Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Svetlana Aleksijevitš voitti vuoden 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tuolloin ennätin melkein lainata tämän kirjan läheisestä kirjastosta, mutta joku oli ollut vielä nopeampi. Onneksi se oli lisätty myöhemmin kirjaston pikalainavalikoimaan, ja sain nyt toisen mahdollisuuden napata tämän kirjan luettavakseni.

kuva: kirja.fi

Aleksijevitšin teosta Tšernobylista nousee rukous on kuvattu yhteisöromaaniksi ja dokumenttiromaaniksi. Kirja perustuu satoihin haastatteluihin ja sitä on valmisteltu usean vuoden ajan. Aleksijevitšin on sanottu kehittäneen työllään uuden journalistisen kirjallisuudenlajin.

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vuonna 1986 Ukrainassa, lähellä Valko-Venäjän rajaa. Kirjassa dokumentoidaan onnettomuuden seurauksia ja sen vaikutuksia ihmisiin, ei niinkään itse onnettomuutta ja sen taustoja. Teos antaa äänen sammutustöihin osallistuneiden palomiesten vaimoille, voimalan lähistöllä työskennelleille sotilaille ja paikallisille, jotka eivät ole suostuneet hylkäämään saastuneella alueella sijaitsevaa kotiaan.

"Se tapahtui perjantain ja lauantain välisenä yönä... Aamulla kukaan ei osannut epäillä mitään. Lähetin poikani kouluun, mies meni parturiin. Laitoin ruokaa. Mies palasi pian ja sanoi:

     -Voimalassa on syttynyt tulipalo. On käsketty pitää radio auki.

     Unohdin sanoa, että asuimme Pripjatissa, reaktori ei ollut kaukana. Vieläkin näen silmissäni sen heleänpunaisen loisteen, reaktori ikään kuin hohti valoa sisältäpäin. Epätodellista valoa. Se ei ollut mikään tavallinen tulipalo vaan jonkinlaista valohehkua. Kaunista. Jos unohdamme kaiken muun, se oli hyvin kaunista. En ole elokuvissakaan nähnyt mitään vastaavaa. Illalla parvekkeet olivat täynnä ihmisiä, ja ne joilla ei ollut omaa parveketta, menivät ystävien ja tuttavien luo. Asuimme yhdeksännessä kerroksessa, josta näki pitkälle, jopa kolmen kilometrin päähän. Jotta lapset näkisivät paremmin, vanhemmat nostivat heidät syliinsä:

     -Katso! Ja paina mieleesi!"

Itse pidin kirjasta eniten alkuun ja loppuun sijoitetuista palomiesten vaimojen kertomuksista. Luvut, joissa oli niin kutsuttuja monologeja olivat mielestäni välillä hiukan sekavia ja eri ihmisten kertomukset toistivat jonkin verran samoja asioita. Jotkut taas puhuivat sinänsä aiheen ohi, mutta toisaalta esimerkiksi henkiolentoihin uskominenkin liittyy omalla tavallaan ihmisten elämään onnettomuuden jälkeen. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka paljon tapahtunutta oli salailtu ja kuinka paljon ihmisille kerrottiin suoranaisia valeitakin.

Minään kaunokirjallisuuden merkkiteoksena en itse tätä pitäisi, vaan enemmänkin mielenkiintoisena journalistisena raporttina. Aleksijevitš on kuitenkin onnistunut kokoamaan ääntä vaille jääneen yhteisön, Tšernobylin uhrien, tuntemukset hyväksi ja laajaksi dokumentiksi. Hän nostaa esiin nimenomaan ihmiskohtalon, kun usein halutaan takertua onnettomuuden syihin ja kauhistuttaviin tilastolukuihin.

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Pidän yleensä historiaan liittyvistä kirjoista, mutta useimmiten päädyn lukemaan jotain traagista ja järkyttävää aihetta käsittelevää kirjaa. Evakkoretkistä, vankileireistä ja diktaattoreista olen siis lukenut jo vinot pinot, mutta harvemmin olen innostunut kirjoista, jotka käsittelevät arkista elämää menneinä aikoina. Olikin siis jossain määrin poikkeuksellista, että halusin välttämättä lukea Emännöitsijän sen osuttua eteeni kirjastossa.

