Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani

Kosmologi Stephen Hawking on tullut tunnetuksi kansantajuisista tiedekirjoistaan, joista tunnetuin on Ajan lyhyt historia. Hawkingin omaelämänkerrassa leikitelläänkin suosikkiteoksen nimellä osuvasti, sillä lyhyt tämä kirja ainakin on. Kirjassa on myös paljon kuvia, jotka tekevät tekstistä elävämmän.

Kuva: kirja.fi

Aluksi Hawking kertoo lapsuudestaan, perheestään ja opiskeluistaan. 21-vuotiaana hänellä diagnosoidaan ALS-tauti, joka saa näkemään elämän uusin silmin. Tuolloin hänelle luvattiin vain pari vuotta elinaikaa.+ Kirjassaan hän pohtii myös vammaisuutensa vaikutusta suosioonsa. Ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita vammaisesta ja erityisen älykkäästä tiedemiehestä.

Perhe-elämäänsä ja avioliittojaan Hawking valottaa aika niukasti. Ehkä aiheesta saisi enemmän irti lukemalla hänen ex-vaimonsa Jane Hawkingin kirjan Travelling To Infinity: My Life With Stephen tai kirjaan perustuvasta elokuvasta Kaiken teoria.

Kirjan lopussa perehdytäänkin enemmän tieteeseen, ja Hawking haluaa selkeyttää joitain käsitteitä, joita hän käsittelee muissa teoksissaan. Tämä osio vaatii aiheeseen perehtymättömältä hiukan keskittymistä, mutta on kuitenkin ymmärrettävissä.

Kaiken kaikkiaan kirja oli nopea ja tiivis vilkaisu Stephen Hawkingin elämään, uraan ja ajatuksiin.

Kauko Röyhkä- Juha Metso: Et muuten tätäkään usko- Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä

Aikalailla kuukausi sitten löysin viimein kirjastosta Ville Haapasalon 1990-luvusta Venäjällä kertovan et kuitenkaan usko -kirjan. Oman mielipiteeni kerkesinkin jo kirjoittaa. Tarinat olivat mielenkiintoisia, mutta jotain jäin kaipaamaan. Lisäksi minulle hiukan tökki tapa, jolla Röyhkä oli kirjoittanut itsensä mukaan. Halusin kuitenkin lukea tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan, joka puolestaan kertoo Haapasalon 2000-luvusta. Tällä viikolla onni suosi, ja kirja sattui olemaan paikalla kirjastossa, joten tässä tunnelmani teoksen lukemisen jälkeen.

Kuva: docendo.fi

Kirja jatkaa luonnollisesti hyvin samoissa merkeissä edellisen kanssa. Tämäkin osa on haastattelumuotoinen ja tarinaa siivittävät Juha Metson valokuvat. Haastattelumateriaalit kirjaan on kerätty noin viikon aikana Georgian Tbilisissä, jossa ilmeisesti oltiin tekemässä myös jonkin sortin keittokirjaa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla?

Tässä kirjassa ote on mielestäni vakavampi kuin edellisessä. Keskustellaan maailman politiikasta- Georgian ja Ukrainan tilanteista, Sotshin olympialaisista, Venäjän luokkaeroista ynnä muusta. Uskomattomia tarinoita tästäkin osasta löytyy, mutta ei niin paljoa kuin ensimmäisestä osasta eivätkä ne yltäneet ihan samoihin sfääreihin. Kirjassa Haapasalo valottaa myös suosittujen 30 päivän matkailuohjelmien taustoja.

Haapasalon kertomukset olivat mielenkiintoista luettavaa, ja kuten aiemmin totesin, odotan edelleen kunnollista elämäkertaa hänestä. Miehelle on sattunut ja tapahtunut niin paljon, että aineksia olisi vaikka minkälaiseen romaaniin. Hän myös tuntee sekä suomalaisen että venäläisen kulttuurin, ja on kiinnostavaa kuulla naapurimaiden eroista joltain, joka on ikään kuin valtioiden välissä.

Kuitenkin tämä kirja oli mielestäni joka taholla heikompi esitys kuin ensimmäinen osa. Tämä on surullista, sillä ainekset vähintään yhtä hyvään jatko-osaan olivat olemassa. Ehkä kiire ja halu tahkota rahaa ovat verottaneet laatua.

