Sofi Oksanen: Puhdistus

       Ruusun nimen osottauduttua kuolettavan pitkästyttäväksi en voinut enää vastustaa kirjahyllyssäni odottavaa Puhdistusta.

Kuva: fi.wikipedia.org

       Ihastuin Oksasen tyyliin luettuani kirjailijan esikoisteoksen, Stalinin lehmät pari vuotta sitten. Pidin myös Baby Janesta yhtä paljon, mutta jouduin odottamaan vuosia ennen kuin sain Puhdistuksen käsiini kirjastosta kirjan saaman suosion vuoksi.
     Odotukseni olivat tietysti korkealla, onhan teokselle myönnetty muun muassa Finlandia-palkinto, Runeberg-palkinto ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto. Aihepiiriltään Puhdistus ei vaikuttanut yhtä kiinnostavalta kuin Oksasen aiemmat teokset, mutta odotin innolla kirjan lukemista.
       Kirja punoo yhteen iäkkään virolaisnaisen, Aliide Truun ja nuoren Zaran tarinat. Eräänä aamuna Aliide löytää pihaltaan salaperäisen nuoren naisen. Kirja etenee takaumien avulla Stalinin lehmien tapaan. Aliiden ja Zaran synkät ja osin samanlaiset menneisyydet selkenevät hiljalleen tarinan hyppiessä 40- ja 90-lukujen välillä.
       Yhdeksi keskeisistä teemoista nousee seksuaalinen väkivalta, joka on jättänyt kirjan naisille syvät traumat. Teos raottaa myös elämää maanalaisessa vastarintaliikkeessä Neuvosto-Virossa. Kirja tuo mielenkiintoisella tavalla esille Viron historiaa yhden suvun menneisyyden kautta.
       Kerran kuulin erään tytön kritisoivan Puhdistusta kovaan ääneen koulumme käytävällä. Hän totesi kirjan olevan tylsä, koska alussa kerrottiin pitkän aikaa vain vanhuksesta, joka jahtaa kärpästä. En usko, että tyttö luki kirjaa ikinä loppuun ja itse asiassa kärpänen vaivaa Aliidea alussa vain sivun verran, kunnes hän huomaa nuoren tytön makaavan pihamaallaan. Lisäksi kärpänen on kirjassa mielenkiintoinen motiivi, jonka merkitystä jäin pohtimaan.
       Oksasen tyyli on koruton, mutta omaperäinen ja tunnistettava. Hänen valttejaan ovat kuvailun karuus ja suorasanaisuus. Vaikutelmaa tehostavat yksinkertaiset lauserakenteet. Joitain yksityiskohtia, kuten hajuja ja ääniä Oksanen kuvaa piinallisen elävästi.
       "Zara nyökytteli, oli kovasti samaa mieltä ja raapi samalla kynsistään lakkaa. Kyllä, kaikki vain juoksivat dollareiden ja fimmien perässä, ja kyllä, ennen kaikille oli töitä, ja kyllä, kaikki olivat nykyään varkaita, bisnesmiehiä muka. Zaran alkoi tulla kylmä, kankeus levisi poskiin ja kieleen asti, mikä hankaloitti muutenkin hidasta ja hapuilevaa puhumista. Kosteat vaatteet hytisyttivät. Hän ei uskaltanut katsoa Aliideen suoraan, vilkaisi vain naisen suuntaan. Mitä hän ajoi takaa? He juttelivat kuin tilanne olisi täysin tavallinen. Päässä ei pyörinyt enää yhtä pahasti. Zara työnsi hiukset korvien taakse kuin kuullakseen paremmin, nosti leukaa, iho tuntui tahmaiselta, ääni kohmeiselta, nenä värisi, lika liikkui kainaloissa ja nivusissa, mutta kevyt naurahtaminen onnistui sittenkin. Hän yritti jäljitellä ääntä, jota oli käyttänyt joskus aikoja sitten törmätessään vanhaan tuttuun kaupassa tai kadulla. Sellainen ääni tuntui kaukaiselta ja vieraalta, täysin sopimattomalta ruumiiseen, josta se lähti. Se muistutti maailmasta, johon hän ei enää kuulunut, ja kodista, johon hän ei enää voinut palata."
       Vaikka kirjaa on kritisoitu siitä, että se antaa hyvin mustavalkoisen kuvan arjesta Virossa Neuvostoliiton vallan aikaan, kirja on mielestäni palkintonsa ansainnut. Sofi Oksanen kirjottaa kaunistelematta aiheista, jotka vielä nykyäänkin ovat melko vaiettuja. Ehkä Puhdistus on saavuttanut suursuosion juuri siksi, että se tarttuu rohkeasti aina ajankohtaiseen aiheeseen. Omalla listallani kuitenkin Baby Jane ja Stalinin lehmät nousevat Puhdistuksen yläpuolelle.
       Viime viikolla ilmestyneessä Me naiset -lehdessä oli mielenkiintoinen haastattelu Oksasesta. Ilokseni sain selville, että voin tarttua uuteen Oksasen kirjaan jo syksyllä. Kun kyyhkyset katosivat julkaistaan elokuussa ja se käsittelee Viron lähihistoriaa, uskollisuutta ja uskottomuutta. Toivottavasti luvassa on vähintään edeltäjiensä veroinen teos!