Emännöitsijä on Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kolmas osa. Itselleni se oli kuitenkin ensimmäinen Mustosen kirja, johon tartuin. Mielestäni lukukokemusta ei juurikaan haitannut se, että en ole kahta aiempaa kirjaa lukenut. Uskaltaisin siis suositella tätä myös niille, jotka eivät ole ennen Ida Erikssonin seikkailuihin tutustuneet. Kirjassa tosin tulee ilmi paljon aiempien osien tapahtumia, joten jos haluaa varjella itseään juonipaljastuksilta, on parasta aloittaa ensimmäisestä osasta.

Eletään vuotta 1900 ja 20-vuotias Ida aloittaa uuden työn emännöitsijänä Albert Edelfeltin ateljeerissa. Uudessa pestissä Idan palkka nousee huomattavasti ja työmääräkin on aiempaa pienempi, koska hänen hommiinsa ei kuulu enää päivittäinen ruuanlaitto. Ida yllättääkin Edelfeltien perheen tarmokkuudellaan ja ahkeruudellaan hoitaessaan tehtävänsä paljon tunnollisemmin kuin aiempi taloudenhoitaja.

Emännöitsijässä Ida saa maistaa vapautta ensimmäistä kertaa, sillä enää hän ei ole tilivelvollinen kellekään omista menoistaan. Albert-isäntä matkustelee paljon ja Ida ehtii töidensä ohessa olla varsinainen lukutoukka sekä tutustua myös taidenäyttelyihin. Nuoren naisen elämään mahtuu myös romansseja.

"     En ikinä unohda ensimmäistä auringonnousua ateljeerin suuren ikkunan ääressä. Stenbergin tehtaankonttorin valkea torni kurotti taivasta kohti Siltasaaren rannassa. Sen takana aaltoili Berghällin kattojen kirjava meri ja niiden yläpuolella häämöttivät Alppilan kalliot ruusunpunaisessa usvassa. Sinä hetkenä tuntui siltä, että kaikki on mahdollista.
     Lopulta oli pakko sulkea ikkuna, etten saisi kuolemantautia. Kun lähdin kyökkiin, huomasin puulaatikon kannen jääneen raolleen. Talonmies oli täyttänyt laatikon eilispäivänä kukkuroilleen kuivia puita. Kohta räiskyi liedessä jo iloinen tuli. Minun hellani ja huushollini, ajattelin hilpeänä kaataessani kannusta lisää vettä lieden kiiltäväkylkiseen vesisäiliöön."

Hahmona Ida on aito ja viaton, mutta hän osaa myös ilmaista oman mielipiteensä jos niikseen tulee. Hän hoitaa velvollisuutensa hyvin tunnollisesti. 20-vuotiaana hän alkaa olla jo itsenäinen, rohkea nuori nainen. Myös muut kirjan henkilöt olivat mielestäni onnistuneita ja osaan oli selvästi haettu vaikutteita historiallisten henkilöiden oikeista luonteista.

Kirjasta huomasi, että taustatyö oli tehty huolella. Tarinasta löytyy todella paljon viitteitä todellisiin historian tapahtumiin sekä ajan yhteiskunnallisia asioita. Kyseessä onkin mielestäni loistava ajankuvaus, jossa limittyvät työväen elämä sekä Suomen kulttuurihistoria ja taiteilijasukujen vaiheet. Mustonen viljelee onnistuneesti vanhoja sanontoja ja ilmaisuja tekstissään.

Mielestäni kirja voisi sopia hyvin nuorille, jotka haluavat syventää tietämystään 1900-luvun alun elämästä. Kirjasta voi oppia niin menneen ajan kotitöistä, merkittävistä taiteilijoista kuin yhteiskunnallisista asioistakin. Idan tarinasta löytyy myös paljon samaistumispintaa, koska pohjimmiltaan nuoren naisen elämä oli hyvin samanlaista jo sata vuotta sitten.