Tämäkään kirja ei ole pitkä, vaan sen lukee läpi muutamassa tunnissa. Kuitenkin huomasin joidenkin asioiden toistuvan kirjassa kaksi tai kolmekin kertaa. Tällaisia tapauksia olivat esimerkiksi Georgian kriisin alku sekä Suomensukuiset 30 päivässä -ohjelman kuvaukset. Mielestäni näin kompaktissa teoksessa ei ole tilaa käydä samoja asioita läpi kerrasta toiseen. Vaikka asiat olisivat nousseet esiin haastattelutilanteissa toistuvasti, olisi Röyhkä kirjaa kootessaan voinut mielestäni kerätä samasta aiheesta käydyt keskustelut loogisesti yhteen lukuun ja poistaa päällekkäiset asiat.

Tässä kirjassa minua ärsyttivät jopa vielä edellistä osaa enemmän Röyhkän kommentit Haapasalon tarinoinnin keskellä. Kommentit eivät vie keskustelua eteenpäin vaan useammin keskeyttävät tai häiritsevät sitä. Haapasalo myöskään harvemmin tarttuu näihin kommentteihin, joten minusta ne olivat turhaa kirjan täytettä.

Välillä Röyhkän kommentit saivat minut myös ihmetyksen valtaan. Haapasalo kertoi juntti-imagonsa olevan tietoinen valinta, jonka jälkeen Röyhkä kommentoi imagon miettimisen olevan todella älykästä ja epäili, että monet muut näyttelijät ovat paljon yksinkertaisempia kuin Haapasalo, joka pohtii tällaisiakin asioita. Pidän aika kummana sitä, kuinka erikoista Röyhkästä tietoinen julkisuuskuvan luominen oli. Luulisi hänen tehneen sitä itsekin. Vähäpätöisempiäkin mediaesiintymisiä varten järjestetään mediakoulutuksia ja haetaan imagoa, puhumattakaan näyttelijöistä, joiden työ edellyttää julkisuutta. Lisäksi minua ihmetytti, ettei Röyhkä ollut kuullut esimerkiksi hiihtovalmentajan tipahtamisesta hissikuiluun Sotshin olympialaisten aikaan, vaikka muistan tapauksen olleen jokaisen lehden otsikoissa.

Kumma kyllä Juha Metson kuvatkaan eivät sytyttäneet tässä kirjassa. Ihan kivoja ne olivat, mutta mitään kuvaa en palannut katsomaan kuten viime kirjaa lukiessa. Mielessäni kävi, että kuvamateriaalikin olisi kerätty nopeammin ja pienemmästä valikoimasta ei ole yhtä paljon sykähdyttäviä kuvia löytynyt kuin viimeksi.

Yhteenvetona voisin todeta tämän kirjan sopivan varmasti niille, jotka edellisestäkin kirjasta pitivät. Myös niiden, joita Haapasalon ura kiinnostaa kannattaa tämä kirja lukea, vaikka se ei tarjonnutkaan niin paljon uutta kuin ensimmäinen osa. Itselleni päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne, että kirja on kasattu nopeasti, rahankiilto silmissä edellisen kirjan menestyksen jälkeen. Onhan tätä kirjaa sen verran mediassa rummutettukin, että tekijöille projekti oli varmaan ihan onnistunut.

Piper Kerman: Orange Is The New Black- Vuosi vankilassa

Tällainen kirja lähti pikalainahyllystä mukaan, kun kirjastossa pyörähdin. Orange Is the New Blackiin olen tutustunut tv-sarjan kautta, johon koukutuin Netflixissä. Olin katsonut sarjaa jo aika pitkään ennen kuin kuulin, että se perustuu jossain määrin Piper Kermanin kirjoittamaan kirjaan. Kirjassa Kerman kertoo vuodestaan naisten vankilassa.

Itselläni ei ole minkäänlaista kosketuspintaa vankilaelämään enkä juuri tiennyt vankilaoloista tai -käytännöistä. Tämänkin puolesta oli mielenkiintoista perehtyä tähän tv-sarjaan sekä kirjaan. Sarjaa katsoessa pohdin joskus, kuinka totuudenmukaisia kuvaukset vankilan arkielämästä olivat. Nyt kirjan lukeneena voisin sanoa tapahtumien pitäneen paikkansa monelta osin, mikäli Piper Kermania on uskominen. Toki sarjaan oli lisätty rutkasti draamaa ja ihmissuhdesotkuja, mikä ei välttämättä ole huono asia.

