukemisen jälkeen.

Kuva: docendo.fi

Kirja jatkaa luonnollisesti hyvin samoissa merkeissä edellisen kanssa. Tämäkin osa on haastattelumuotoinen ja tarinaa siivittävät Juha Metson valokuvat. Haastattelumateriaalit kirjaan on kerätty noin viikon aikana Georgian Tbilisissä, jossa ilmeisesti oltiin tekemässä myös jonkin sortin keittokirjaa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla?

Tässä kirjassa ote on mielestäni vakavampi kuin edellisessä. Keskustellaan maailman politiikasta- Georgian ja Ukrainan tilanteista, Sotshin olympialaisista, Venäjän luokkaeroista ynnä muusta. Uskomattomia tarinoita tästäkin osasta löytyy, mutta ei niin paljoa kuin ensimmäisestä osasta eivätkä ne yltäneet ihan samoihin sfääreihin. Kirjassa Haapasalo valottaa myös suosittujen 30 päivän matkailuohjelmien taustoja.

Haapasalon kertomukset olivat mielenkiintoista luettavaa, ja kuten aiemmin totesin, odotan edelleen kunnollista elämäkertaa hänestä. Miehelle on sattunut ja tapahtunut niin paljon, että aineksia olisi vaikka minkälaiseen romaaniin. Hän myös tuntee sekä suomalaisen että venäläisen kulttuurin, ja on kiinnostavaa kuulla naapurimaiden eroista joltain, joka on ikään kuin valtioiden välissä.

Kuitenkin tämä kirja oli mielestäni joka taholla heikompi esitys kuin ensimmäinen osa. Tämä on surullista, sillä ainekset vähintään yhtä hyvään jatko-osaan olivat olemassa. Ehkä kiire ja halu tahkota rahaa ovat verottaneet laatua.

Tämäkään kirja ei ole pitkä, vaan sen lukee läpi muutamassa tunnissa. Kuitenkin huomasin joidenkin asioiden toistuvan kirjassa kaksi tai kolmekin kertaa. Tällaisia tapauksia olivat esimerkiksi Georgian kriisin alku sekä Suomensukuiset 30 päivässä -ohjelman kuvaukset. Mielestäni näin kompaktissa teoksessa ei ole tilaa käydä samoja asioita läpi kerrasta toiseen. Vaikka asiat olisivat nousseet esiin haastattelutilanteissa toistuvasti, olisi Röyhkä kirjaa kootessaan voinut mielestäni kerätä samasta aiheesta käydyt keskustelut loogisesti yhteen lukuun ja poistaa päällekkäiset asiat.

Tässä kirjassa minua ärsyttivät jopa vielä edellistä osaa enemmän Röyhkän kommentit Haapasalon tarinoinnin keskellä. Kommentit eivät vie keskustelua eteenpäin vaan useammin keskeyttävät tai häiritsevät sitä. Haapasalo myöskään harvemmin tarttuu näihin kommentteihin, joten minusta ne olivat turhaa kirjan täytettä.

Välillä Röyhkän kommentit saivat minut myös ihmetyksen valtaan. Haapasalo kertoi juntti-imagonsa olevan tietoinen valinta, jonka jälkeen Röyhkä kommentoi imagon miettimisen olevan todella älykästä ja epäili, että monet muut näyttelijät ovat paljon yksinkertaisempia kuin Haapasalo, joka pohtii tällaisiakin asioita. Pidän aika kummana sitä, kuinka erikoista Röyhkästä tietoinen julkisuuskuvan luominen oli. Luulisi hänen tehneen sitä itsekin. Vähäpätöisempiäkin mediaesiintymisiä varten järjestetään mediakoulutuksia ja haetaan imagoa, puhumattakaan näyttelijöistä, joiden työ edellyttää julkisuutta. Lisäksi minua ihmetytti, ettei Röyhkä ollut kuullut esimerkiksi hiihtovalmentajan tipahtamisesta hissikuiluun Sotshin olympialaisten aikaan, vaikka muistan tapauksen olleen jokaisen lehden otsikoissa.

Kumma kyllä Juha Metson kuvatkaan eivät sytyttäneet tässä kirjassa. Ihan kivoja ne olivat, mutta mitään kuvaa en palannut katsomaan kuten viime kirjaa lukiessa. Mielessäni kävi, että kuvamateriaalikin olisi kerätty nopeammin ja pienemmästä valikoimasta ei ole yhtä paljon sykähdyttäviä kuvia löytynyt kuin viimeksi.

Yhteenvetona voisin todeta tämän kirjan sopivan varmasti niille, jotka edellisestäkin kirjasta pitivät. Myös niiden, joita Haapasalon ura kiinnostaa kannattaa tämä kirja lukea, vaikka se ei tarjonnutkaan niin paljon uutta kuin ensimmäinen osa. Itselleni päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne, että kirja on kasattu nopeasti, rahankiilto silmissä edellisen kirjan menestyksen jälkeen. Onhan tätä kirjaa sen verran mediassa rummutettukin, että tekijöille projekti oli varmaan ihan onnistunut.