Jos olet ihastunut Syrjästäkatsojan tarinoihin ja odottelet innokkaasti toukokuussa ilmestyvää neljättä osaa, kannattaa käydä kurkkaamassa myös Syrjästäkatsojan tarinoiden Facebook-sivua! Sieltä löydät vielä paljon lisää tietoa kirjoihin liittyvistä taustoista ja kurkistuksia neljännen osan asetelmiin.

David Nicholls: Sinä päivänä

Sinä päivänä on David Nichollsin vuonna 2009 ilmestynyt romaani. Kirjassa seurataan Emman ja Dexterin elämää kahdenkymmenen vuoden ajan heidän valmistumispäivästään alkaen. Vuonna 1988 nuoret tutustuvat, juuri kun heidän opintonsa Edinburghin yliopistolla ovat päättyneet ja koko elämä on edessä. Tuona yönä he valvovat pohtien tulevaisuuttaan ja haaveitaan. Tästä alkaa vuosikymmenien mittainen ystävyys, jota seurataan kirjassa jokaisena 15. päivänä heinäkuuta.

Mielestäni onnistuneinta kirjassa olikin rakenne, jossa luodaan kurkistus henkilöiden elämään aina yhtenä päivänä vuodesta. Näin 20 vuodenkaan aikajänne ei tunnu turhan pitkältä, vaan tarina etenee jouhevasti. Tarina on mielestäni myös hyvä ajankuvaus, josta ilmenee maailman muuttuminen vuosien 1988 ja 2008 välillä. Nicholls on saanut taltioitua joitain aikakauden ominaisia piirteitä elävän oloisesti.

Valitettavasti muilta osin kirja ei ollut mielestäni yhtä onnistunut. Huumori tuntui päälleliimatulta ja väkinäiseltä, eikä ainakaan minua naurattanut. Henkilöhahmot eivät olleet lumoavia tai ihastuttavia, korkeintaan kohtalaisia. Dexterin luonne oli mielestäni paikoin jopa raivostuttava. Aloin jo hämmästellä, kuinka Emma halusi edes kaveerata tällaisen omahyväisen tv–juontajan kanssa. Tarinassa oli noudatettu perinteistä lähtöasetelmaa sikäli, että Emman luonne oli lähes vastakohta Dexterille. Tämäkin tympi minua alusta alkaen. Välillä myös kirjan suomennos tuntui hiukan tönköltä.

"     "Vain koko elämä edessä", Emma  sanoi unisesti ja haistoi Dexterin ihanan tympeän hajun. Samalla hän tunsi pelon värähdyksen selkäpiissään, kun hän ajatteli: aikuinen elämä omillaan. Hän ei tuntenut itseään aikuiseksi. Hän ei ollut millään tavoin valmistautunut aikuisuuteen. Aivan kuin palohälytys olisi tullut keskellä yötä ja hän olisi seisonut keskellä katua vaatemytty sylissään. Ellei hän enää opiskellut, mitä hän oikein tekisi? Kuinka hän täyttäisi päivänsä? Hänellä ei ollut aavistustakaan.
     Jutun juju, hän vakuutti itselleen, oli olla rohkea ja peloton ja tehdä jotain tärkeää. Ei nyt välttämättä muuttaa koko maailmaa, mutta ainakin jotain pientä lähellään. Pitää vain lähteä ulos maailmaan täynnä intoa, mukanaan erinomaiset arvosanat ja uusi Smith Corona -sähkökirjoituskone, ja tehdä kovasti töitä... jossakin. Vaikuttaa ihmisten elämään ehkä taiteen kautta. Kirjoittaa jotain kaunista. Vaalia ystäviään, pysyä uskollisena periaatteilleen, elää intohimoisesti ja täysillä ja hyvin, kokea uusia asioita. Rakastaa ja tulla rakastetuksi, jos vain mahdollista. Syödä järkevästi. Kaikkea sen tapaista. Se ei ollut kummoinenkaan elämänfilosofia, eikä varsinkaan sellainen, jonka voisi jakaa, ainakaan tämän miehen kanssa, mutta siihen hän uskoi. Ja ainakin nämä ensimmäiset itsenäisen aikuiselämän tunnit olivat menneet ihan hyvin."