Kirjassa ei siis ollut mitään huikeaa juonenkaarta, jollaista tv-sarjassa kehitellään. Piper joutuu vankilaan nuoruudenaikaisen huumeporukoihin sekaantumisen takia. Kirjassa kuvaillaan Piperin sopeutumista vankilaan, hänen vankilaystäviään, tapaamisia kihlatun kanssa ja vapautumisen odotusta. Kirjan hahmoista on helppo tunnistaa piirteitä monista tv-sarjan hahmoista, mutta monet tv-sarjan henkilöt ovat yhdistelmiä useammista oikeista henkilöistä. Kirjassa on myös enemmän hahmoja, mikä saa kirjan välillä tuntumaan sekavalta. Moniin hahmoihin ei perehdytä kovinkaan tarkasti, joten lukuisat vankilan asukit eivät jää erityisesti mieleen. Välillä huomasin, että hahmot ikään kuin esiteltiin lukijalle useampaan kertaan. En tiedä, oliko syynä se, että lukija ei olisi kuitenkaan muistanut lyhyttä esiintymistä tehnyttä henkilöhahmoa vai eikö kirjailija itsekään pysynyt kartalla, ketkä olivat jo aiemmin esiintyneet kirjassa.

Kerman halusi selvästi myös vaikuttaa ja ottaa kantaa Yhdysvaltain oikeusjärjestelmään ja vankilatuomioiden käytäntöihin. Erityisesti häntä huolettaa, kuinka monet vapautuvista vangeista jäävät täysin tyhjän päälle. Heillä ei ole töitä tai kotia odottamassa, toisin kuin Piperilla eikä heille anneta minkäänlaista valmennusta ulkomaailman kohtaamisesta vankeustuomion jälkeen. Käsittääkseni Norjassa vankien kehittäminen ja tukeminen on viety äärilleen eikä vankiloita pidetä rangaistuslaitoksina, vaan enemmänkin rikollisten eheyttämisenä. Internetissä on kiertänyt kuvia, joissa norjalainen vankila esiintyy paljon modernimpana, tyylikkäämpänä ja virikkeellisempänä kuin oma opiskelija-asuntoni. Kiinnostaisi tietää, onko Kerman kuullut Norjan mallista, ja onko sen toimivuudesta tehty tutkimuksia.

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan mielenkiintoinen, ei ehkä jännittävä ja lukuhermoja kutkuttava, mutta luulisin, että OITNB-sarjaa seuranneet saavat tästä irti jotain. Tosin olen kuullut myös mielipiteitä, että kirjan lukeminen pilaa joiltain sarjan seuraamisen nautinnon ja ymmärrän tämänkin näkökulman. Voin kuitenkin kertoa niille, jotka epäilevät lukemista, että jännitystä sarjassa riittää varmasti vielä lukemisen jälkeenkin. Tv-sarja on kuitenkin rakennettu ihmissuhdedraaman varaan, joka kirjasta puuttuu täysin. En siis itsekään osaa ennustaa, kuinka sarjan hahmoille tulee tulevalla kolmannella kaudella käymään. Lisäksi kirja tarjoaa varmasti aidon ja realistisen näkökulman Yhdysvaltain oikeusjärjestelmään ja vankiloihin niille, joita kiinnostaa tutustua tähän maailmaan.

Kauko Röyhkä - Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Tämän kirjan olin muutama viikko sitten lisännyt verkkokirjastossa omaan hyllyyni, jonka jälkeen olen aktiivisesti kytännyt sen lainaustilannetta. Itselläni on jonkinlainen antipatia kirjojen varaamista kohtaan (ja nykyisessä asuinkunnassani se on jopa maksullista), joten taktiikkani oli odottaa, että loputon varausjono päättyisi joskus tai tieni kohtaisivat pikalainaniteen kanssa. Tämä tapahtuikin yllättäen eilen illalla, jolloin säntäsin kirjastoon nappaamaan tuon vapautuneen opuksen. Vaikka piti vain yksi käydä lainaamassa, jostain syystä mukaan tarttui samasta hyllystä toinenkin kirja, josta lisää myöhemmin.

 
Ville Haapasalo on suomalainen näyttelijä, joka on kuitenkin tullut paljon tunnetummaksi naapurimaassamme Venäjällä kuin Suomessa. Itse tutustuin Haapasaloon pari vuotta sitten hänen 30 päivää milloin missäkin -matkailuohjelmiensa kautta. Isäni sattui seuraamaan ohjelmaa televisiosta ja valaisi minulle, että ohjelman juontaja on Venäjällä hyvin tunnettu näyttelijänä. Suhtauduin tietoon vähän epäluuloisesti, koska en ollut koskaan kuullut tai nähnyt tätä pipopäistä miestä, mutta uskottavahan se oli. Sittemmin olen itsekin ihastunut Haapasalon matkailuohjelmiin. Viimeisimpänä olen tutustunut Jenkkilän route 66:n Haapasalon johdolla. Kun kuulin tästä kirjasta, minulle syttyi heti innostus selvittää, mitä se tyyppi oikeasti on siellä Venäjällä tehnyt ja saavuttanut.