Kirjan rakenne oli kuitenkin kekseliäs ja juonikin ihan
hyvä. Samaistuttavammilla henkilöhahmoilla tarina olisi voinut tuntua aidommalta ja voisin kuvitella jopa pitäneeni siitä. Nyt kirjasta tuli minulle vain yksi romanttinen romaani muiden joukossa.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Jopas sattui, edellinenkin lukemani kirja oli Nousiaisen kynästä. Viimeksi kerkesin toki uhkailla lukevani myös Metsäjätin Maaninkavaaran ja Vadelmavenepakolaisen innoittamana. Kyllä kannatti.

Kirjailija oli siis jo vanha tuttu, mutta tutustuin tämän kirjan myötä täysin uuteen kirjaformaattiin. Löysin nimittäin kirjastosta Metsäjätin Miki-kirjana. Miki-kirjat ovat suunnilleen korttipakan kokoisia minikirjoja, jotka on helppo napata matkaan ja lukea lennossa. Pidin tästä formaatista kovasti, koska tapoihini kuuluu kanniskella kirjaa mukanani repussa. Tästä lähtien aion pitää kirjaston Miki-hyllyä tarkasti silmällä.

Siirrytään kuitenkin itse kirjan ruotimiseen. Metsäjätin keskiössä ovat pieni Törmälän kylä ja vaneritehdas, jonka ympärillä kyläläisten elämä pyörii. Nykyajan vaatimukset ovat kuitenkin saavuttaneet Törmälänkin ja suurkonserni Metsäjätti haluaa tehostaa tehtaansa toimintaa. Työhön valitaan Törmälässä kasvanut ja Helsingissä opiskellut ekonomi Pasi Kauppi. Hän on kovan paikan edessä yrittäessään säilyttää työpaikat tehtaalla, johon suurin osa ikätovereista on jäänyt töihin. Urahaasteiden lisäksi myös Pasin yksityiselämä on myllerryksessä. Hänestä on pian tulossa isä.

Pasin lisäksi kirjan kertojana on Pasin lapsuudentoveri Janne, joka on tehtaalla töissä kuumapuristimen hoitajana. Jannella olisi kykyjä muuhunkin, mutta kotoa peritty peripessimistinen elämänasenne on saanut hänet pitäytymään unelmiensa tavoittelusta ja jäämään Törmälään.

Koko kylän pohjavire on pessimistinen. Törmälässä on perinteisesti ajateltu ennemmin vihollisen haittaa kuin omaa etua. SDP ja Vasemmistoliitto ovat kamppaileet keskenään suurimman puolueen asemasta jo vuosikymmenet. Pasille vanhan tutun ja muuttumattoman työläiskylän sekä pinjansiementen ja rucolan makuisen Helsingin välillä on suuri kontrasti.

"Kävelen kierroksen ympäri Törmälää. Näyttää siltä, että aika monet asunnot ovat tyhjillään.
      Törmälä oli suurimmillaan neljäntuhannen asukkaan kunta. Sahan ja kuitulevytehtaan lakkautus on pienentänyt asukasluvun alle kolmentuhannen.
     Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita on kenties seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä lahjakkaasta."

"Kaikkiaan Törmälä on normaali suomalainen paikkakunta, kiva kesällä. Ei ehkä lamakesinä, mutta nousukauden kesinä vanhassa tukkisatamassa saattaa olla lämpiminä päivinä mukava tunnelma, ainakin alkuillasta.
     Ennakkoluulon ja pelon yhdistelmällä Törmälästä on kasvanut aistikkaan rasistinen kylä, joka on valmis katsomaan kieroon kaikkea uutta ja erilaista."

Kirjassa käsitellään Helsinki-Törmälä vastakkainasettelun lisäksi monia muitakin vastakohtia. Vaneritehtaan työntekijät joutuvat kohtaamaan Metsäjätin kasvottomaksi muuttuneen johdon yt-neuvotteluissa. Pasin ankea lapsuus alkaa selvitä hänen suomenruotsalaiselle vaimolleen Emilialle, joka on kasvanut varakkaassa.perheessä. Kirjassa luokkaerot nousevat selvästi esille.

Jos Vadelmavenettä ja Maaninkavaaraa yhdisti päähenkilöiden maaninen vihkiytyminen yhteen asiaan, tässä kirjassa teema erosi paljon aiemmasta. Minun on mahdotonta valita suosikkia näiden kolmen keskuudesta, mutta Metsäjätin on minulle aihepiiriltään mielenkiintoisin. Pidin erityisesti siitä, kuinka yt-neuvottelujen toivottomuus kuvataan myös keskiportaan johtajan näkökulmasta. Pasin saappaisiin hypätessään lukija alkaa pohtia, onko sittenkään niin auvoisaa taistella työntekijöiden toiveiden ja johtajien tulosvaatimusten ristitulessa.

Vaikka synkempää aihetta saa 2010-luvun Suomesta etsiä, kirvotti Nousiainen jälleen monet naurut tekstillään. Jonkinlaisesta lahjakkuudesta täytyy olla kyse, jos saa ihmisen nauramaan näin vakavan aiheen edessä. Pidän Nousiaisen toteavasta ja suorapuheisesta tyylistään. Kirjan parasta antia olivat Jannen nokkelat filosofoinnit

Joissain arvioissa olen lukenut Metsäjättiä ylistettävän jopa nykypäivän klassikkoteokseksi. Saa nähdä, vakiinnuttaako se asemansa suomalaisen kirjallisuuden tähtinimien joukossa. Sen voin jo kuitenkin sanoa, että kyseessä on loistava ajankuvaus 2000-luvun yt-neuvottelu-Suomesta. Luulen, että tämä kirja voi tehdä vaikutuksen niihinkin, joita Nousiaisen aiemmat teokset eivät viehättäneet. Toivottavasti tämä ei tule jäämään viimeiseksi Miika Nousiaisen kirjaksi, josta tänne saan kirjoittaa.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Viime vuoden lopulla tutustuin ensimmäistä kertaa Miika Nousiaisen tuotantoon lukemalla hänen esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolaisen. Arvio kyseisestä kirjasta löytyy täältä. Nyt olen jatkanut Nousiaisen tekeleiden parissa loogisesti kronologisessa järjestyksessä, joten tällä kertaa on vuorossa vuonna 2009 ilmestynyt Maaninkavaara.

Maaninkavaaran keskiössä on Huttusen perhe, Martti-isä, Sirkka-äiti ja lapset Jarkko ja Heidi. Jarkko on perheen juoksijalupaus, jota isä valmentaa suurella tarmolla. Heidi on jo luopunut juoksuharrastuksestaan ja on enemmän kiinnostunut taiteesta.

Perheen elämä kuitenkin muuttuu hetkessä. Jarkko on palaamassa Ruotsista PM-kisoista hopeamitalin kanssa, ja muu perhe lähtee satamaan vastaanottamaan urheilijalupausta. Jarkko ei kuitenkaan astu maihin laivasta. Hän on kadonnut merimatkan aikana.

Jarkon katoaminen jättää kaikille suuren surun, mutta erityisen huolissaan Heidi on isästään, jolle Jarkon valmentaminen oli henkireikä. Heidi on päättänyt juosta isänsä ylös masennuksesta ja aloittaa juoksemisen isänsä valmentamana. Kunnon kohentuessa harjoitukset muuttuvat rankemmiksi ja rankemmiksi ja koulunkäyntikin saa jäädä taka-alalle. Heidinkin elämä alkaa pyöriä ainoastaan juoksun ympärillä.

Kirjan kertojina toimivat vuorotellen Martti ja Heidi. Martin kerronnassa on paljon filosofista pohdintaa nykyisestä maailmanmenosta ja metaforia ihmiselosta ja kestävyysjuoksusta. Heidin näkökulmassa tulevat esiin teinitytön murheet ja ongelmat, joita aiheutuu, kun juoksuharrastus alkaa syrjäyttää kaiken muun. Tai kuten Martin tekemässä inspiraatiotaulussa sanotaan: "teidän harrastus, meidän elämäntapa". Sirkka-äiti kulkee mukana hiukan alistuvana hahmona, joka haluaa yrittää ymmärtää miehensä päähänpistoja.