Kirjastosta palattuani istahdin siis alas ja voin ehkä oikeutetusti sanoa lukeneeni kirjan kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Aikaa tähän vierähti noin kaksi tuntia, joten kirjan voisi sanoa olevan helppo- ja nopealukuinen. Kirja sisältää paljon Juha Metson huikeita valokuvia, joita huomasin jääväni katselemaan pitkäksi aikaa.

Takakannessa teosta tituleerataan haastattelukirjaksi. Etukäteen minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tällaisesta lajityypistä enkä muista kuulleeni muista vastaavista kirjoista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan haastattelukirja oli kirjoitettu haastattelumuodossa. Teksti oli vuoropuhelua Ville Haapasalon ja Kauko Röyhkän välillä, ja taisipa Röyhkän vaimo Olgakin pari kommenttia sanoa. Suhtautumiseni tällaiseen tyyliin oli vähän ristiriitainen. Toisaalta välitön tunnelma sai aikaan kokemuksen kuin olisi itse istunut keskustelemassa Haapasaloa vastapäätä. Ensimmäisenä mieleen tuli kuitenkin, että onko kirjan teossa menty siitä mistä aita on matalin ja julkaistu kahden haastattelukerran anti kirjallisena ilman kummempia kikkailuja. Itse olisin lukenut mielelläni tavanomaisempaan elämäkertatyyliin kirjoitettua muistelmaa. Nyt jutut eivät edenneet kronologisessa järjestyksessä, ja Haapasalo kertoi satunnaisia hassuja sattumuksia sieltä täältä. Viihdyttävää ja helppolukuista tämä toki oli, mutta olisin ehkä kaivannut jotain syväluotaavampaa. Kummallista oli myös se, että Kaukon Röyhkän omia sanomisia oli lisätty kirjaan, vaikka ne eivät vieneet keskustelua eteenpäin tai tuoneet siihen mitään lisää. Mielestäni Röyhkä olisi voinut jättää itsensä kirjasta pois täysin.

Kirja kuitenkin myös vastasi odotuksiini. Jo kirjan nimessä, Et kuitenkaan usko, lupaillaan tapauksia, joissa totuus voi olla taruakin ihmeellisempää. Hämärän peittoon jäi silti, kuinka suuri osuus tarinoista oli oikeasti täyttä totta. Uskomattomiin tapahtumiin liittyi ydinsukellusveneitä, kalastusta Putinin kanssa, mafiapomoja, oligarkeja, alligaattorien metsästystä Volgalla, jättimäisiä rottia sun muuta. Nämä kaikki legendat kytkeytyvät kuitenkin kirjan hämmästyttävimpään kertomukseen siitä, kuinka ylioppilaaksi valmistunut Ville päättää lähteä Neuvostoliittoon Leningradiin teatterikouluun osaamatta sanaakaan venäjää, päätyy valmistumisen jälkeen näyttelemään pienen budjetin elokuvaan, josta tuleekin suurmenestys, ja nousee koko kansan suosioon. Sen jälkeen miestä onkin viety ympäri maata ja maailmaa. Vuonna 2013 Forbes valitsi Haapasalon Venäjän kolmanneksi arvokkaimmaksi kasvoksi, mikä ehkä kertoo jotain hänen asemastaan naapurimaassamme. Kirja ei kuitenkaan kerro ainoastaan Haapasalosta, vaan on hieno katsaus venäläiseen yhteiskuntaan ja sielunmaisemaan ylipäätään.

Haapasalon vaiheita käsitellään kirjassa aika pintapuolisesti, minkä takia jäänkin odottamaan, että joku päivä saataisiin ilmoille ihka oikea elämäkerta. Sitä odotellessa aion vahtia, milloin 2000-luvun tapahtumista kertova jatko-osa Et muuten tätäkään usko olisi vapaana kirjastossa.

Kim Hyun Hee: Sieluni kyyneleet

Tällainen kirja paljastui taannoin äidilleni joululahjapaketista. Hän ahmaisikin sen melkein yhdellä istumalla joulunpyhinä, minkä jälkeen minulle tarjoutui tilaisuus lukea kirja. Itsekin taisin lukea kirjan vuorokauden sisällä ja pidin siitä todella. Siksi ihmettelen, miten unohdin kirjoittaa tästä aikanaan! Ehkä olin niin joulutunnelmissa edelleen, ken tietää.