"-Muistatko Sirkka mitalikahvit?
-Muistan, muistan.
-Tultiinko kuokkavieraina?
-Älä nyt lomalaista jaksa kiusata.
-En minä kiusaa. Tultiinko sillon tänne kuokkimaan, mitä? Sinä kun aina haukuit minua. Aina valitit, että pitääkö sitä kuokkavieraana. Paavon hautajaisissa ja Lassen häissä oltiin näennäisesti kukkavieraina, mutta olihan meidät moraalisesti kutsuttu. Mutta miten silloin mitalikahveilla täällä, tultiinko kuokkavieraina?
-No ei tultu!
-Ei tultu kuokkimaan vaan kutsuttuina. Muistatko kuka kutsui?
-Muistan, muistan. Ole nyt siinä. Pysy housuissasi.
-No kuka kutsui? Oliko Martti itse, oliko mitalikahvit, mitä?
-Oli, oli.
      Kotikisoissa 1983 Martti syöksyi MM-pronssille. Näin sen paikan päällä. Oltiin Sirkan kanssa vapaaehtoisina kisa-apulaisina. Saatiin semmoiset takitkin. Iveco niissä luki. Taisi olla rekkafirma, joka sponsoroi kisoja.
      Ehdittiin kisailtana kotiin katsomaan urheilu-uutisia. Silloin Martti sen sanoi: "Kaikki ovat tervetulleita Lomakouheroon mitalikahveille."
      Otettiin perjantai vapaaksi ja lähdettiin aamuvarhaisella kohti Keski-Suomea. Niin tekivät muutkin. Innokkaimmat tulivat polkupyörällä Varkaudesta." 

Maaninkavaarassa on mielestäni tunnistettavissa sama tragikoomisuus, joka viehätti myös Vadelmavenepakolaisessa. Kirjan parissa sai nauraa monta kertaa, mutta samalla lukijaa ahdistaa enenevissä määrin päähenkilön kasvava pakkomielteisyys. Martin henkilöhahmo vaikuttaa samaan aikaan hyvin kärjistetyltä karikatyyriltä sekä todella aidolta suomalaiselta kestävyysjuoksufanaatikolta.

Elämä kolhii Marttia reilusti Maaninkavaarassa. Nousiainen tuo hienosti esille sen, kuinka vaikeaa miehelle voi olla näyttää tunteensa ja tunnustaa heikkoutensa. Vain ainoalle ystävälle, Reijolle voi ongelmistaan puhua saunan lauteilla.

"Sirkka on edelleen alamaissa. Eikä tässä itselläkään mihinkään suuriin tuuletuksiin ole varaa. Meille on varattu aika terapeutille. Urheiluliitto maksaa. Päätin kokeilla, kun liitosta soittivat.
      Tultiin Helsinkiin asti. Täällä on kuulemma paras terapia. Vaikka en minä tajua, mitä me terapialla tehdään. Tai ainakaan minä. Selvä hommahan tämä tapaus on. Poika kuoli ja elämää pitää jatkaa. Tuskin se terapialla paranee.
      Sirkan takia tulin, en itseni. Naisille on apua juttelusta. Se on niille perustarve. Kuin juoksukilpailujen seuraaminen tai veneen tervaaminen miehille. Tulin, kun alttarilla lupasin. Nyt jos koska on vastamäki." 

Kahden positiivisen yllätyksen jälkeen joudun lisäämään Nousiaisen kolmannen romaanin, Metsäjätin lukulistalleni. Suosittelen Maaninkavaaraan tutustumista kaikille Vadelmavenepakolaisesta pitäneille ja myös niille, joille kirja tuntuu vieraalta urheiluteeman vuoksi!

Sofi Oksanen: Norma

Yleensä olen uutuuskirjojen ja ajankohtaisten kirjatapausten suhteen reilusti jäljessä, mutta tällä kertaa olenkin ehkä lähestulkoon ajan tasalla. Tällä kertaa nimittäin kävin hankkimassa oman kappaleeni Sofi Oksasen uudesta kirjasta signeerattuna enkä jäänyt odottelemaan vuosiksi kirjaston varausjonoon.

Lehdet ovat otsikoineet pitkin syksyä Oksasen muuttaneen tyyliään täysin ja uudistuneen kirjailijana. Viimeisissä romaaneissaan Oksanen on käsitellyt Viron lähihistoriaa ja kansakunnan vaiheita, mutta nyt tapahtuvat sijoittuvatkin kesäiseen Helsinkiin ja vuoteen 2013. Historiallisen otteen sijaan Oksasen uudessa romaanissa on tutun realismin mausteena magiaa ja yliluonnollisia elementtejä sekä rikosromaanin piirteitä.

Kirjan alussa hypätään suoraan hautajaisten keskelle. Norman äiti on kuollut. Anita on jättänyt kenkänsä ja laukkunsa aseman penkin alle ja juossut suoraan metron eteen. Norma haluaisi selvittää, miksi hänen äitinsä teki itsemurhan. Vai oliko kyseessä edes itsemurha? Entä mitä haluaa mies, joka hautajaisten jälkeen tulee esittäytymään Anitan ystävänä?

Äitinsä kohtaloa selvittäessään Norma pääsee selville sukunsa kirjavista vaiheista ja Anitan hiusbisneksistä. Äiti oli jonkin aikaa ennen kuolemaansa aloittanut uuden työn kampaamossa. Norma ei ole arvannut, että työn taakse kätkeytyy tällainen vyyhti. Oksanen tuo tähänkin kirjaan mukaan ihmisoikeus- ja eettisyysongelmia hämärien hiustenpidennys- sekä kohdunvuokrausmarkkinoiden kautta. Kirjaan mahtuu myös häivähdys mielialasta yt-neuvottelujen täplittämässä Suomessa.

"Esimies tiputteli irtisanomisperusteet harkiten. Ääni voimistui, kun mies huomasi Norman kuivat silmät. Potkut olivat hänen oma vikansa, osoitus uppiniskaisuudesta ja työyhteisöä höllentävästä moraalista, kapinamielialan kylvämisestä hetkenä, jolloin tarvittiin ihan toisenlaista asennetta.Norma Ross myöhästeli jatkuvasti ja varoituksista huolimatta, uhmakas käytös oli selvästi lisääntynyt viime aikoina. Sitä Norman ei käynyt kieltäminen, hän saattoi vain salaa syyttää hiuksiaan, jotka olivat imeneet muiden ahdistusta ja muuttuneet yt-neuvottelujen aikana päivä päivältä jäykemmiksi. Niistä oli tullut vuoroin hankalasti leikattavaa piikkilankaa, vuoroin hamppuköyttä, ne olivat myöhästyttäneet häntä aamuisin, venyttäneet hänen lounastuntejaan ja niiden paino oli kasvanut ikään kuin ne olisivat valmistautuneet puolustamaan häntä sodassa. Ranteisiin oli alkanut koskea, hän oli keksinyt valitella hiirikättä. Ja sitten oli tullut äidin kuolema."

Olin hiukan yllättynyt siitä, että Oksanen on liittänyt romaaniinsa magiaa ehdottoman realismin sijaan, mutta tähän tarinaan muun muassa Tähkäpää-sadusta saatu inspiraatio sopii hyvin ja nivoo tarinan yhteen. Kielellisesti kirja on mielestäni tuttua Oksasta ja löydän siitä myös samanlaista jännitystä kuin esimerkiksi Puhdistuksesta. Norma ei saa kuitenkaan lukijaansa haukkomaan henkeään yllättävissä juonenkäänteissä, vaan ennemminkin pitää yllä alusta loppuun latautunutta tunnelmaa ja hitusen taianomaista ilmapiiriä.

Kirja ei nouse omaksi suosikikseni Oksasen tuotannosta osittain aihepiirinsä vuoksi. Itseäni koskettavat enemmän historialliset romaanit, mutta samalla tämä kirja voi avata Sofi Oksasen tuotantoa hiukan uudenlaiselle lukiijakunnalle. Tässäkin teoksessa Oksanen on mielestäni silti aivan omaa luokkaansa siinä, kuinka hän osaa yhdistellä erilaisia aiheita ja elementtejä yhdeksi eheäksi tarinaksi luoden siihen vielä mielenkiintoisen juonenkin.