Kirja on Pohjois-Korealaisen Kim Hyun Heen muistelma. Vuonna 1987 Kim Hyun oli vastuussa pommin toimittamisesta Korean Airin lennolle 858. Kaikki 115 koneessa ollutta kuolivat. Näiden taustatietojen valossa odotin hämmentyneenä, mitä ihmettä terroristin kirjoittama kirja voisi minulle kertoa.

Kim Hyun otettiin suoraan koulusta armeijan erikoiskoulutukseen. Rankassa koulutuksessa hänestä muovattiin loistava erikoisagentti. Hänen uransa Pohjois-Korean palveluksessa huipentui uskomattomaan kunniaan: itse Kim Il Sung antoi hänelle tehtävän, jonka tarkoituksena oli koreoiden yhdistäminen.

Pohjois-Korean järjettömyydestä olen saanut lukea uutisista monta kertaa. Ne ovat kuitenkin hukkuneet muiden hullu maailma -uutisartikkeleiden joukkoon, kun taas tämä kirja jätti lähtemättömän vaikutuksen. Mediassa puidaan harvemmin Pohjois-Korean kansalaisten tavallista elämää, ymmärrettävistä syistä. Ulkopuolelle tihkuu hyvin vähän tietoa siitä, minkälainen diktatuurivaltio todellisuudessa on. Oli todella mielenkiintoista ja samalla järkyttävää saada lukea asioista pohjoiskorealaisen tytön näkökulmasta. Pikkulapsesta asti häntä aletaan aivopestä diktaattorin palvojaksi. Länsimaalaisena on vaikea ajatella, että tällainen valtio on olemassa vielä 2010-luvulla.

Tämä oli todella ajatuksiaherättävä kirja. Voin ainoastaan suositella! Nimeän tämän ehdottomasti parhaimmistoon lukemistani elämänkerroista sekä tositapahtumiin perustuvista kirjoista.

Nykyään Kim Hyun Hee elää Etelä-Koreassa tuntemattomassa sijainnissa turvallisuutensa takia. Hän on asiantuntijana jakanut näkemyksiään Pohjois-Korean politiikasta ja nykyisistä tapahtumista medialle.

Natascha Kampusch: 3096 päivää

Muistan vielä hämärästi mediakohun ja uutisotsikot vuodelta 2006. Yli kahdeksan vuotta aiemmin siepattu Natascha Kampusch oli löydetty yllättäen, vieläpä elossa. Olin tuolloin itse kovin nuori, joten sen syvällisemmin en tapahtumiin perehtynyt. Mieleeni on kuitenkin jäänyt tapauksen selviämistä seurannut yleinen järkytys.

Vuosien mittaan tapaus on palannut mieleeni silloin tällöin. Vuonna 2010 ilmestyi itse Kampuschin kirjoittama kirja nimeltään 3096 päivää. Kirjan lukeminen kummitteli mielessäni, mutta kirja sattui käsiini vasta nyt.

3096 päivää on omaelämänkerrallinen teos, joka kertoo Natascha Kampuschin elämästä ennen sieppausta, vankeudessa ja lopulta paosta. Hänet siepattiin koulumatkallaan 8-vuotiaana vuonna 1998. Wolfgang Priklopil piti tyttöä vankinaan aluksi muutaman neliön kokoisessa tyrmässä talonsa kellarissa. Vuosien mittaan sieppaaja salli Nataschalle enemmän vapauksia liikkua talossa ja jopa talon ulkopuolella miehen kanssa, mutta Natascha oli jatkuvasti fyysisen ja psyykkisen väkivallan kohteena.

Minut yllätti tässä kirjassa se, kuinka Natascha pääsi välillä ihmisten ilmoille eikä suinkaan viettänyt koko 3096 päivää pienessä tyrmässään. Kellarihuoneeseenkin Priklopil rakenteli ihmismäisempää ympäristöä. Natascha sai muun muassa television ja pienen keittiön.

Kirjan lukemisen jälkeenkin on mahdotonta koittaa kuvitella, millaista olisi sopeutua tavalliseen elämään kahdeksan vuoden vankeuden jälkeen. Arvostan kovasti Kampuschia näinkin henkilökohtaisen kirjan julkaisemisesta. Toivottavasti kirjoittaminen on ollut myös terapeuttista. Tämä kirja kannattaa lukea, jos haluaa tietää tästä sieppaustapauksesta enemmän. Tajusin juuri, että onpa viime aikojen luetuissa ollut paljon elämäkertoja! Mahdollisesti lisää seuraa edelleen..