Graeme Simsion: Vaimotesti

Sain viimein väkerrettyä blogiin hiukan miellyttävämpää ulkoasua. Samalla päivitin sivupalkkia: nyt voit käydä seuraamassa blogia blogipolussa oikeasta reunasta löytyvän painikkeen kautta!

Kuten viimeksi uhkailin, tällä kertaa käsittelyssä on ensimmäinen Graeme Simsionin romaaneista. Simsion on australialainen kirjailija ja tietotekniikan tutkija. Vaimotesti on hänen esikoisromaaninsa, jonka jatko-osa Vauvatesti käsiteltiinkin jo tässä postauksessa. Luin siis sarjaa käänteisessä järjestyksessä, mutta lukukokemusta tämä ei mielestäni haitannut.

Kuva: otava.fi/kirjat

Alkuun täytyy todeta, että tämä saattoi olla hauskin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Aiemmin olen vieroksunut huumoria kirjallisuudessa, mutta näiden kahden teoksen lukemisesta nautin valtavasti.

Kirjan päähenkilö on 39-vuotias genetiikan professori Don, joka haluaisi löytää itselleen vaimon. Sosiaaliset tilanteet eivät ole Donin osaamisaluetta, ja hän lähestyy ongelmaa tieteellisestä ja tehokkaasta näkökulmasta laatimalla kyselylomakkeen vaimoehdokkaiden seulomiseksi.

" "Olettaisin heidän käyttävän karsintavaiheessa kyselylomaketta." En ollut edes saanut lausetta loppuun, kun päässäni syttyi valo - ei tietenkään kirjaimellisesti.
       Kyselylomake! Ratkaisu oli päivänselvä. Tarkoitusta varten laadittu, tieteellisesti pätevä väline, joka nykyhetken parhaiden käytäntöjen avulla suodattaisi pois ajanhaaskaajat, epäjärjestelmälliset, jäätelödiskriminoijat, visuaalisesta häirinnästä valittajat, kristallipalloihin tuijottajat, horoskoopinlukijat, muotihullut, uskonnolliset fanaatikot, vegaanit, urheilunseuraajat, luomisopinkannattajat, tupakoitsijat, tieteellisesti lukutaidottomat ja homeopaatikot. Jäljelle jäisi ideaalitapauksessa täydellinen kumppani, tai realistisemmin ajateltuna järkevän mittainen lista esikarsinnan läpäisseitä kandidaatteja.
     "Don?" Se oli Julie, joka oli yhä linjalla. "Milloin haluaisit tavata?"
      Tilanne oli muuttunut. Tärkeysjärjestys oli vaihtunut.
      "Se ei ole mahdollista", sanoin. "Kalenterini on täynnä."
       Tarvitsisin kaiken käytettävissä olevan ajan uuteen projektiin.
      Vaimoprojektiin."

Lukijaa viihdyttävät kerta toisensa jälkeen ristiriidat ja koomiset tilanteet, joihin ajaudutaan, kun yhteiskunnan käyttäytymisnormit ja Donin suorasukainen lähestymistapa kohtaavat. Vaimoprojekti osoittautuu oletettua haastavammaksi hyvien ehdokkaiden pienen määrän takia. Hämmennystä Donissa aiheuttaa myös Rosie, joka ei lainkaan täytä vaimokandidaatille asetettuja kriteereitä, mutta saa Donin tuntemaan olonsa yllättävän mukavaksi.

Kirja etenee letkeästi eikä lukijan tylsistyminen ole vaarana. Juoni on mukaansatempaava ja matkalle mahtuu monenlaisia yllätyksiä. Huumorin ohella parasta kirjassa ovat aidot ja värikkäät henkilöhahmot. Toivottavasti saan seurata Donin ja Rosien seikkailuja vielä tulevaisuudessakin. Suosittelen vahvasti!